Jalka suussa

Tänään olimme mieheni vanhempien luona käymässä. Anopille tämä Rooman muutto on selkeästi vaikea aihe, vaikka täytyy sanoa, että hän on suoriutunut uutisesta tällä kertaa paremmin kuin yli vuosikymmen sitten kun muutimme miehen työn vuoksi Sveitsiin. Ehkä hän on oppinut tässä vuosien mittaan jotakin tai sitten hän on vain tullut siihen tulokseen, että syyllistämisestä ei ole hyötyä kenellekään, vähiten hänelle itselleen.

Tiedän, että aihe on hänelle arka. Tarkoittaahan tämä muutto sitä, että hänen poikansa jälleen kerran asuu toisella puolen maapalloa. Eikä vain poika, mutta myös pojanpoika, rakas lapsenlapsi (onneksi ei ainoa sellainen).. Ehkä minuakin tulee ikävä?

Ymmärrän kyllä. Olenhan itsekin äiti. Ja kauhistuttaa ajatus, että joku päivä oma lapseni todennäköisesti ottaa ja lähtee reissuun. Voin kyllä siinä vaiheessa syyttää vain itseäni, sillä olenhan kantanut korteni kekoon mitä tulee hänen hakemukseensa maailmankansalaiseksi. Toisaalta voi olla, että kaiken tämän muuttamisen ja matkustelun jälkeen poika haluaa asua jossain keskellä ei-mitään eikä muuttaa sieltä ikinä pois. Voin sitten itse vaivihkaa muuttaa hänen naapuriinsa. Hehheh.

Tänään taisin kyllä laittaa jalan suuhuni niin kuin Amerikassa sanotaan (my foot in my mouth) Tarkoittaen siis sitä, että sanoin jotakin mitä ei olisi ehkä pitänyt sanoa. Siivosimme anopin kanssa hänen takapihaansa ja juttelimme niitä näitä. Puhe kääntyi muuttoomme tai tarkalleen ottaen tavaroiden pakkaamiseen.

“Myymme kaiken elektroniikan onneksi, joten sekin vähentää pakattavaa tavaraa”, minä sanoin.

Anoppi pysähtyi katsomaan minua. “Ai televisiot sun muut? Miksi ihmeessä myytte ne, kyllähän ne siellä säilytyksessä pysyy?”

Asiahan on niin, että täällä USAssa on erilainen sähköjärjestelmä kuin Euroopassa. Täällä verkkovirta on 120 volttia kun Italiassa (ja Suomessa) se on 220 volttia. Amerikkalaisen elektroniikan käyttö Euroopassa vaatii siis muuntajan jos laite ei itse muunna tuota sähköä. Päätimme myydä elektroniikan, koska suunnitelmiimme ei ole tulla takaisin USAhan Rooman keikan jälkeen. Emme tietenkään voi tietää, toteutuuko tämä sitten loppupeleissä, mutta jos se toteutuu ja lähdemme tavaroitamme rahtaamaan Eurooppaan, on parempi ettei kontissa ole siinä vaiheessa elektroniikkaa, jolla emme tee mitään.

Ainoa vaan, että mieheni ei ollut tainut kertoa äidilleen näistä suunnitelmista. Ja minähän en tuota muistanut, joten avasin suuren suuni.

“Niin mutta kun ei meillä ole suunnitelmissa muuttaa tänne enää takaisin”, sanoin ja jatkoin takapihan terassin lakaisemista ihan muina miehinä. En havahtunut vasta kuin puolen minuutin päästä kun anoppi ei ollut sanonut sanaakaan. Näin, että hän veti rikkaruohoja maasta raivokkaasti.

Äh.

“Siis tarkoitan, ettemme tiedä mitä teemme sitten kahden vuoden päästä”, yritin korjata itseäni. Mutta taisin olla auttamatta myöhässä.

Toisaalta miksi ei kertoa tosiasioita niin kuin ne ovat? Mieheni tykkää antaa vanhemmilleen vain juuri sen verran detaljeja kuin on pakollista. Tätä Roomaan muuttoakin hän panttasi pari kuukautta heiltä, koska tiesi miten vaikea asia olisi hänen äidilleen. Toisaalta ei se asia panttaamisella helpottunut. Mutta mies ajatteli, ettei äidin tarvitse stressata ja murehtia asiaa kuin pari kuukautta neljän sijaan. Joten ehkä se sikäli oli armollista. Kuten nyt tämä pitkäaikaissuunnitelman panttaaminen. Mies ajattelee, että on parempi kertoa asiat vasta kun ne tapahtuvat. Ehkä hän on oikeassa.

Matkalla kotiin paljastin miehelleni mitä olin mennyt sanomaan.

“No, tottahan se on”, hän sanoi. “Ja mä kyllä kerroin mun toiselle siskolle meidän suunnitelmista, mutta olen huomannut, että hänkin vaan jaksaa puhua tästä Roomasta väliaikaisena asiana, ikään kuin olisimme varmasti tulossa takaisin. Ikäänkuin en olisi ikinä kertonut hänelle mitään.”

Tällaista tämä on, kahden kulttuurin välissä. Ihan sama missä asut, aina joku ikävoi. Ja ikävoit itse. Elämä olisi ehkä helpompaa, jos eläisi jossain pikkukylässä ja menisi siellä samaisessa pikkukylässä naimisiin naapurin pojan kanssa. Ja jatkaisi sitten hänen kanssaan siellä pikkukylässä asumista. Vai olisiko sittenkään?

Noh, omat vanhempani ilahtuvat saadessaan tyttärensä taas takaisin Eurooppaan, melkein samaan aikavyöhykkeeseen. Että toisen onni on toisen epäonni vai miten se sanonta menikään?

Advertisements

Jätelautta

Follow my blog with Bloglovin
Eilen törmäsin erääseen naapuriin, joka tietenkin kyseli meidän suunnitelmista. Amerikassahan talonmyynti on kaikkea muuta kuin salainen prosessi, sillä sinä päivänä kun talosi menee myyntiin tai hyvässä lykyssä jo paria päivää aikaisemmin, talosi eteen ilmestyy iso kyltti, jossa kerrotaan sen olevan myynnissä. Tämä tietysti tarkoittaa sitä, että kaikki naapuri välittömästi tietävät sinun myyvän taloasi. Eikä vain naapurit, vaan myös ohiajavat tuttavat ja tuttavien tuttavatkin. Ja kun sitten törmäät näihin ihmisiin paikallisessa ruokakaupassa tai aamulenkillä koirien kanssa, he luonnollisesti haluavat tietää mihin olet muuttamassa. Ihmiset kun ovat aika uteliaita.

On ollut jännä huomata kuinka itse reagoin näihin uteluihin. Minusta ne olivat aluksi (ja joskus vieläkin) aika kiusallisia, koska tuntui jotenkin vaikealta lähteä selittämään jollekin hyvää-päivää-tutulle mtä olemme tekemässä. Se kun kuulosti omaan korvaankin aika uhkarohkealta. Ja ihmisten reaktiot ovat olleet jotenkin niin aidon järkyttyneitä. Toisaalta jokaikinen ihminen, jonka kanssa olen tästä puhunut, on suhtautunut tähän myös kateudensekaisella ihailulla. Tuntuu, että tällainen irtiotto on ihan jokaisen suurin unelma.

Suurimmat reaktiot saan kyllä silloin kun paljastan MIHIN olemme muuttamassa. Ilmeisesti Roomalla on ihan oma sädekehänsä, oli kyseinen ihminen sitten käynyt siellä tai ei. En tiedä johtuuko tämä siitä seikasta, että olen puhunut asiasta enimmäkseen amerikkalaisten kanssa, en eurooppalaisten. Amerikkalaisten mielikuva Roomasta on hyvin romanttinen. Ja voihan olla, että Roomassa asuminen on romanttinen kokemus, vaikka hieman kyllä epäilyttää. Kohtahan sen nähdään.

On kyllä mielenkiintoista seurata omaa ajatuksenjuoksua. Puhumattakaan tunnetiloista. Ne ovat tässä kuukausien kuluessa vaihdelleet innostuksesta kauhuun. Nyt taidan olla sellaisessa realismivaiheessa, jossa tosiasiat ikäänkuin lyövät kasvoille. Se ei ole mitenkään kovin mukava tunne. Huomaan iltaisin makaavani sängyssä silmät selkoselällään ja miettiväni yksityiskohtia: Miten paljon vaatetta kannattaa ottaa mukaan? Saammeko kaiken mahtumaan matkalaukkuihin? Mitkä huonekalut haluamme säilyttää? Minkäkokoinen säilytystila meidän tulisi vuokrata? Missä vaiheessa autot kannattaa myydä?

Toisaalta nämä ovat tosiaan vain niitä yksityiskohtia. Mutta kun niitä on noin kaksi sataa erilaista, ne muodostavat ison kokonaisuuden. Vähän niin kuin roskat avomerellä muodostavat ison jätelautan. Mistä sellaista edes lähtee purkamaan? Isompiakin asioita on, jotka mietityttävät ehkä vielä enemmän. Vakuutusta, viisumia, minun USAn kansalaisuuteni jota olen hakenut – ja sen sellaista. Niin paljon on vielä auki ihan aikataulullisestikin.

Haluan olla tästä irtiotosta innoissani, mutta jotenkin se on nyt vain aika vaikeaa. Eilen, samanaikaisesti kun naapurini hehkutti innoissaan Rooman kulttuuriperintöä ja sitä miten mieletön ajatus Roomassa asuminen hänen mielestään oli huomasin kuinka ainakin sata huolenaihetta vilahti oman tajuntani läpi.  Jotenkin tässä pitäisi varmaan näitäkin ajatuksia hieman puida ja jäsentää, ettei kokemuksen positiivinen puoli jää stressin jalkoihin. Sillä eletyn elämän perusteella tiedän aivan vuorenvarmasti, että asiat järjestyvät yksi kerrallaan, sitten kuitenkin.

Sapattivapaa

Eilen oli suuri virstanpylväs: mies nimittäin kertoi töissä lähtevänsä toteuttamaan itseään. Hän oli alunperin ajatellut sanovansa itsensä irti kokonaan, mutta ihan viime metreillä kuuli, että sapattivapaankin voisi ottaa kahdeksi vuodeksi. Vaikka miehellä ei ole minkäänlaisia aikomuksia palata työpaikalleen (ainakaan tässä vaiheessa), tuo sapattivapaa kuulosti hänen korvaansa huomattavasti paremmalta kuin lopullinen irtisanoutuminen. Joten sillä nyt sitten mennään.

Ymmärrän tämän kyllä. Kundi on ollut samassa, isossa kansainvälisessä firmassa töissä seitsemäntoista vuotta putkeen, on aika iso juttu laittaa pillit pussiin ja lähteä tekemään jotakin kokonaan uutta. Jos hyppy tuntemattomaan on helpompi koska lopareiden sijaan kutsuu tätä sapattivapaaksi, niin siitä vain sitten.

Miehen pomo oli aikalailla järkyttynyt. Ja yllättynyt. Tosin hän on ollut mieheni esimies vasta vajaat kaksi kuukautta. Miehelläni on meinaan ollut kolme eri esimiestä viimeisen puolen vuoden aikana, koska isossa firmassa ihmisiä näköjään liikutellaan ja siirrellään jatkuvasti vailla huolen häivää. Se on ollut aika rankkaa, kun koskaan ei tiedä kuka irtisanotaan tai miltä osastolta itsensä löytää kun firma jatkuvasti organisoi uudelleen työntekijänsä ja projektinsa ja esimiehensä. Näin sivusta katsottuna homma on näyttänyt aivan kreisiltä ja vaikka kaiken taustalla on olevinaan rahansäästö, uskon että tällaisesta korttipakan sekoittamisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä pitkällä tähtäimellä. Mies on ainakin kyllästynyt asiaan perinpohjaisesti ja se on vaikuttanut (jo muutenkin olemattomaan) työmotivaatioon voimakkaasti. Ei kukaan jaksa kokoajan vaihtaa tiimiä. Juuri kun saat homman toimimaan, joku (korkeassa asemassa oleva) valopää on sitä mieltä, että homma pitää laittaa uusiksi. Miehen pomokin kertoi, että taas kuulemma firmassa harkitaan uutta järjestelyä, mikä tarkoittaisi käytännössä sitä, että hän ei enää olisikaan mieheni esimies, vaan kehiin tuotaisiin joku uusi henkilö – taas.

“No huh, hyvä ettei tarvitse olla paikalla sitäkään kokemassa”, mieheni sanoi.

Pomolle kertominen oli ollut kuulemma vaikeaa, oikeiden sanojen löytyminen oli ollut haasteellista, mutta päivän mittaan tuokin oli helpottunut. Mies kertoi työkavereiden olleen kateellisia. Suurin osa oli mieheni opiskelusuunnitelmat kuullessaan sanonut että “voi kunpa minäkin pääsisin täältä pois.”

Onpa tämä kyllä aikamoista, firma täynnä onnettomia ja puoliuupuneita työntekijöitä. Ei voi olla kovin tuotteliasta. Ja muutenkin ajatus siitä, että ihmiset raatavat päivästä toiseen työssä jota inhoavat on aika mieletön. Etenkin kun yhdeksän tai kymmenen tuntisen (jos onni on myötä) työpäivän aluksi ja päätteeksi ajat vielä kotiin autolla yli tunnin, joskus jopa pari kolmekin tuntia. Ei siinä juuri jää aikaa millekään muulle. Viikonloput menevät toipuessa. Tervetuloa Piilaaksoon.

Mies oli eilen helpottunut ja aikalailla innoissaan, sillä nyt tämä on taas omalla tavallaan enemmän totta. Viimeinen konkreettinen työpäivä on 24. kesäkuuta, tosin sen jälkeen on vielä kolmen viikon vuosiloma, mutta töihin hän ei enää sen jälkeen palaa. Neljä viikkoa pitäisi vielä kestää, tosin mies sanoi, että oli merkillistä huomata miten nopeasti hänelle tuli tunne, ettei oikein enää jaksaisi välittää noista tekemättömistä hommistaan. Tai no, eipä hän ole juurikaan niistä välittänyt enää vuosiin, mutta siis tuli vielä enemmän sellainen hälläväliä asenne. Tämä on hänelle ihan uutta, sillä hän on todella uuttera työntekijä, jolle on kunnia-asia tehdä asiat paremmin kuin hyvin, silloinkin kun ne eivät häntä varsinaisesti kiinnosta. Hän sanoi tämän välinpitämättömyyden olevan hänelle ihan uusi tunne, vähän pelottavakin.

“Kyllä mä hoidan hommani kunnialla loppuun, tietenkin”, hän sanoi. “Mutta on tämä outoa välittää näin vähän.”

Tunnollinen onkin juuri se joka uupuu, kun on niin helvetin tunnollinen. Eikä se ole tietenkään huono asia, olla tunnollinen. Tai ei pitäisi olla, sehän on lahja. Mutta jos tunnollisuudessa menee terveys, niin jossain vaiheessa siitäkin tulee kirosana.

On tämä mielenkiintoista seurata millainen mies tuolta vielä kuoriutuu kun pääsee laittamaan energiansa ja tunnollisuutensa sellaiseen asiaan, josta hän on intohimoisen kiinnostunut. Muistan kyllä millainen kundi hän oli kun tapasimme melkein 20 vuotta sitten: huolettomampaa ja iloisempaa tyyppiä sai hakea. Niin täynnä intoa ja elämää, kiinnostunut kaikesta, aina valmis auttamaan. En tiedä missä vaiheessa se tyyppi katosi jonnekin ja tilalle tuli tämä aina väsynyt ja varovainen ihminen. Miten tämä irtiotto tulee vaikuttamaan mieheni persoonaan? Mielenkiinnolla (ja ehkä vähän pelonsekaisella innostuksella) jään odottelemaan millaisen miehen kanssa tässä oikein ollaankaan naimisissa!

Lapsiraukkakin raahataan Roomaan

Ja mitähän lapsiraukkamme tästä kaikesta ajattelee? Jaa, hyvä kysymys. Kyllähän tästä muuttopäätöksestä on ihan alusta saakka meidän neljätoistavuotiaamme kanssa puhuttu aika rehellisesti. Kerrottu miksi lähdetään tällaista tekemään ja hänenkin mielipiteensä otettu huomioon, sikäli kun hän sellaisen omaa. On aika sopeutuvaista laatua tämä meidän lapsemme, joka äitiä – eli minua – aina välillä huolestuttaa.

Täytyy nyt heti kyllä sanoa, että tämä poikamme on joutunut jo elämässään kolme kertaa vaihtamaan maata. Kolme ensimmäistä vuotta meni täällä Kaliforniassa, seuraavat kuusi Sveitsissä, sitten vuosi Suomessa ja lopuksi taas neljä täällä Kaliforniassa. Ja nyt sitten Italiaan. Tällaista se kai on kun syntyy kahden kulttuurin väliin. Toisaalta itse olen syntynyt vain yhteen kulttuuriin ja silti ennen kymmenettä ikävuottani olin kerennyt asumaan kolmessa eri maassa. Ja siihen aikaan, 70-luvulla, se oli iso juttu. Ei ollenkaan niin tavallista kuin nyt. Liekö sillä ollut oma vaikutuksensa siihen, etten osaa näköjään mihinkään maahan asettua? Nyt sitten lapsi joutuu siitä “kärsimään”.

Pojasta olen tietenkin huolissani, onkohan sellaista äitiä maailmassa joka ei miettisi miten lapsi elämän ottaa vastaan. Muutto Roomaan on kuitenkin asia, joka ei ehkä hänen kannaltaan ole ideaaliratkaisu. Etenkään koska emme toistaiseksi suunnittele olevamme siellä kuin sen kaksi vuotta. Toisaalta ajattelen, että on aika haitallista lapselle myös nähdä kuinka työstressi syö isää. En halua, että lapseni saa mallin kotoa työuupumuksesta asiana joka pitää vain hyväksyä. Että tärkeintä on tehdä rahaa, vaikka terveys menisi. Mielummin haluaisin, että hän uskoo omaan oikeuteensa olla onnellinen ja mennä niiden asioiden perässä, jotka tuntuvat oikeilta. Siis sittenkin kun hän 40 vee ja etenkin sitten. Että elämässä voi valita uudelleen jos on tarvis. Koskaan ei ole liian myöhäistä vaihtaa suuntaa parempaan. Ettei se raha onnelliseksi tee vaan se, että tekee sellaisia asioita joista nauttii ja on rakkaiden ihmisten kanssa yhdessä.

Ja näin olemme tämän asian hänelle myös paketoineet. Muutamme Roomaan, koska isi hakee uutta suuntaa elämälleen. Parempaa suuntaa. Mutta on myös tärkeää, että Roomaan muutto olisi kivaa pojan mielestä. Mietimme yhdessä, mitkä asiat ovat hänelle tärkeitä ja miten voisimme maksimoida positiivisen muuttokokemuksen.

Pojan listalla ykkösenä oli koulu: sen pitäisi olla yhtä kiva tai ainankin melkein yhtä kiva kuin nykyinen koulu. Poikahan käy tällä hetkellä paikallista yksityiskoulua, valinta, jonka teimme tänne muuttaessa ihan tietoisesti. Kyllä, koulu maksaa siis rahaa melkein parikymmentä tonnia vuodessa, mutta voin kyllä rehellisesti sanoa, että on se ollut kyllä jokaisen pennin arvoinen. Onneksi meillä on vain yksi lapsi, koska eipä noita summia miehenkään palkoilla olisi voinut monelle lapselle varmaankaan maksaa.

Mikä tekee koulusta pojan mielestä kivan? No ainakin se, että siellä oppilas itse ottaa vastuun oppimisestaan, oppimista pidetään hyvänä asiana ja sen monipuolisuuteen panostetaan. Siellä saa myös opiskella paljon sellaisia asioita jotka kiinnostaa, siis niiden pakollisten asioiden lisäksi. Oppilaat tekevät paljon luovia projekteja ja osallistuvat koulun tekemiseen ihan konkreettisesti, eivät vain passiivisesti. Ja koulussa on hyvä yhteisöllinen ilmapiiri ja siellä panostetaan tunnetaitojen hallitsemiseen.

Onneksi tällainen koulu löytyi, tai eihän sitä voi ihan vielä varmuudella sanoa, mutta kaiken kuulemamme ja lukemamme perusteella vaikuttaisi, että pojan tuleva koulu Roomassa on mahdollisen samanhenkinen kuin nykyinen täällä Kaliforniassa. Lisäksi koulu on englanninkielinen, sillä päätimme heti kättelyssä, että tästä kouluasiasta tehdään pojalle mahdollisimman helppo, vaikka se tarkoittaisikin sitten sitä, että joutuisimme ne korkeat koulumaksut taas maksamaan. Mutta, kuten olemme aikaisemminkin todenneet, ne ovat olleet sen arvoisia. Poika tykkää käydä koulua ja se on jo aika paljon sanottu 14-vuotiaasta pojasta!

Toinen asia pojan listalla oli salibandyn pelaaminen. Hän halusi muuttaa paikkaan, jossa voisi pelata säbää ainakin kerran viikossa mutta mieluiten enemmänkin. Ja vaikka Italia ei ole mikään salibandyn valtamaa, onneksi Roomasta löytyi kohtalaisen kokoinen seura, jossa on aikuisten joukkueiden lisäksi nuorten joukkueita. Sinnekin on jo yhteyttä pidetty ja toivottivat koko perheemme tervetulleeksi porukkaansa mukaan.  Katsotaan sitten syksyllä miltä se toiminta näyttää. Trampoliinivoimistelua tai voimistelua ylipäätäänkin poika olisi myös halunnut jatkaa, ei tosin yhtä intensiivisesti kuin nyt (kilpailee) mutta se saattaa nyt kyllä sitten jäädä. Vaikka eihän sitä vielä tiedä. Koulussa näyttäisi olevan jonkinlainen ryhmä kolme kertaa viikossa, mutta se pitää katsastaa ihan konkreettisesti ennen kuin voi varmuudella sanoa, että se on pojan tasolle hyvä.

Pojan kanssa tästä muutosta käydään kyllä edelleenkin keskustelua. Toivon tietysti hartaasti, ettei lapselle mitään traumoja tule tästä ainaisesta muuttamisesta. Mutta se toive on kai turha, koska kyllähän se nyt ihmistä muokkaa jollakin tasolla, siltä ei voi välttyä. On ihan eri asia elää koko elämänsä yhdessä ja samassa pikkukaupungissa samojen naamojen kanssa kuin muuttaa muutaman vuoden välein mantereelta toiselle. Toisaalta itsekin jouduin (sain?) lapsena muuttaa maasta toiseen ja kyllähän minustakin (kai?) suhteellisen täysijärkinen tuli. Vaikka mistä sitä tietää miten järkeviä tässä oltaisiin jos olisin asunut koko elämäni Helsingin lähiössä.

Pojalle muutto tulee tavallaan kuitenkin hyvään saumaan, jos nyt jotain saumaa on koskaan olemassa. Hän nimittäin valmistuu tässä parin viikon päästä yläasteelta eli amerikkalaisesta middleschoolista kasiluokalta. Edessä on nyt syksyllä amerikkalainen high school. Koulua olisi siis joutunut myös täällä Kaliforniassa vaihtamaan. Ja koska on yksityiskoulussa, suurin osa kavereista olisi mennyt todennäköisesti eri kouluun. Joten elämä olisi muuttunut joka tapauksessa siltä osin. Tai näin äiti ja isä ovat tämän asian rationalisoineet itselleen. Kun järjellä ajatellen tämä on juuri näin. Se on kuitenkin sitten eri asia mitkä ovat tunnetilat kun koko elämä pakataan pitkäaikaissäilytykseen ja lähdetään muutaman matkalaukun kera maahan jonka kieltä ei vielä osata.

Hui. Yritän olla tuntematta järjetöntä syyllisyyttä kun ajattelen Roomaan muuttoa, sillä syyllisyydestäni ole kenellekään hyötyä, vähiten pojalleni. Mutta eihän sille mitään mahda, taitaa olla äidin osa olla syyllinen kaikkeen, ainakin omassa äidin-mielessään. Katsotaan kuinka käy, universumiin on laitettu toive siitä, että Rooma välietappina sopii meidän koko perheelleemme, myös pojalle.

Viisumistressi

Miehellä on sressi viisumista. Amerikkalaisena hän tarvitsee opiskelijaviisumin Italiaan, jos meinaa siellä oleilla ja käydä koulua. Viisumia ei kuitenkaan saa hakea kuin aikasintaan 90 päivää ennen koulun alkua. Ongelma vain on se, että tarkkaa alkamispäivää ei vielä ole, mikä on aika erikoista. Tai ehkä se ei Italiassa ole?

Viisumipaniikki nousi huippuunsa viikko sitten kun mies yritti netistä varata aikaa Italian lähetystöön ja selvisi, että kaikki ajat olivat jo menneet. Olin juuri tullut kotiin viikon reissusta Kanadaan ja kävelytin koiria läheisessä metsässä, kun mieheltä tuli tekstari.

“I’m panicking”, siinä sanottiin. Minä panikoin.

Kun tulin kotiin mies oli jo suurin piirtein psykoosissa.

“En saa aikaa lähetystöön. Se tarkoittaa sitä, etten saa viisumia ajoissa ja he antavat opiskelupaikkani jollekin muulle. Mitäs sitten tehdään kun talokin on jo myyty ja…”

Hän puhui kiihtyneellä äänellä ja näin kuinka hän jo hikoili tuskan hikeä. Istuin pöydän ääreen ja yritin olla sanomatta, että mähän sanoin jo kuukausi sitten, että hanki se perkeleen aika sinne lähetystöön. Kun arvasin, että tässä käy näin. Mutta mitähän hyötyä siitä nyt jälkikäteen olisi, muuta kuin että pääsisin sanomaan, että mähän sanoin. Koska olin tosiaan sanonut sen sata kertaa, että kannattaisi varmaan se aika sinne lähetystöön varata piakkoin.

Mies maalaili kauhuskenaarioita, siinä hän on hyvä. Kuinka hän ei saa viisumia ja kaikki menee sitten helvettiin saman tien. Tajusin, että poissa ollessani hän oli ehtinyt kuvitella vaikka minkälaiset kauhukuvat. Mitä jos kävisikin niin että… tai entä jos sattuisi vielä sellainen juttu että… Apua. Kaavin jostain empatianrippeet (mikä oli aika haasteellista, sillä kuten sanoin, olin jo kuukausi sitten pyytänyt häntä hoitamaan tämän asian…) ja kysyin häneltä, voisinko lukea netistä printatut viisumia koskevat paperit. Hän antoi ne auliisti minulle luettavaksi. Ensimmäiseksi sieltä osui silmiini puhelinnumero, johon saattoi soittaa ja pyytää apua.

“Mikäs numero tämä on?” kysyin.

Mies tempaisi paperit itselleen. “Miten en ole tuollaista numeroa huomannutkaan?” hän ihmetteli. Jaa, et ole huomannut, koska stressissä ihmisen havaintokyky on aikalailla nollan luokkaa… Hän katsoi kelloaan. “Taidanpa soittaa siihen heti.”

Numerossa vastasi italialainen naisihminen, Paola, joka mieheni asian kuultuaan rauhoitteli tätä. “Kyllä kaikki järjestyy, minä autan sinua. Saat kyllä täältä ajan, sillä haluan, että viisumisi järjestyy.”

Luojan kiitos Paolalle, hänen kanssaan on jo muutaman kerran tässä viikon mittaan keskusteltu. Hän on aivan loistava, tosin hän on juuri se virkailija, joka pyysi miestäni vielä harkitsemaan tarkkaan halusiko tämä asua Roomassa, koska Paolan mielestä Rooma on aika paska paikka.

“Menisitte vaikka Milanoon, sekin olisi parempi”, hän sanoi.

Noh, Roomaan tässä ollaan menossa jos ihmettä ei tapahdu ja mies pääse joltain varasijalta johonkin muuhun yliopistoon. Nyt kun nuo viisumiasiatkin alkavat selviämään. Ensi viikolla mieskin olisi varmaan valmis sinne lähetystöön menemään ihan henkilökohtaisesti Paolaa tapaamaan. Sekä viisumihaastatteluun. Suuri helpotus olisi tuon viisumin saaminen passiin mitä pikimiten. Ettei tarvitsisi enää sitäkään stressata. Sitten voisi stressata vaikkapa jotakin muuta. Kuten sitä, että kohta tämä kämppä pitää pakata ja tavarata laittaa säilytykseen. Ja autotkin myydä. Ja lentoliput ostaa. Ja – ja – ja…

Osoite Roomassa

Ehkä suurinta päänvaivaa on aiheuttanut jonkinmoisen asumuksen löytäminen Roomassa. Tämä ei ole tosin johtunut siitä, etteikö Roomasta löytyisi majoitusta. Ehei, Roomahan on tunnetusti ehkä yksi maailman suosituimmista lomakaupungeista, joten majoitustahan siellä on joka lähtöön. On kuitenkin aika vaikea lähteä valitsemaan itselleen asuntoa ihan summanmutikassa netin välityksellä. Asiahan olisi aivan eri, jos olisimme menossa Roomaan viikon lomalle. Mutta emme ole. Lisäksi asunnon pitäisi olla tietyltä alueelta, tietyn hintainen ja vuokranantajan pitäisi olla koiramyönteinen.

En voi edes kertoa miten monta tuntia olen viettänyt netissä tutkien Rooman karttaa sekä selaillen erilaisia nettisivuja, joissa tarjotaan majoitusta. Aluksi katselin ihan tavallisia vuokra-asuntoja, kunnes tajusin, ettei siinä ollut mitään järkeä, koska tulisimme olemaan Roomassa näillä näkymin alle kaksi vuotta ja asuntojen vuokrasopimukset näyttivät olevan neljä vuotta ensi alkuun. Lisäksi kun vuokraat kalustamattoman asunnon, se yleensä tarkoittaa myös sitä, että keittiössä ei ole edes kaappeja, saatikka sitten hellaa tai muita kodinkoneita. Ja ajatuskin kaikkien sopimuksien hoitamisesta italiaksi byrokratian kehdoksi kutsutussa Roomassa sai kylmän hien nousemaan otsalleni.

Seuraavaksi ryhdyin tutkailemaan kalustettuja asuntoja. Löysin useitakin nettisivuja joiden kautta sellaisia saattoi vuokrata pidemmäksikin aikaa. Otin yhteyttäkin pariin, mutta en saanut juuri vastauksia. Mieheni ottaessa viisumiasioissa yhteyttä paikalliseen Italian suurlähetystöön, lähetystön työntekijä varoitteli kovasti ottamasta asumusta tuiki tuntemattomalta näkemättä kämppää. Hän on itse Roomasta kotoisin ja kertoi kaupungin olevan täynnä huijareita, jotka haluavat rahasi. Samaan hengenvetoon hän tosin myös kysyi mieheltäni oliko tämä täysin varma, että tämä halusi juuri Roomaan asumaan, sillä hän ei voisi sitä suositella kenellekään.

“Se on ihan kamala paikka, menisin kyllä muualle, jos olisin sinä. Mutta jos nyt olet päättänyt sinne muuttaa, voin auttaa viisumisi kanssa.”

Mahtavaa. Kiitos rehellisyydestäsi. Mies kun on muutenkin aivan stressissä tästä elämänmuutoksesta niin häntä ei auttanut kuulla lähetystötyöntekijän suorasukainen kommentti.

“Mun ois pitänyt vain hakea sinne Milanoonkin”, hän surkutteli. “Asuntokin olisi löytynyt helpommin varmaankin.”

Yritin kertoa miehelle, että mitä tuli ihmisten mielipiteisiin siitä missä on hyvä ja huono asia, ne kannatti jättää omaan arvoonsa. Koska ne ovat nimenomaan vain juuri sitä: mielipiteitä jotka perustuvat täysin subjektiiviseen kokemukseen. Itse en esimerkiksi asuisi ilmaiseksikaan Piilaaksossa ja tunnen useita suomalaisia, joiden mielestä se on paratiisi. Kyllä nämä asiat pitää päättää ihan omakohtaisesti eikä uskoa toisten mielipiteitä. Sitäpaitsi, emme ole muuttamassa Roomaan pysyvästi. Kaksi vuotta kestää nyt vaikka päällään seisten siellä Piilaaksossakin.

Viisumia varten tarvitsimme pikaisesti osoitteen. Lähetystöstä neuvoivat ottamaan yhteyttä johonkin katolisten nunnien järjestöön, joilla oli opiskelija-asuntola. Sieltä voisi varata huoneen, jonka sitten voisi perua jälkeen päin jos halusi. Tärkeää olisi vain saada osoite viisumihakemukseen sekä joku täyttämään viisumia varten virallisen kaavakkeen, jossa he vannovat antavansa viisuminhakijalle asuinpaikan.

Päätin vielä kokeilla Facebookia. Milloinkas sieltä ei olisi vastaus löytynyt? Suomalaiset ovat siitä hyvää porukkaa, että heillä verkostot toimivat, etenkin ulkomailla. Roomassakin asuvilla suomalaisilla on oma FB-ryhmänsä ihan niin kuin Piilaaksossakin. Laitoin ryhmään viestin, että etsin asuntoa Rooman pohjoispuolelta.

Arvaapa kauan sain odottaa vastausta?

Tunnin. Jep. Tunnin päästä jo juttelin Skypen kautta erään suomalais-italialaisen kundin kanssa, jolla on asunto Roomassa, jota hän vuokraa. Sieltä lähtivät juuri edelliset suomalaiset kotiin Suomeen oltuaan Roomassa vajaan vuoden. Perheen äiti oli nähnyt ilmoitukseni ryhmässä.  Luonnollisesti meillä oli myös yhteisiä FB-kavereita, koska Suomihan on tunnetusti pieni maa ja jokainen tuntee jonkun joka tuntee sut tai sun äidin. Tai jotain.

Keskustelumme perusteella totesin, että asunto olisi kyllä aikalailla juuri se mitä etsimme tällä hetkellä, sillä se on kalustettu ja ihan kivalla alueella (kun niitä vähemmänkin kivoja alueita tuolla Roomassa on, olen oppinut). Kuvatkin näyttivät kivoilta vaikka omistaja varoitteli, että kyseessä on 60-luvun retroasunto. Ja se, että diiliin kuului pieni piha koirillemme, on iso bonus. Ja uusi vuokranantajamme täyttäisi mielellään mieheni puolesta tuon lomakkeen, joka tarvittiin viisumiin, jes!  Näillä eväillä voisimme ainakin lähteä liikkeelle. Etenkin se, että vuokraisännän kanssa voi puhua Suomea, helpottaa kommunikointia. Vaikka tuo italian oppiminen onkin kyllä listalla…

Talon tarina

Kun olimme tehneet päätöksen lähteä Roomaan, ensimmäinen iso homma oli laittaa talo myyntiin. Tämä talonmyynti olikin avainasemassa tässä meidän koko onnellisuusprojektissamme, sillä meillä oli käynyt aikamoinen mäihä taloa ostaessamme kaksi ja puoli vuotta sitten.

Ennen kuin selitän koko jutun, on tärkeä ymmärtää Piilaakson ja sitä ympäröivän alueen asuntomarkkinoita. Täällä asuminen on järkyttävän kallista. Asunnot ovat hinnoissa, mutta sen lisäksi, että ne maksavat paljon, niiden hinnat myös vaihtelevat järkyttävän korkeista tähtitaivaallisiin lukemiin riippuen vuodesta ja vuodenajasta. Talojen hinnat ovat kyllä nousseet tasaiseen tahtiin niin kuin muuallakin, mutta välillä hinnat lähtevät hallitsemattomaan nousuun ja lopulta repeävät täysin käsistä. Näin käy etenkin San Franciscossa, mutta myös täällä meidän pienemmässä kaupungissa. Lopulta hinnat ovat niin järkyt, ettei kellään täysipäisellä ole varaa taikka intressiäkään laittaa niin karmeita summia talonostoon. Silloin ostajat perääntyvät ja yhtäkkiä koko asuntomarkkina menee jäihin. Hinnat lähtevät laskuun ja laskevat niin kauan kunnes ostajat taas ilmestyvät kehiin. Tähän vielä sitten kaikki lainakuviot ja pankkien lupaukset alhaisista koroista, niin soppa on valmis.

Kun muutimme tänne Kaliforniaan nelisen vuotta sitten, etsimme asuntoa melkein vuoden. Muutimme kalustetusta asunnosta toiseen ja vietimme viikonloput katsomassa toinen toistaan kauheampia lääviä, sillä vaikka hinnat olivat paikallisen mittapuun mukaan suht alhaiset, ne olivat edelleen meidän mittapuun mukaan korkeat. Teimme yli puolen miljoonan tarjouksia taloista, jotka olivat niin kauheassa kunnossa, että sisään mennessä tarvitsi suurinpiirtein hengityssuojaimet. Onneksi joku käteisostaja meidän aina päihitti näissä asuntokaupoissa, sillä hommassa ei ollut järjen hiventäkään.

Lopulta luovutimme ja muutimme vuokralle kivaan asuntoon rannan lähelle.

“Ei tullut meistä talonomistajia”, me sanoimme ja olimme hetken tyytyväisiä. Kunnes saimme parin kuukauden päästä kuulla vuokra-asuntomme menevän myyntiin. Muistan edelleen tuon syksyisen illan kun sain puhelinsoiton asiasta. En meinannut uskoa todeksi, että joutuisimme jälleen etsimään uuden asunnon ja muuttamaan.

Sitten meillä kävi tämä edellä mainittu mäihä.

Kuulimme, että uuden taloyhtiön kolme viimeistä taloa olivat myymättä ja verotussyistä rakentaja joutuisi myymään ne “pilkkahintaan”, sillä taloista oli päästävä eroon tiettyyn päivään mennessä. Talot olivat siis aivan uusia, järjettömän kokoisia kartanoita aivan moottoritien kupeessa vilkkaasti liikennöidyn kadun varressa. Ei siis mikään unelmakoti meille ollenkaan. Mutta, nyt saattaisimme saada talon “halvalla” jos uskaltaisimme tehdä tarjouksen. Ja talo olisi meidän oma. Ei enää vuokra-asunnon etsimistä kahden koiran kanssa paikassa jossa kukaan ei halua koiria. Ei enää tavaroiden pakkaamista ja muuttamista. So what jos talo ei ollut täydellinen?

Talosta tuli meidän ja maksoimme siitä huomattavasti vähemmän kuin naapurimme, jotka olivat ostaneet omansa jo rakennusvaiheessa.

Ja sitten hinnat lähtivät jälleen kerran nousuun.

Loppu onkin sitten historiaa. Ymmärrän nyt, että tämä talo tuli elämäämme juuri oikealla hetkellä. Vaikka se ei ollutkaan meille unelmiemme koti, se ajoi asiansa. Ja nyt se auttaa meitä toteuttamaan tämän irtioton. Myimme nimittäin talomme alle kolmessa viikossa ja saamme siitä juuri sellaisen summan rahaa, että uskallamme lähteä Roomaan toteuttamaan miehen unelmia ilman, että paniikissa joudumme kaapimaan viimeiset säästömme säästöpossun pohjalta. Ja kun minäkään en ole mikään suurituloinen uranainen, joka tätä perhettä kykenisi täysin elättämään. Todellakaan.

Lisäksi saamme asua talossa kesäkuun loppuun saakka ilman eri korvausta, joten pihallekaan emme joudu vaikka talo vaihtaakin omistajaa tämän kuun lopussa. Paremmin ei tämä asia olisi voinut hoituakaan. Ensi viikolla taidetaan paperit vihdoin allekirjottaa, täällähän tämä talon myynti ja ostoprosessi kestää usein sen 30 – 45 päivää. Pitkän kaavan mukaan siis mennään. Mikä on ehkä hyvä, että on voinut tottua ajatukseen siitä, että lähdemme tästä talosta pian pois. Luulen, että kun nimet on kauppakirjaan laitettu, ilmassa on kuitenkin lopullisuuden tuntua, koska silloinhan tästä koko Rooman seikkailusta tulee totista totta. Siis ihan oikeasti.

No turning back, niin sanotusti.

 

 

Alkutilanne

Periaatteessa tämä blogi olisi pitänyt aloittaa jo viime syksynä kun kaikki sai alkunsa. Silloin mieheni, joka oli alkanut uupua työhönsä, koki vahvasti, ettei hänellä ollut mitään ulospääsyä omasta tilanteestaan. Tämä on tyypillinen ajatuskuvio ihmiselle, joka on stressaantunut. Stressi vetää aivojen toiminnan aikalailla sellaiseen lukkoon, ettei luovalle ajattelulle ja ongelmanratkaisulle ole enää tilaa. Ajatukset pyörivät samaa, vanhaa kehää ja elämä tuntuu loputtoman toivottomalta.

Onneksi voimme kuitenkin tietoisesti vaikuttaa aivojemme toimintaan. Luova ajattelu ja ongelmanratkaisu ovat etuaivolohkon heiniä ja voimme ajatuksiamme muokkaamalla saada käyttöön tuon aivoalueen. Esimerkiksi jos keskitymme miettimään mistä kaikesta olemme kiitollisia, aktivoimme etuaivolohkoa. Kiitollisuusajattelulla on monia muitakin positiivisia vaikutuksia, se mm. lisää dopamiinin, mielihyvähormoonin, tuotantoamme mikä omalta osaltaan helpottaa positiivisten ajatusten juoksua.

Kun mieheni sai vihdoinkin ajatustoimintansa takaisin, hänelle itselleenkin selvisi tilanteen karmeus: hän teki hidasta kuolemaa työssä, joka ei antanut hänelle enää mitään. Päin vastoin, se vain otti ja otti ja otti. Kunnes ei ollut enää mistä ottaa. Hän myös kykeni vihdoin sanomaan ääneen sen mitä oli tuskin uskaltanut ajatella; hän halusi vaihtaa alaa.

Tuumasta toimeen. Tutkimme kuin vimmassa netin kautta opiskelumahdollisuuksia Euroopassa. Olimme jo tajunneet, että kotimaassaan USAssa mieheni oli turha haaveilla opiskelusta, sillä kahden vuoden tutkinnon hinnaksi tulisi minimissään 120 000 taalaa. Ja tämä kattaisi siis vain opinnot. Ei asumista. Mies ehti jo melkein masentua uudelleen, kunnes sain hänet vakuuttumaan, että muitakin vaihtoehtoja olisi.

Lopulta mies haki seitsemään teollisen muotoilun koulutusohjelmaan viidessä eri Euroopan maassa. Hakuprosessi oli todella rankka, sillä koska hän haki luovuutta vaativalle alalle, kirjallisten hakemusten ja esseiden lisäksi hänen tuli esittää kullekin koululle visuaalinen portfolio, joka koostui hänen suunnittelelmistaan ja tekemistään töistä. Nämä hänen oli tehtävä omalla ajallaan, sillä mitään valmista ei juuri ollut. Onneksi elinikäinen rakkaus tuotesuunnitteluun auttoi ja mieheni sai kuin saikin kasaan jonkinnäköisen kokonaisuuden huolimatta siitä, että samaan aikaan hänellä oli kovat työpaineet. Kovasti kuitenkin arvelutti se, että opintojen pääaine oli aikoinaan ollut tuotantotalous, ei teollinen muotoilu. Ja ikääkin oli yli 40 vee. Mutta yrittänyttä ei laiteta. Toivoimme, että mittava ura hyvittäisi edes jotakin.

Mutta ei. Kun vastaukset saapuivat eri yliopistoista, jokainen niistä oli kieltävä. Paitsi yksi. Aivan viime metreillä mukaan oli tullut vielä kahdeksas ohjelma, tuotesuunnittelun tutkinto Roomassa. Eräänä iltana minulle oli tullut vain sellainen fiilis, että kaikki kivet ei oltu käännetty mitä tuli eri koulutusohjelmiin Euroopassa. Olin oikeassa. Rooman kivi oli kääntämättä. Mies laittoi viimeisenä hakupäivänä paperit vetämään myös sinne, naureskellen, että sepäs olisikin hauska, jos tuonne pääsisi, hän kun on biologiselta perimältään sata prosenttinen italialainen.

“Paluu juurilleni”, hän vitsaili. “Olishan se hienoa.”

No niinhän siinä sitten kävi, että Roomasta tuli jo viikossa myöntävä vastaus. Mies ei meinannut uskoa sitä todeksi. Mutta totta se on. Se tarkoittaa sitä, että myymme talomme, pakkaamme kamppeemme ja muutamme Roomaan kahdeksi vuodeksi, jotta mies voi saada itselleen uuden alun. Kuulostaako kreisiltä? Se johtuu todennäköisesti siitä, että se on sitä. Kylmä hiki tulee itsellekin kun asiaa ajattelee. Välillä käy mielessä, että multa puuttuu joku osa päästä kun suostuin tähän. Tai en edes suostunut, vaan se oli mun ideani. Voin siis syyttää vain itseäni. Mutta toisaalta elämä on elämistä varten. En voinut katsella enää sekuntiakaan mieheni ahdinkoa ja stressiä. En tiedä onko Rooma vastaus kaikkeen, mutta ei se ainakaan pahemmaksi voi mieheni tilannetta vetää. Kai?

Monta mutkaa on vielä suoristettava matkan varrelta ennen kuin olemme Roomassa. Ja siellä se seikkailu vasta alkaakin. Niin romanttiselta kuin Roomassa asuminen kuulostaakin, en ole kuullut tähän mennessä juurikaan mitään hyvää kyseisestä paikasta. Joten tukka pystyssä tässä edetään. Mut niin sitä makaa kuin petaa… huoh.