Alkutilanne

Periaatteessa tämä blogi olisi pitänyt aloittaa jo viime syksynä kun kaikki sai alkunsa. Silloin mieheni, joka oli alkanut uupua työhönsä, koki vahvasti, ettei hänellä ollut mitään ulospääsyä omasta tilanteestaan. Tämä on tyypillinen ajatuskuvio ihmiselle, joka on stressaantunut. Stressi vetää aivojen toiminnan aikalailla sellaiseen lukkoon, ettei luovalle ajattelulle ja ongelmanratkaisulle ole enää tilaa. Ajatukset pyörivät samaa, vanhaa kehää ja elämä tuntuu loputtoman toivottomalta.

Onneksi voimme kuitenkin tietoisesti vaikuttaa aivojemme toimintaan. Luova ajattelu ja ongelmanratkaisu ovat etuaivolohkon heiniä ja voimme ajatuksiamme muokkaamalla saada käyttöön tuon aivoalueen. Esimerkiksi jos keskitymme miettimään mistä kaikesta olemme kiitollisia, aktivoimme etuaivolohkoa. Kiitollisuusajattelulla on monia muitakin positiivisia vaikutuksia, se mm. lisää dopamiinin, mielihyvähormoonin, tuotantoamme mikä omalta osaltaan helpottaa positiivisten ajatusten juoksua.

Kun mieheni sai vihdoinkin ajatustoimintansa takaisin, hänelle itselleenkin selvisi tilanteen karmeus: hän teki hidasta kuolemaa työssä, joka ei antanut hänelle enää mitään. Päin vastoin, se vain otti ja otti ja otti. Kunnes ei ollut enää mistä ottaa. Hän myös kykeni vihdoin sanomaan ääneen sen mitä oli tuskin uskaltanut ajatella; hän halusi vaihtaa alaa.

Tuumasta toimeen. Tutkimme kuin vimmassa netin kautta opiskelumahdollisuuksia Euroopassa. Olimme jo tajunneet, että kotimaassaan USAssa mieheni oli turha haaveilla opiskelusta, sillä kahden vuoden tutkinnon hinnaksi tulisi minimissään 120 000 taalaa. Ja tämä kattaisi siis vain opinnot. Ei asumista. Mies ehti jo melkein masentua uudelleen, kunnes sain hänet vakuuttumaan, että muitakin vaihtoehtoja olisi.

Lopulta mies haki seitsemään teollisen muotoilun koulutusohjelmaan viidessä eri Euroopan maassa. Hakuprosessi oli todella rankka, sillä koska hän haki luovuutta vaativalle alalle, kirjallisten hakemusten ja esseiden lisäksi hänen tuli esittää kullekin koululle visuaalinen portfolio, joka koostui hänen suunnittelelmistaan ja tekemistään töistä. Nämä hänen oli tehtävä omalla ajallaan, sillä mitään valmista ei juuri ollut. Onneksi elinikäinen rakkaus tuotesuunnitteluun auttoi ja mieheni sai kuin saikin kasaan jonkinnäköisen kokonaisuuden huolimatta siitä, että samaan aikaan hänellä oli kovat työpaineet. Kovasti kuitenkin arvelutti se, että opintojen pääaine oli aikoinaan ollut tuotantotalous, ei teollinen muotoilu. Ja ikääkin oli yli 40 vee. Mutta yrittänyttä ei laiteta. Toivoimme, että mittava ura hyvittäisi edes jotakin.

Mutta ei. Kun vastaukset saapuivat eri yliopistoista, jokainen niistä oli kieltävä. Paitsi yksi. Aivan viime metreillä mukaan oli tullut vielä kahdeksas ohjelma, tuotesuunnittelun tutkinto Roomassa. Eräänä iltana minulle oli tullut vain sellainen fiilis, että kaikki kivet ei oltu käännetty mitä tuli eri koulutusohjelmiin Euroopassa. Olin oikeassa. Rooman kivi oli kääntämättä. Mies laittoi viimeisenä hakupäivänä paperit vetämään myös sinne, naureskellen, että sepäs olisikin hauska, jos tuonne pääsisi, hän kun on biologiselta perimältään sata prosenttinen italialainen.

“Paluu juurilleni”, hän vitsaili. “Olishan se hienoa.”

No niinhän siinä sitten kävi, että Roomasta tuli jo viikossa myöntävä vastaus. Mies ei meinannut uskoa sitä todeksi. Mutta totta se on. Se tarkoittaa sitä, että myymme talomme, pakkaamme kamppeemme ja muutamme Roomaan kahdeksi vuodeksi, jotta mies voi saada itselleen uuden alun. Kuulostaako kreisiltä? Se johtuu todennäköisesti siitä, että se on sitä. Kylmä hiki tulee itsellekin kun asiaa ajattelee. Välillä käy mielessä, että multa puuttuu joku osa päästä kun suostuin tähän. Tai en edes suostunut, vaan se oli mun ideani. Voin siis syyttää vain itseäni. Mutta toisaalta elämä on elämistä varten. En voinut katsella enää sekuntiakaan mieheni ahdinkoa ja stressiä. En tiedä onko Rooma vastaus kaikkeen, mutta ei se ainakaan pahemmaksi voi mieheni tilannetta vetää. Kai?

Monta mutkaa on vielä suoristettava matkan varrelta ennen kuin olemme Roomassa. Ja siellä se seikkailu vasta alkaakin. Niin romanttiselta kuin Roomassa asuminen kuulostaakin, en ole kuullut tähän mennessä juurikaan mitään hyvää kyseisestä paikasta. Joten tukka pystyssä tässä edetään. Mut niin sitä makaa kuin petaa… huoh.

 

 

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s