Lapsiraukkakin raahataan Roomaan

Ja mitähän lapsiraukkamme tästä kaikesta ajattelee? Jaa, hyvä kysymys. Kyllähän tästä muuttopäätöksestä on ihan alusta saakka meidän neljätoistavuotiaamme kanssa puhuttu aika rehellisesti. Kerrottu miksi lähdetään tällaista tekemään ja hänenkin mielipiteensä otettu huomioon, sikäli kun hän sellaisen omaa. On aika sopeutuvaista laatua tämä meidän lapsemme, joka äitiä – eli minua – aina välillä huolestuttaa.

Täytyy nyt heti kyllä sanoa, että tämä poikamme on joutunut jo elämässään kolme kertaa vaihtamaan maata. Kolme ensimmäistä vuotta meni täällä Kaliforniassa, seuraavat kuusi Sveitsissä, sitten vuosi Suomessa ja lopuksi taas neljä täällä Kaliforniassa. Ja nyt sitten Italiaan. Tällaista se kai on kun syntyy kahden kulttuurin väliin. Toisaalta itse olen syntynyt vain yhteen kulttuuriin ja silti ennen kymmenettä ikävuottani olin kerennyt asumaan kolmessa eri maassa. Ja siihen aikaan, 70-luvulla, se oli iso juttu. Ei ollenkaan niin tavallista kuin nyt. Liekö sillä ollut oma vaikutuksensa siihen, etten osaa näköjään mihinkään maahan asettua? Nyt sitten lapsi joutuu siitä “kärsimään”.

Pojasta olen tietenkin huolissani, onkohan sellaista äitiä maailmassa joka ei miettisi miten lapsi elämän ottaa vastaan. Muutto Roomaan on kuitenkin asia, joka ei ehkä hänen kannaltaan ole ideaaliratkaisu. Etenkään koska emme toistaiseksi suunnittele olevamme siellä kuin sen kaksi vuotta. Toisaalta ajattelen, että on aika haitallista lapselle myös nähdä kuinka työstressi syö isää. En halua, että lapseni saa mallin kotoa työuupumuksesta asiana joka pitää vain hyväksyä. Että tärkeintä on tehdä rahaa, vaikka terveys menisi. Mielummin haluaisin, että hän uskoo omaan oikeuteensa olla onnellinen ja mennä niiden asioiden perässä, jotka tuntuvat oikeilta. Siis sittenkin kun hän 40 vee ja etenkin sitten. Että elämässä voi valita uudelleen jos on tarvis. Koskaan ei ole liian myöhäistä vaihtaa suuntaa parempaan. Ettei se raha onnelliseksi tee vaan se, että tekee sellaisia asioita joista nauttii ja on rakkaiden ihmisten kanssa yhdessä.

Ja näin olemme tämän asian hänelle myös paketoineet. Muutamme Roomaan, koska isi hakee uutta suuntaa elämälleen. Parempaa suuntaa. Mutta on myös tärkeää, että Roomaan muutto olisi kivaa pojan mielestä. Mietimme yhdessä, mitkä asiat ovat hänelle tärkeitä ja miten voisimme maksimoida positiivisen muuttokokemuksen.

Pojan listalla ykkösenä oli koulu: sen pitäisi olla yhtä kiva tai ainankin melkein yhtä kiva kuin nykyinen koulu. Poikahan käy tällä hetkellä paikallista yksityiskoulua, valinta, jonka teimme tänne muuttaessa ihan tietoisesti. Kyllä, koulu maksaa siis rahaa melkein parikymmentä tonnia vuodessa, mutta voin kyllä rehellisesti sanoa, että on se ollut kyllä jokaisen pennin arvoinen. Onneksi meillä on vain yksi lapsi, koska eipä noita summia miehenkään palkoilla olisi voinut monelle lapselle varmaankaan maksaa.

Mikä tekee koulusta pojan mielestä kivan? No ainakin se, että siellä oppilas itse ottaa vastuun oppimisestaan, oppimista pidetään hyvänä asiana ja sen monipuolisuuteen panostetaan. Siellä saa myös opiskella paljon sellaisia asioita jotka kiinnostaa, siis niiden pakollisten asioiden lisäksi. Oppilaat tekevät paljon luovia projekteja ja osallistuvat koulun tekemiseen ihan konkreettisesti, eivät vain passiivisesti. Ja koulussa on hyvä yhteisöllinen ilmapiiri ja siellä panostetaan tunnetaitojen hallitsemiseen.

Onneksi tällainen koulu löytyi, tai eihän sitä voi ihan vielä varmuudella sanoa, mutta kaiken kuulemamme ja lukemamme perusteella vaikuttaisi, että pojan tuleva koulu Roomassa on mahdollisen samanhenkinen kuin nykyinen täällä Kaliforniassa. Lisäksi koulu on englanninkielinen, sillä päätimme heti kättelyssä, että tästä kouluasiasta tehdään pojalle mahdollisimman helppo, vaikka se tarkoittaisikin sitten sitä, että joutuisimme ne korkeat koulumaksut taas maksamaan. Mutta, kuten olemme aikaisemminkin todenneet, ne ovat olleet sen arvoisia. Poika tykkää käydä koulua ja se on jo aika paljon sanottu 14-vuotiaasta pojasta!

Toinen asia pojan listalla oli salibandyn pelaaminen. Hän halusi muuttaa paikkaan, jossa voisi pelata säbää ainakin kerran viikossa mutta mieluiten enemmänkin. Ja vaikka Italia ei ole mikään salibandyn valtamaa, onneksi Roomasta löytyi kohtalaisen kokoinen seura, jossa on aikuisten joukkueiden lisäksi nuorten joukkueita. Sinnekin on jo yhteyttä pidetty ja toivottivat koko perheemme tervetulleeksi porukkaansa mukaan.  Katsotaan sitten syksyllä miltä se toiminta näyttää. Trampoliinivoimistelua tai voimistelua ylipäätäänkin poika olisi myös halunnut jatkaa, ei tosin yhtä intensiivisesti kuin nyt (kilpailee) mutta se saattaa nyt kyllä sitten jäädä. Vaikka eihän sitä vielä tiedä. Koulussa näyttäisi olevan jonkinlainen ryhmä kolme kertaa viikossa, mutta se pitää katsastaa ihan konkreettisesti ennen kuin voi varmuudella sanoa, että se on pojan tasolle hyvä.

Pojan kanssa tästä muutosta käydään kyllä edelleenkin keskustelua. Toivon tietysti hartaasti, ettei lapselle mitään traumoja tule tästä ainaisesta muuttamisesta. Mutta se toive on kai turha, koska kyllähän se nyt ihmistä muokkaa jollakin tasolla, siltä ei voi välttyä. On ihan eri asia elää koko elämänsä yhdessä ja samassa pikkukaupungissa samojen naamojen kanssa kuin muuttaa muutaman vuoden välein mantereelta toiselle. Toisaalta itsekin jouduin (sain?) lapsena muuttaa maasta toiseen ja kyllähän minustakin (kai?) suhteellisen täysijärkinen tuli. Vaikka mistä sitä tietää miten järkeviä tässä oltaisiin jos olisin asunut koko elämäni Helsingin lähiössä.

Pojalle muutto tulee tavallaan kuitenkin hyvään saumaan, jos nyt jotain saumaa on koskaan olemassa. Hän nimittäin valmistuu tässä parin viikon päästä yläasteelta eli amerikkalaisesta middleschoolista kasiluokalta. Edessä on nyt syksyllä amerikkalainen high school. Koulua olisi siis joutunut myös täällä Kaliforniassa vaihtamaan. Ja koska on yksityiskoulussa, suurin osa kavereista olisi mennyt todennäköisesti eri kouluun. Joten elämä olisi muuttunut joka tapauksessa siltä osin. Tai näin äiti ja isä ovat tämän asian rationalisoineet itselleen. Kun järjellä ajatellen tämä on juuri näin. Se on kuitenkin sitten eri asia mitkä ovat tunnetilat kun koko elämä pakataan pitkäaikaissäilytykseen ja lähdetään muutaman matkalaukun kera maahan jonka kieltä ei vielä osata.

Hui. Yritän olla tuntematta järjetöntä syyllisyyttä kun ajattelen Roomaan muuttoa, sillä syyllisyydestäni ole kenellekään hyötyä, vähiten pojalleni. Mutta eihän sille mitään mahda, taitaa olla äidin osa olla syyllinen kaikkeen, ainakin omassa äidin-mielessään. Katsotaan kuinka käy, universumiin on laitettu toive siitä, että Rooma välietappina sopii meidän koko perheelleemme, myös pojalle.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s