Sapattivapaa

Eilen oli suuri virstanpylväs: mies nimittäin kertoi töissä lähtevänsä toteuttamaan itseään. Hän oli alunperin ajatellut sanovansa itsensä irti kokonaan, mutta ihan viime metreillä kuuli, että sapattivapaankin voisi ottaa kahdeksi vuodeksi. Vaikka miehellä ei ole minkäänlaisia aikomuksia palata työpaikalleen (ainakaan tässä vaiheessa), tuo sapattivapaa kuulosti hänen korvaansa huomattavasti paremmalta kuin lopullinen irtisanoutuminen. Joten sillä nyt sitten mennään.

Ymmärrän tämän kyllä. Kundi on ollut samassa, isossa kansainvälisessä firmassa töissä seitsemäntoista vuotta putkeen, on aika iso juttu laittaa pillit pussiin ja lähteä tekemään jotakin kokonaan uutta. Jos hyppy tuntemattomaan on helpompi koska lopareiden sijaan kutsuu tätä sapattivapaaksi, niin siitä vain sitten.

Miehen pomo oli aikalailla järkyttynyt. Ja yllättynyt. Tosin hän on ollut mieheni esimies vasta vajaat kaksi kuukautta. Miehelläni on meinaan ollut kolme eri esimiestä viimeisen puolen vuoden aikana, koska isossa firmassa ihmisiä näköjään liikutellaan ja siirrellään jatkuvasti vailla huolen häivää. Se on ollut aika rankkaa, kun koskaan ei tiedä kuka irtisanotaan tai miltä osastolta itsensä löytää kun firma jatkuvasti organisoi uudelleen työntekijänsä ja projektinsa ja esimiehensä. Näin sivusta katsottuna homma on näyttänyt aivan kreisiltä ja vaikka kaiken taustalla on olevinaan rahansäästö, uskon että tällaisesta korttipakan sekoittamisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä pitkällä tähtäimellä. Mies on ainakin kyllästynyt asiaan perinpohjaisesti ja se on vaikuttanut (jo muutenkin olemattomaan) työmotivaatioon voimakkaasti. Ei kukaan jaksa kokoajan vaihtaa tiimiä. Juuri kun saat homman toimimaan, joku (korkeassa asemassa oleva) valopää on sitä mieltä, että homma pitää laittaa uusiksi. Miehen pomokin kertoi, että taas kuulemma firmassa harkitaan uutta järjestelyä, mikä tarkoittaisi käytännössä sitä, että hän ei enää olisikaan mieheni esimies, vaan kehiin tuotaisiin joku uusi henkilö – taas.

“No huh, hyvä ettei tarvitse olla paikalla sitäkään kokemassa”, mieheni sanoi.

Pomolle kertominen oli ollut kuulemma vaikeaa, oikeiden sanojen löytyminen oli ollut haasteellista, mutta päivän mittaan tuokin oli helpottunut. Mies kertoi työkavereiden olleen kateellisia. Suurin osa oli mieheni opiskelusuunnitelmat kuullessaan sanonut että “voi kunpa minäkin pääsisin täältä pois.”

Onpa tämä kyllä aikamoista, firma täynnä onnettomia ja puoliuupuneita työntekijöitä. Ei voi olla kovin tuotteliasta. Ja muutenkin ajatus siitä, että ihmiset raatavat päivästä toiseen työssä jota inhoavat on aika mieletön. Etenkin kun yhdeksän tai kymmenen tuntisen (jos onni on myötä) työpäivän aluksi ja päätteeksi ajat vielä kotiin autolla yli tunnin, joskus jopa pari kolmekin tuntia. Ei siinä juuri jää aikaa millekään muulle. Viikonloput menevät toipuessa. Tervetuloa Piilaaksoon.

Mies oli eilen helpottunut ja aikalailla innoissaan, sillä nyt tämä on taas omalla tavallaan enemmän totta. Viimeinen konkreettinen työpäivä on 24. kesäkuuta, tosin sen jälkeen on vielä kolmen viikon vuosiloma, mutta töihin hän ei enää sen jälkeen palaa. Neljä viikkoa pitäisi vielä kestää, tosin mies sanoi, että oli merkillistä huomata miten nopeasti hänelle tuli tunne, ettei oikein enää jaksaisi välittää noista tekemättömistä hommistaan. Tai no, eipä hän ole juurikaan niistä välittänyt enää vuosiin, mutta siis tuli vielä enemmän sellainen hälläväliä asenne. Tämä on hänelle ihan uutta, sillä hän on todella uuttera työntekijä, jolle on kunnia-asia tehdä asiat paremmin kuin hyvin, silloinkin kun ne eivät häntä varsinaisesti kiinnosta. Hän sanoi tämän välinpitämättömyyden olevan hänelle ihan uusi tunne, vähän pelottavakin.

“Kyllä mä hoidan hommani kunnialla loppuun, tietenkin”, hän sanoi. “Mutta on tämä outoa välittää näin vähän.”

Tunnollinen onkin juuri se joka uupuu, kun on niin helvetin tunnollinen. Eikä se ole tietenkään huono asia, olla tunnollinen. Tai ei pitäisi olla, sehän on lahja. Mutta jos tunnollisuudessa menee terveys, niin jossain vaiheessa siitäkin tulee kirosana.

On tämä mielenkiintoista seurata millainen mies tuolta vielä kuoriutuu kun pääsee laittamaan energiansa ja tunnollisuutensa sellaiseen asiaan, josta hän on intohimoisen kiinnostunut. Muistan kyllä millainen kundi hän oli kun tapasimme melkein 20 vuotta sitten: huolettomampaa ja iloisempaa tyyppiä sai hakea. Niin täynnä intoa ja elämää, kiinnostunut kaikesta, aina valmis auttamaan. En tiedä missä vaiheessa se tyyppi katosi jonnekin ja tilalle tuli tämä aina väsynyt ja varovainen ihminen. Miten tämä irtiotto tulee vaikuttamaan mieheni persoonaan? Mielenkiinnolla (ja ehkä vähän pelonsekaisella innostuksella) jään odottelemaan millaisen miehen kanssa tässä oikein ollaankaan naimisissa!

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s