Jätelautta

Follow my blog with Bloglovin
Eilen törmäsin erääseen naapuriin, joka tietenkin kyseli meidän suunnitelmista. Amerikassahan talonmyynti on kaikkea muuta kuin salainen prosessi, sillä sinä päivänä kun talosi menee myyntiin tai hyvässä lykyssä jo paria päivää aikaisemmin, talosi eteen ilmestyy iso kyltti, jossa kerrotaan sen olevan myynnissä. Tämä tietysti tarkoittaa sitä, että kaikki naapuri välittömästi tietävät sinun myyvän taloasi. Eikä vain naapurit, vaan myös ohiajavat tuttavat ja tuttavien tuttavatkin. Ja kun sitten törmäät näihin ihmisiin paikallisessa ruokakaupassa tai aamulenkillä koirien kanssa, he luonnollisesti haluavat tietää mihin olet muuttamassa. Ihmiset kun ovat aika uteliaita.

On ollut jännä huomata kuinka itse reagoin näihin uteluihin. Minusta ne olivat aluksi (ja joskus vieläkin) aika kiusallisia, koska tuntui jotenkin vaikealta lähteä selittämään jollekin hyvää-päivää-tutulle mtä olemme tekemässä. Se kun kuulosti omaan korvaankin aika uhkarohkealta. Ja ihmisten reaktiot ovat olleet jotenkin niin aidon järkyttyneitä. Toisaalta jokaikinen ihminen, jonka kanssa olen tästä puhunut, on suhtautunut tähän myös kateudensekaisella ihailulla. Tuntuu, että tällainen irtiotto on ihan jokaisen suurin unelma.

Suurimmat reaktiot saan kyllä silloin kun paljastan MIHIN olemme muuttamassa. Ilmeisesti Roomalla on ihan oma sädekehänsä, oli kyseinen ihminen sitten käynyt siellä tai ei. En tiedä johtuuko tämä siitä seikasta, että olen puhunut asiasta enimmäkseen amerikkalaisten kanssa, en eurooppalaisten. Amerikkalaisten mielikuva Roomasta on hyvin romanttinen. Ja voihan olla, että Roomassa asuminen on romanttinen kokemus, vaikka hieman kyllä epäilyttää. Kohtahan sen nähdään.

On kyllä mielenkiintoista seurata omaa ajatuksenjuoksua. Puhumattakaan tunnetiloista. Ne ovat tässä kuukausien kuluessa vaihdelleet innostuksesta kauhuun. Nyt taidan olla sellaisessa realismivaiheessa, jossa tosiasiat ikäänkuin lyövät kasvoille. Se ei ole mitenkään kovin mukava tunne. Huomaan iltaisin makaavani sängyssä silmät selkoselällään ja miettiväni yksityiskohtia: Miten paljon vaatetta kannattaa ottaa mukaan? Saammeko kaiken mahtumaan matkalaukkuihin? Mitkä huonekalut haluamme säilyttää? Minkäkokoinen säilytystila meidän tulisi vuokrata? Missä vaiheessa autot kannattaa myydä?

Toisaalta nämä ovat tosiaan vain niitä yksityiskohtia. Mutta kun niitä on noin kaksi sataa erilaista, ne muodostavat ison kokonaisuuden. Vähän niin kuin roskat avomerellä muodostavat ison jätelautan. Mistä sellaista edes lähtee purkamaan? Isompiakin asioita on, jotka mietityttävät ehkä vielä enemmän. Vakuutusta, viisumia, minun USAn kansalaisuuteni jota olen hakenut – ja sen sellaista. Niin paljon on vielä auki ihan aikataulullisestikin.

Haluan olla tästä irtiotosta innoissani, mutta jotenkin se on nyt vain aika vaikeaa. Eilen, samanaikaisesti kun naapurini hehkutti innoissaan Rooman kulttuuriperintöä ja sitä miten mieletön ajatus Roomassa asuminen hänen mielestään oli huomasin kuinka ainakin sata huolenaihetta vilahti oman tajuntani läpi.  Jotenkin tässä pitäisi varmaan näitäkin ajatuksia hieman puida ja jäsentää, ettei kokemuksen positiivinen puoli jää stressin jalkoihin. Sillä eletyn elämän perusteella tiedän aivan vuorenvarmasti, että asiat järjestyvät yksi kerrallaan, sitten kuitenkin.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s