Jalka suussa

Tänään olimme mieheni vanhempien luona käymässä. Anopille tämä Rooman muutto on selkeästi vaikea aihe, vaikka täytyy sanoa, että hän on suoriutunut uutisesta tällä kertaa paremmin kuin yli vuosikymmen sitten kun muutimme miehen työn vuoksi Sveitsiin. Ehkä hän on oppinut tässä vuosien mittaan jotakin tai sitten hän on vain tullut siihen tulokseen, että syyllistämisestä ei ole hyötyä kenellekään, vähiten hänelle itselleen.

Tiedän, että aihe on hänelle arka. Tarkoittaahan tämä muutto sitä, että hänen poikansa jälleen kerran asuu toisella puolen maapalloa. Eikä vain poika, mutta myös pojanpoika, rakas lapsenlapsi (onneksi ei ainoa sellainen).. Ehkä minuakin tulee ikävä?

Ymmärrän kyllä. Olenhan itsekin äiti. Ja kauhistuttaa ajatus, että joku päivä oma lapseni todennäköisesti ottaa ja lähtee reissuun. Voin kyllä siinä vaiheessa syyttää vain itseäni, sillä olenhan kantanut korteni kekoon mitä tulee hänen hakemukseensa maailmankansalaiseksi. Toisaalta voi olla, että kaiken tämän muuttamisen ja matkustelun jälkeen poika haluaa asua jossain keskellä ei-mitään eikä muuttaa sieltä ikinä pois. Voin sitten itse vaivihkaa muuttaa hänen naapuriinsa. Hehheh.

Tänään taisin kyllä laittaa jalan suuhuni niin kuin Amerikassa sanotaan (my foot in my mouth) Tarkoittaen siis sitä, että sanoin jotakin mitä ei olisi ehkä pitänyt sanoa. Siivosimme anopin kanssa hänen takapihaansa ja juttelimme niitä näitä. Puhe kääntyi muuttoomme tai tarkalleen ottaen tavaroiden pakkaamiseen.

“Myymme kaiken elektroniikan onneksi, joten sekin vähentää pakattavaa tavaraa”, minä sanoin.

Anoppi pysähtyi katsomaan minua. “Ai televisiot sun muut? Miksi ihmeessä myytte ne, kyllähän ne siellä säilytyksessä pysyy?”

Asiahan on niin, että täällä USAssa on erilainen sähköjärjestelmä kuin Euroopassa. Täällä verkkovirta on 120 volttia kun Italiassa (ja Suomessa) se on 220 volttia. Amerikkalaisen elektroniikan käyttö Euroopassa vaatii siis muuntajan jos laite ei itse muunna tuota sähköä. Päätimme myydä elektroniikan, koska suunnitelmiimme ei ole tulla takaisin USAhan Rooman keikan jälkeen. Emme tietenkään voi tietää, toteutuuko tämä sitten loppupeleissä, mutta jos se toteutuu ja lähdemme tavaroitamme rahtaamaan Eurooppaan, on parempi ettei kontissa ole siinä vaiheessa elektroniikkaa, jolla emme tee mitään.

Ainoa vaan, että mieheni ei ollut tainut kertoa äidilleen näistä suunnitelmista. Ja minähän en tuota muistanut, joten avasin suuren suuni.

“Niin mutta kun ei meillä ole suunnitelmissa muuttaa tänne enää takaisin”, sanoin ja jatkoin takapihan terassin lakaisemista ihan muina miehinä. En havahtunut vasta kuin puolen minuutin päästä kun anoppi ei ollut sanonut sanaakaan. Näin, että hän veti rikkaruohoja maasta raivokkaasti.

Äh.

“Siis tarkoitan, ettemme tiedä mitä teemme sitten kahden vuoden päästä”, yritin korjata itseäni. Mutta taisin olla auttamatta myöhässä.

Toisaalta miksi ei kertoa tosiasioita niin kuin ne ovat? Mieheni tykkää antaa vanhemmilleen vain juuri sen verran detaljeja kuin on pakollista. Tätä Roomaan muuttoakin hän panttasi pari kuukautta heiltä, koska tiesi miten vaikea asia olisi hänen äidilleen. Toisaalta ei se asia panttaamisella helpottunut. Mutta mies ajatteli, ettei äidin tarvitse stressata ja murehtia asiaa kuin pari kuukautta neljän sijaan. Joten ehkä se sikäli oli armollista. Kuten nyt tämä pitkäaikaissuunnitelman panttaaminen. Mies ajattelee, että on parempi kertoa asiat vasta kun ne tapahtuvat. Ehkä hän on oikeassa.

Matkalla kotiin paljastin miehelleni mitä olin mennyt sanomaan.

“No, tottahan se on”, hän sanoi. “Ja mä kyllä kerroin mun toiselle siskolle meidän suunnitelmista, mutta olen huomannut, että hänkin vaan jaksaa puhua tästä Roomasta väliaikaisena asiana, ikään kuin olisimme varmasti tulossa takaisin. Ikäänkuin en olisi ikinä kertonut hänelle mitään.”

Tällaista tämä on, kahden kulttuurin välissä. Ihan sama missä asut, aina joku ikävoi. Ja ikävoit itse. Elämä olisi ehkä helpompaa, jos eläisi jossain pikkukylässä ja menisi siellä samaisessa pikkukylässä naimisiin naapurin pojan kanssa. Ja jatkaisi sitten hänen kanssaan siellä pikkukylässä asumista. Vai olisiko sittenkään?

Noh, omat vanhempani ilahtuvat saadessaan tyttärensä taas takaisin Eurooppaan, melkein samaan aikavyöhykkeeseen. Että toisen onni on toisen epäonni vai miten se sanonta menikään?

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s