Pihakirppis

Tämän päiväinen pihakirppiksemme oli hitti. Se johtui todennäköisesti siitä, että myimme kaiken törkeän halvalla. Mutta, koska tarkoituksena oli päästä eroon suurimmasta osaa irtaimistoa, muuta vaihtoehtoa ei juuri ollut.

Suurimpia huonekaluja olen myynyt viikon mittaan netissä Facebook-ryhmässä jossa tavara kiertää. Loput myytiin pihakirppiksellä naurettavaan hintaan. Paitsi sohva. Se istuu edelleen olohuoneessamme. Yritämme vielä sitä kaupata netissä pari päivää, mutta jos sille ei löydy uutta kotia, viemme sen Pelastusarmeijan tai jonkin muun hyväntekeväisyysjärjestön huomaan. Muutakin tavaraa täällä nimittäin on sinne vietäväksi, kuten neljä jätesäkillistä vaatteita (!!).

Pihakirppikseltäkin jäi kaikennäköistä tavaraa. Laitoimme ne kaikki pahvilaatikkoon ja hetken mietittyämme päätimme tylysti tehdä sen mitä niin monet täällä Kaliforniassa harrastavat eli laittaa ne kadulle pihamme eteen ns. ilmaisjakeluun. Laitoimme vielä ison kyltin yläpuolelle, jossa kehotettiin ottamaan laatikosta vapaasti mitä vain. Naureskelimme vielä, että kauankohan menee.

No ei mennyt kauaa. Eräs mies pysähtyi melkein heti ja kävi laatikon nopeasti läpi. Seurasimme kiinnostuneena mieheni kanssa ikkunasta kuinka leipälaatikko, lasten pehmolelut, ötökkähaavi ja kolme puhallettavaa rantapalloa sekä kaikkea siltä väliltä lähti miehen mukana kotiin. Hän jätti kuitenkin kadulle sekalaisen kokoelman tavartaa: poikien käytetyt futissäärisuojat, melkein uudet naisten kengät (jotka hankasi mua niin perkeleesti, oli kannat ihan verillä kun niillä käveli pidempään kuin viisi minuuttia), kaksi erittäin likaista aurinkotuolin pehmustetta sekä muovisen ikivanhan salaattikuivurin.

Nämä tavarat istuivat talomme edessä pari tuntia ja meinasimme jo tuoda ne sisälle ja laittaa roskiin.

“Nuo tuolinpäälliset on ihan kamalat. Jos mä pesisin ne, ehkä ne kelpaiskin jollekin”, minä kerkesin jo miehelle sanoa.

Jätimme kamppeet kuitenkin kadun varteen vielä siksi aikaa kun lähdimme muutamaa asiaa hoitamaan ja hakemaan poikaa kaverin luota kylästä. Parin tunnin päästä tulimme takaisin kotiin ja mitäs hittoa, tavarat olivatkin kaikki kadonneet! Mies innostui tästä valtavasti.

“Nyt hei laitetaan sinne kadulle jotain vielä järkympää ja katotaan kelpaako se kenellekään!”

Hän alkoi heti kaivelemaan autotallia kuumeisesti.

“Tämähän on mielenkiintoista”, hän puhkui. “Haluaisin todella nähdä mitä kaikkea ihmiset ottavat kun ilmaiseksi saavat.” Kohta hän veti esiin teltan tukikaaren, siis sellaisen kokoontaitettavan kepin joka on joskus kuulunut johonkin telttaan.

“Ottaisikohan joku tämän?” hän mietti. “Pakko kokeilla.”

“Mistä meille on edes tuollainen ilmestynyt, eihän meillä ole edes telttaa?” minä kysyin.

“Ööh, mun faija kerran pakotti ottamaan tän kun hain sieltä jotain muuta kamaa”, mies raportoi.

Aha. En kysynyt enempää, koska tiedän, että appiukon motiiveja on turha kysellä. Hänessä on hamstraajan vikaa, mutta silloin tällöin hän hermostuu ja tunkee mitä ihmeellisimpiä kamoja ensimmäiselle vastaantulijalle.

Katsotaan nyt mitä huomenna keksitään laittaa tuonne kadulle. Onhan se paljon kätevämpää kuin tavaroiden kuskaaminen sinne pelastusarmeijalle. Sohvakin pitäisi sinne lopulta viedä, jos emme saa sitä myytyä. Tosin kaveri kertoi, että jos viemme sen erääseen tiettyyn kadunkulmaan ja laitamme siihen tuon ilmaiskyltin, se katoaa kuulemma kymmenessä minuutissa. Hänellä on asiasta useamman vuoden kokemus, sillä he asuivat aikoinaan tuossa kyseisessä kadunkulmassa. Kuulemma harva se päivä joku jätti jonkun huonekalun heidän talonsa eteen lojumaan. Mikä on tietenkin aika ärsyttävää. Kaveri kuitenkin raportoivat, että yleensä tämä huonekalu, oli se sitten mikä tahansa, häipyi tunnin sisällä. Etenkin sohvat olivat kovassa huudossa, sillä alueella asuu satoja opiskelijoita. Kun kaverini itse muutti ja halusi sohvasta ja kahvipöydästä eroon, hän sanoi raahanneensa vaimonsa kanssa sohvan kadun reunaan. He olivat tämän jälkeen menneet taloon sisälle hakemaan tuota kahvipöytää. Kun he olivat palanneet kadun reunaan kahvipöydän kanssa, joku jo lastasi tuota sohvaa lava-autoonsa. Että tällainen meininki täällä, opiskelijakaupungissa!

En tiedä toimisiko tämä Suomessa. Suomalaiset tosin tykkäävät kaikesta ilmaisesta. Mutta eivät ehkä käytetystä ilmaisesta. Luulen jotenkin, että ilmaiseen sohvaan, joka jököttäisi kadun syrjässä, suhtauduttaisiin erittäin epäluuloisesti ja ehkä juuri siksi, koska se olisi ilmainen. Sillä loppupeleissähän mikään ei elämässä ole ilmaista, ainakaan suomalaisen mielestä. Tai en tiedä, ehkä olen väärässä. Toisaalta kukapa viitsisi sohvaansa jättää Suomessa kadulle, kun todennäköisyys sen kastumisesta sateessa olisi aika suuri. Täällä Kaliforniassahan ainakin kesällä näin uskaltaa surutta tehdä, kun voi olla varma, ettei taivaalta tule pisaraakaan vettä kuukausiin.

 

 

Advertisements

Viimeinen työpäivä

Miehellä oli sitten tänään viimeinen työpäivä. Tai ei siis viimeinen ikinä, mutta ainakin vähään aikaan. Ja todennäköisesti viimeinen tässä kyseisessä jättifirmassa. Takana 17 ja puolen vuoden työputki, johon on mahtunut vaikka minkänäköistä ylä-ja alamäkeä. Ei siinä mitään, hyvä työpaikkahan se oli, josta lopulta maksettiin myös enemmän kuin kohtuullista palkkaa. Mutta jossain vaiheessa mikään rahamäärä ei enää riittänyt motivoimaan miestäni tekemään tuota hommaa. Varsinkin kun alkoi vahvasti olla sellainen tunne, ettei firmassa juurikaan välitetty hänestä ihmisenä. Välillä, kun porukkaa oli irtisanottu oikealta ja vasemmalta, mies teki kolmenkin ihmisen hommia yhtäaikaa vailla mitään ylityökorvauksia. Sairaspäivät menivät vuosilomista ja vuosilomakin oli naurettavan lyhyt.  Welcome to America.

Viime vuonna kun mieheni piti kokonaiset kolme viikkoa lomaa putkeen, kolleegat taivastelivat loman pituutta suureen ääneen.

“Eihän kukaan voi ottaa kolmea viikkoa putkeen lomaa”, he sanoivat.

Voi, kun vaan ottaa. Kyllä siitä tosin piti pientä kädenvääntöä käydä pomon kanssa. Mutta kun pomokin vaihtui aina parin kuukauden välein, sekin lomapyyntö onnistui livahtamaan takaovesta ikään kuin vahingossa kun toinen oli lähdössä ja toinen vasta tulossa.

No nyt on lomaa. Laskeskelin, että suurin piirtein kaksi kuukautta.  Ja sitten alkaa opinnot, jos siis kaikki viisumiasiat selviää. Ja tuon työstressin jälkeen opiskelukin saattaa tuntua lastenleikiltä.

Mies ei mennyt toimistolla enää tänään, vaan teki “töitä” kotoa käsin. Vaikka eipä noita töitä enää juuri ollut. Lähinnä hän kirjoitti jäähyväissähköpostin, jonka laittoi suurelle ryhmälle jakeluun. Vastauksia alkoi satelemaan välittömästi. Kävi ilmi, ettei moni edes ollut tiennyt mieheni lähtevän. Sana ei siis ollut kiertänyt, kun mieskään ei ollut asiaa toitottanut sitten lähipiiriä ja omaa tiimiänsä pidemmälle. Hetken hän jaksoi vastailla ihmisten ihmettelyihin, sitten hän laittoi pillit pussiin ja sanoi, että se on siinä. Seuraavaksi hän juoksi pitkin taloa ja huusi onnesta niin kovaa, että koiratkin säikähtivät.

Kovasti hän oli myös liikuttunut ihmisten viesteistä. Eräs hänen alaisensa oli kirjoittanut hänelle pitkän kirjeen, jossa hän kertoi kuinka suuri positiivinen vaikutus miehelläni on ollut hänen näkemykseensä johtajuudesta ja tiimityöskentelystä. Tuntui varmaan hyvältä kuulla olleensa tärkeä. Kun sitä selkääntaputtelua ei ole kauheasti tässä viime aikoina ollut, jos rahallisia bonuksia ei lasketa. Mutta kuten olen tainut mainita, jossain vaiheessa se rahakaan ei enää rauhota. Eikä se tietenkään koskaan korvaa toisen ihmisen vilpitöntä ihailua ja kiitosta, sillä kun ei ole hintaa.

Nyt sitten keskitytään pakkaamaan taloa. Itse olen aivan vimmassa myynyt huonekaluja netissä paikallisessa Facebook-ryhmässä jossa tavara kiertää. Sunnuntaina olisi tarkoitus aamulla pitää pihamyyjäiset. Sitten lähdetään pakkaamaan taloa, tai mitä siitä on jäljellä. Toivottavasti jo keskiviikkona voimme viedä suurimman osan jäljellä olevista tavaroista säilytykseen. Viikon päästä tulevat siivoojat. Ja sitten tämäkin vaihe meidän elämänmuutoksesta on ohi ja seikkailu voi melkein alkaa.

Viimeistä viedään

Miehellä on tänään toiseksi viimeinen työpäivä. Hän ajoi sen kunniaksi Piilaaksoon lounastamaan parin kolleegan kanssa. Yleensähän hän tekee töitä kotoa, mikä onkin ehkä suurin syy, että hän on jaksanut työtänsä näinkin pitkään. Aika harvassa firmassa ollaan näin joustavia nykyään, täällä USAssa ainakin kotoa työskentelyä on rajoitettu useissa isoissa firmoissa. Miehen pää ei olisi kyllä kestänyt ruuhkassa ajamista viisi päivää viikossa kovin pitkään. Silloin 2000-luvullahan hän teki sitä kuusi vuotta melkeinpä päivittäin. Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, ruuhkatkin ovat tosin ihan toista luokkaa. Ihmiset kun ovat joutuneet asuntojen hintojen vuoksi muuttamaan kauemmaksi ja kauemmaksi laaksosta.

Eilenkin mies oli työpaikalla ihan livenä, mutta työnteosta ei kuulemma tullut oikein mitään. Pikemminkin hän oli kaljalla tai lounaalla ja lopulta myös illallisella jonkun ryhmän kanssa. Fiilikset ovat kuulemma surrealistiset, mutta myös enenevässä määrin huikeat. En usko, että hän vielä muutama kuukausi sitten uskoi, että tästä todella tulisi totta. Hämmästyttävää on myös se, että hän ei enää ole panikoinut taloudellisia asioitakaan viime aikoina. Ehkä talon myyntivoitto tilillä vähän rauhottaa mieltä?

Onhan tämä iso asia ihan miehen identiteetinkin kannalta. En usko, että hän edes itse tajuaa mitä tämä loppupeleissä tarkoittaa. Vaikka toisaalta hän selkeästi kokee vapautuvansa jonkinnäköisestä vankilasta, uskon, että kolikolla on myös se toinen puoli. Jos on tehnyt töitä melkein kaksi vuosikymmentä yhdeksän tai kymmenenkin tuntia päivässä (tai joskus kuusitoista…), voi olla että iskee jonkinasteinen tekemisen puute työn loputtua. Tai ehkä ei, mies on aika kätevä käsistään. Ja osaa kyllä tilaisuuden tullen rentoutua huomattavasti helpommin kuin minä, mutta mullahan on kyllä joku syndrooma suorastaan kun aina pitää olla jotain tekemässä.

Huomenna se sitten on ohi. Sanoin, että tätähän pitää juhlia. Mies ehdotti, että juodaan kaikki nuo viinipullot jotka meille on kerääntyneet ja joista pitäisi päästä eroon, koska mukaan niitä ei voi ottaa eikä säilytykseenkään ehkä kannata niitä tunkea. Itseasiassa luulen, että se olisi jopa laitonta täällä, säännöksen alkoholin suhteen ovat täällä USAssa joskus jopa neuroottiset. Katsotaan. Tuskinpa täällä vedetään ainakaan mitään perinteisiä suomalaisia kaatokänneja. Juhlimme siis hillitysti. Sunnuntaina on tarkoitus pitää nimittäin pihalla ns. pihamyyjäiset (yard sale), josta saa halvalla ostaa meidän käytettyjä huonekaluja, keittiötarvikkeita, elektroniikkaa, vaatteita ja mitähän kaikkea me vielä tuolta kaappien pohjilta löydetään. Sitten alkaa vimmainen talon pakkaaminen ja muuttolaatikoiden roudaaminen säilytykseen. Ei tämän kaiken keskellä ehdi juurikaan juhlia. Tosin tuota kasvavaa muuttostressiä saattaisi kyllä muutama lasillinen punaviiniä autaa…

Byrokratiaa

Italian lähetystö ei ole ottanut yhteyttä viisumin tiimoilta. Mies on kuitenkin tällä välin hoitanut kuntoon tuota tutkintoonsa liittyvää byrokratiaa. Hänenhän piti hankkia sekä yliopiston tutkintotodistukseen että yliopiston printtaamaan viralliseen kurssilistaan yliopiston tutkinnoista vastaavan allekirjoitus, joka vielä paikan päällä notaarilla ja notaarin leimalla varmistettiin. Nämä paperit sitten käännätettiin italiaksi virallisella kääntäjällä (lisää leimoja) jonka jälkeen koko roska vietiin ulkoministeriöön, jossa siihen liitettiin virallinen todistus kaiken – tutkinnon, käytyjen kurssien, allekirjoitusten – oikeellisuudesta. Lukion todistuksen kanssa käytiin sama rumba, siinä tosin oli tärkeintä todistaa, että kouluja käytiin lapsena yhteensä se 12 vuotta.

Mies heräsi keskiviikkona puoli viisi ja lähti viideltä ajamaan Sacramentoon, jossa sijaitsee tämän osavaltion ulkoministeriön virallinen rakennus. Tämä aikainen ajoitus oli laskelmoitu, sillä hän toivoi, että ajomatkalla ei olisi liikennettä. Ja eipä ollutkaan, ainakaan siihen suuntaan kun hän ajoi ja siksi hän oli Sacramentossa ennätysajassa, kahdessa ja puolessa tunnissa. Hän soitti minulle odotellessaan ulkoministeriön aukeamista kello kahdeksalta.

“Järkyttävä liikenne Piilaakson suuntaan”, hän raportoi. Yli 20 kilometrin totaalinen ruuhka moottoritiellä vaikka kaistoja on viisi yhteen suuntaan. Ja ihmiset istuvat siinä ruuhkassa joka päivä. JOKA PÄIVÄ. Kymmeniä vuosia. Ei mitään järkeä.”

No ei tosiaankaan ole järkeä tuossa. Mutta tämä on normielämää täällä Kaliforniassa. Työmatka voi kestää kaksi tuntia yhteen suuntaan. Siinähän se päivä menee, töissä ja autossa.

“Tuli ihan helpottava fiilis, että meillä ei kohta edes ole autoa”, mies kommentoi vielä.

Itse olen ajatellut samaa, koska täällä tosiaan aikaa tulee vietettyä autossa kohtuuttoman paljon. Roomassa vietän varmaan sitten saman verran julkisessa liikenteessä. Tai kävellen. Katsotaan. Ehkä sitä autoakin vielä tulee ikävä.

Mies sai kaikki dokumentit kasaan ja lähetti niistä skannatut versiot Italian lähetystöön Paolalle. Nyt sitten odotellaan, että hän hyväksyy ne siellä päässä. Hän tarkistaa että käännökset ovat oikeat ja että kaikki tarvittavat dokumentit ovat kasassa. Sitten kun mieheni vihdoin pääsee viisumihaastatteluun, hän ottaa alkuperäiset mukaansa, jotta Italian lähetystö voi katsoa ne vielä kertaalleen läpi ja antaa miehelleni dokumentin, jossa todetaan tämän amerikkalaisen tutkinnon vastaavuus Italiassa (declaration of equal value). Ja varmaan taas joku leimakin läimäistään siihen paperiin, jälleen kerran.

Mutta ei tämä rulianssi vielä siihen lopu. Nimittäin tuo tärkeä paperi, jossa todetaan tämä vastaavuus on vielä vietävä Italiaan saakka ja luovutettava siellä yliopistolle.

Maltan tuskin odottaa.

Pojan puhe

comfort zone

Viime torstain poika pääsi kahdeksannelta luokalta. Se on täällä aika iso juttu, vähän sama kuin Suomessa ysiluokalta valmistuminen, sillä se merkkaa täkäläisen yläasteen päättymistä. Seuraavaksi on edessä nelivuotinen high school eli amerikkalainen lukio. Apua, en voi käsittää, että neljätoista vuotiaani on jo lukiolainen!

Koulun päättymisen kunniaksi jokainen kasiluokkalainen piti puheen, jonka hän oli itse kirjoittanut. Tämä puheenpito on jo vuosikymmeniä ollut tämän koulun siirtymäriitti, jota lapsoset ovat odottaneet kauhunsekaisin tuntein yhdeksän vuotta. Kolmannesta luokasta lähtien oppilaat nimittäin tulevat katsomaan ja kuuntelemaan kasiluokkalaisten esityksiä, jotta saavat tuntumaa tähän tärkeään hetkeen tulevaisuudessa.

Koska poikani kävi kyseistä koulua vain neljä vuotta, hän ei ehtinyt jännittää tätä hetkeä yhtä paljon kuin useimmat luokkakaverinsa, mutta kyllä hänkin siitä aikamoisen paniikin ehti kehittää muutamaan otteeseen. Etenkin puheen kirjoittaminen tuotti ongelmia. Mistä hän kirjoittaisi?

Tarjosin apuani, mutta se ei juurikaan kelvannut. Kävimme kuitenkin aiheesta keskusteluja. Puheen oli nimittäin tarkoitus heijastella mitä tämä nimenomainen koulu oli opettanut juuri sinulle. Mitkä olivat parhaat muistosi ja miksi? Miten olet kasvanut näiden vuosien aikana? Poikani tuskaili kirjoitusprosessin kanssa.

Kunnes sitten tämä h-hetki olikin hollilla. Parissa viikossa esiintymiskammoisesta lapsestani, joka ei tykkää olla huomion keskipisteenä, kuoriutui jos nyt ei innokas niin ainakin hyvin seesteisesti asiaan suhtautuva puheenpitäjä.

Turha varmaan kertoa, että odotin lapseni puhetta suurella mielenkiinnolla. Mistä hän puhuisi tuon vajaan kolmen minuutin aikana?

Täytyy sanoa, että en tavallaan yllättynyt lapsen aihevalinnasta, puheen aiheena oli nimittäin riskinotto (niinpä, huomaa blogini nimi…heh). Hän kertoi satapäiselle yleisölle, kuinka me ihmiset helposti jäämme jumiin mukavuusalueellemme vaikka ne asiat mitä elämässämme haluamme ja tavoittelemme ovat tuon mukavuusalueen ulkopuolella. Jos vain uskallamme tuon mukavuusalueemme jättää, saamme usein palkaksi upeita kokemuksia. Ja sen lisäksi, että opimme uusia asioita, siellä mukavuusalueen ulkopuolella myös kasvamme ihmisinä.

Aika syvällistä tavaraa neljätoista vuotiaalta.

Poikani kertoi esimerkin omasta elämästään. Kuinka Sveitsissä asuessamme hän oli esiintymiskammoisena kovasti pelännyt koulun joulunäytelmää ja kevätspektaakkelia vaikka hänellä oli näissä tuotoksissa aina hyvin, hyvin pieni rooli. Itseasiassa hän jännitti näitä esiintymisiä niin paljon, että juhlan aattona hänelle nousi aina korkea kuume, joka loppupeleissä esti häntä esiintymästä.  Tämä kuvio toistui useana vuonna. Joten voi varmaan kuvitella, että kun tässä nykyisessä koulussa oli valinnaisaineena teatteri, lapseni laittoi sen toivomuslistan ehdottomalle viimeiselle sijalle.

Kunnes rohkaistui.

Seitsemännellä luokalla valinnaisaineeksi tuli monen mutkan ja äidin kannustuksen kautta teatteri. Ja se olikin sitten vuoden hitti. Poika sanoi, ettei koulussa ollut IKINÄ ollut niin kivaa kuin juuri tuossa teatterin valinnaisaineessa. Jos hän oli kipeä, hän itki kotona, että nyt jäi teatteri väliin. Jos oli pyhäpäivä keskellä viikkoa juuri teatteripäivänä, poika manasi, että taas missattiin tuo mieletön aine.  Hän harjoitteli uutterasti kotona ja tuli kotiin tämän tästä innosta hehkuen, kertoen mitä kaikkea taas oli teatteritunnilla tehty.

Kun lukukauden lopuksi saimme kutsun teatteriesitykseen, jossa pojalla oli omasta pyynnöstään pieni, mutta tärkeä rooli, olimme mieheni kanssa aika innoissamme ja ihmeissämme. Kuumeesta ei ollut tietoakaan kun poikamme valmisteli näytelmän ensi-iltaa.

Poika suoriutui osastaan loistavasti huolimatta siitä, että samana vuonna kävimme vielä puheterapiassa lievän änkytyksen vuoksi. Itseasiassa kokemus oli hänelle itselleenkin niin mieletön, että hän hakeutui teatterivalinnaiseen tänäkin vuonna ja pyysi itselleen näytelmässä isomman roolin.

Mutta takaisin tuohon puheeseen. Poika totesi sen lopussa, että joskus sitä täytyy ottaa riskejä, että voi saavuttaa sellaisia asioita joita ei edes tiennyt olevansa vailla. Jos jäämme nyhjöttämään mukavuusalueellemme elämä on… noh, mukavaa… mutta jos murramme ympärillämme olevan pelon muurin, saatamme kompastua lottovoittoon.

Totta joka sana. Ja jotenkin niin sopiva puhe pojalta, jonka vanhemmat meinaavat jättää kaiken tutun ja turvallisen ja muuttaa toiselle puolen maailmaa parin matkalaukun kanssa. Omat tunteeni ovat välillä risteilleet epätoivosta totaali paniikkiin tämän meidän irtioton kanssa. Olemmeko hulluja? Mitä olemme menossa tekemään? Kantaakohan elämä sitten kuitenkaan? Poikani puhetta kuunnellessa mieleni rauhottui. Riskinottoahan tämä on, mutta kuten poikani sanoi, riskejä ottamalla saavuttaa joskus sellaista mitä ei tiennyt olevansa vailla.  Mielenkiinnolla jään odottamaan mitä se on.

 

Toivon kipinä

Italian lähetystöstä tuli eilen meili, jossa he kertoivat, että opiskeluviisumihakemuksia on jonossa nyt yli 150. He kertoivat, että he tekevät kaikkensa saadakseen kaikki hakemukset käsiteltyä. Tällä hetkellä he keskittyvät niihin hakemuksiin, joiden deadline on kesäkuussa, mutta he ovat tietoisia mieheni heinäkuisesta aikarajasta.

Tämäkö tarkoittaa sitä, että jossakin vaiheessa mieheni saa hätäajan tuonne lähetystöön viisumihaastattelua varten? Kun mies kysyi asiaa Paolalta, hän vakuutti, että näin on. Että asiat järjestyvät ennen kymmenettä päivää.

Sillä välin yliopistosta ei ole kuulunut mitään, mikä on hieman outoa ja ehkä hälyyttävääkin. Luulisi heidän reagoivan mieheni yhteydenottoihin edes jollakin tasolla. Tosin eilen ollessamme erään tuttavan luona grillijuhlissa, juttelin pitkällisesti erään vieraan kanssa, joka on paikallisen yliopiston professori. Hän vietti pari vuotta sitten vuoden Italiassa professorivaihdossa ja raportoi, että koko ylipistosysteemi siellä on totaalisen kaaoksen vallassa. Mahtavaa. Samaan hengenvetoon hän tosin totesi, että tästä kaikesta huolimatta opetuksen taso on kuitenkin hyvä, ainakin joskus.

Jaahas, saa nähdä mitä tästä vielä miehen opiskelusta tulee ja seuraa jos ikinä pääsemme Roomaan saakka. Mies on alkanut jo kohauttelemaan olkapäitään kuin italialainen konsanaan.

“Noh, onpahan sitten sekin koettu”, hän sanoo tämän tästä. Tällä hetkellä millään muulla ei juuri taida olla väliä kuin sillä, että hän pääsee nykyisestä tilanteestaan pois. Töitä on jäljellä enää kaksi viikkoa ja sitten alkaa miehen kesäloma. Tunnen jo selkeästi kuinka monien vuosien aikana kertynyt työtaakka alkaa karista harteilta.

Haastattelu

Mulla oli tänään Amerikan kansalaisuushaastattelu ja testi, jonka läpäisin onneksi helposti. Vaikka eipä tuo nyt kovin kummonen testi ollut. Olin lukenut valtiolta saamani kirjasen, jossa lueteltiin sata mahdollista testikysymystä, mutta olisin kyllä voinut jättää sen lukematta, niin helppoja nuo kysymykset olivat. Testissähän kysytään 10 kysymystä, joista 6 pitää olla oikein. Minulta esimerkiksi kysyttiin mikä meri on Yhdysvaltain länsipuolella (tyyni valtameri), mitä tapahtui syyskuun 11 pv vuonna 2001 (terroristit hyökkäsivät USAan) ja miten pitkä on presidentin virkakausi täällä USAssa (4 vuotta). Tämän lisäksi minun piti lukea yksi lause englanniksi ja kirjoittaa yksi lause englanniksi oikein. En nyt muista lausetta jonka luin, mutta kirjoitin lauseen: Alaska is the largest state. Tämän lisäksi varmisteltiin kaiken maailman infoja ja tentattiin minulta erilaisia asioita kuten että olenko koskaan ollut kommunistisen puolueen jäsen tai ollut vankilassa.

Sain myös tietää vihdoinkin milloin vannon uskollisuusvalan USAlle, sillä ilman vanan vannomista en ole vielä virallisesti kansalainen. Hetken oli jo toiveissa, että valan vannominen tapahtuisi jo ensi viikolla, mutta jouduinkin myöhäisempään ryhmään ja nyt päivämäärä onkin kesäkuun viimeinen päivä. Valan vannnomistilaisuudessa tulee olemaan minun lisäkseni 449 muutakin uutta Amerikan kansalaista. Iso tapahtuma siis ja monelle unelmien täyttymys. Itselleni tämä ei ole nyt mikään dream come true, lähinnä käytännön syistä hain tuota kansalaisuutta ettei tarvitse stressata tuota oleskelulupaa, jos joskus muutan tänne takaisin. Tosin se tarkoittaa sitten sitä, että maksan loppuelämäni veroja tässä maassa, vaikka asuisin missä.

Mies puhui tänään taas Paolan kanssa Italian lähetystön tilanteesta. Se ei näytä hyvältä. Hän sanoi, ettei yksinkertaisesti saa miehelleni aikaa tuota viisumihaastattelua varten. Vielä on kuitenkin toivoa, sillä maanantaina lähetystön viisumivastaava palaa parin viikon reissusta ja hän on viime kädessä se henkilö joka voi vaikuttaa tähän tilanteeseen. Paola kehotti miestäni myös meilaamaan yliopistoon Roomassa ja pyytämään lisäaikaa tuolle viisumille, siinähän on deadline 10.heinäkuuta. Paola laitetaan tuohon meiliin myös mukaan, jotta hän voi sitten suoraan yliopiston kanssa kommunikoida.

Mies kysyi Paolalta myös EU-kansalaisen puolisolle kuuluvaa oleskelukorttia, että eikö sillä voisi opiskella myös. Paola oli kuitenkin sitä mieltä, että sen saamisessa kestää aivan liian kauan. Mieheni ei tuota asiaa sitten alkanut inttämään, mutta itse olen siinä uskossa (luettuani asiasta netistä eu-sivuilta), että kun tuota oleskelukorttia hakee, hakuvaiheessa annetaan väliaikainen paperi. Mutta luulisi hänen tietävän. Tosin hän on jo kerran antanut väärää tietoa viisumista, koska se ei ole hänen erikoisosaamistaan. Pitää vielä jostain muualta selvittää tarkalleen mitä tuolla väliaikaisella paperilla saa ja ei saa tehdä. Koska sekin on nyt ihan varteenotettava vaihtoehto, että tästä hyppään mieheni kanssa lentokoneeseen ja lennämme Roomaan vaikka ensi viikolla rekisteröitymään etuajassa. Että saadaan miehelle tuo korttihakemus vetämään ennen tuota heinäkuun aikarajaa. Ja ennen mun kansalaisuusvalaa. Koska sitten tarvitsenkin jo amerikkalaisen passin että pääsen takaisin tänne maahan.

Rahaahan siinä kuluu, mutta tässä vaiheessa ihan sama mitä maksaa, kunhan tämä asia saadaan hoidettua. Vaihtoehto Öötä emme ole uskaltaneet edes miettiä, siis sitä, jos mies ei saakaan lupia kuntoon ja ei siis voi ottaa vastaan opiskelupaikkaa…

 

Viisumidraamaa osa 2

Aaaapua. Mies sai tänään vihdoinkin Italian lähetystöstä kiinni Paolan, jonka kanssa hän on jutellut ennenkin. Paola kertoi, että lähetystössä on tällä hetkellä viisumikriisi, sillä Italian valtio on leikannut varoja ja sen vuoksi heillä on vain yksi puolipäiväinen viisumityöntekijä. Opiskelijaviisumeja on jonossa 140.

SATA NELJÄKYMMENTÄ!????  No eipä ihme ettei mies ole saanut sieltä aikaa. Hän kertoi Paolalle tilanteestaan, kuinka talo on myyty ja loparit on otettu.

“Tajuatko, tässä on kyse aika isoista asioista.”

Paola lupasi yrittää parhaansa saadakseen miehelle ajan viisumihaastatteluun.

Tällä välin minä tutkiskelin EU sääntöjä. Mullahan on Suomen passi ja mielessä kävi, että mies voisi siitä hyötyä Italian muutossa. Suomeen muuttaessahan hän saisi oleskeluluvan helposti, koska on kanssani naimisissa. Hetken kaiveltuani internettiä löysin käsikirjan EU-kansalaisen oikeuksista. Siellä kerrottiin selvällä suomen kielellä, että miehelläni olisi kuin olisikin oikeus ns. perhesuhteisiin perustuvaan oleskelukorttiin missä tahansa Eu-maassa, kunhan minä olisin kyseisessä maassa kirjoilla. Korttiin tarvitaan passi, vihkimistodistus ja minun rekisteröinti-ilmoitukseni Italiassa. Toisin sanoen, jos tästä nyt karauttaisin Italiaan ja muuttaisin kirjani sinne, mies voisi sitten tehdä sen minun jälkeeni. Ainoa vaan että tuon kortin saamisessa voi mennä kuusikin kuukautta. Tosin tuossa käsikirjassa sanottiin, että kun korttia hakee, siitä saa paikan päällä sellaisen väliaikaisen paperin, jossa sanotaan, että henkilö on hakenut korttia.

Huoh. Voisikohan tällä väliaikaisella paperilla myös opiskella? Olettaisin, että voi, mutta mikäänhän ei ole varmaa ennen kuin se todella on. Etenkään Italiassa, olen oppinut. Mutta toisaalta olisihan se loogista. Oleskelukortilla mies voi työskennellä ja opiskella, joten miksi ei sillä väliaikaisellakin kortilla?

Ainoa pienenpieni mutta tässä B-suunnitelmassa on Italian valtion asettama takaraja opiskelijaviisumille, joka on 10. heinäkuuta. Siihen päivään mennessä opiskelijan on todistettava yliopistolla Italiassa, että hänellä on tuo opiskelijaviisumi. Sitten vasta opiskelupaikka on varma. Hieman tulee kiire, jos tässä pitää lentää Italiaan ennen tuota ja rekisteröityä. Kiire siksi, että tässä kuviossa on vielä sellainen sivujuoni, että itse olen hakenut Amerikan kansalaisuutta. Itseasiassa hain sitä jo puoli vuotta sitten, heti kun kykenin sen tekemään (kolme vuotta green cardin saamisen jälkeen), mutta koska nyt on pressanvaalivuosi, hakemuksia on ollut yllättäen kaksin kertainen määrä. Liekö ihmiset valmistautuvat siihen, että jos Trumpista tulee presidentti (toivottavasti ei!) on parasta olla kansalainen tai tulee lähtöpassit vanhaan kotimaahan tai sitten heillä on palava halu äänestää tulevissa pressanvaaleissa. Joten, hieman on kestänyt tämä kansalaisuushakemus meikäläisellä. Nyt kuitenkin tällä viikolla olisi vihdoinkin kansalaisuushaastattelu. Siitä kun selvitään, ollaan jo loppusuoralla, vain valan vannomminen puuttuu. En kuitenkaan tiedä milloin se tapahtuu ja sitä ennen ei pitäisi lähteä maasta pois, ainakaan pitkäksi aikaa. Joten täällä sitä ollaan sitten ja odotellaan. Vaikka pikkuhiljaa alkaa tuntumaan siltä, että saatan lähteä Roomaan “lomalle” tuossa välissä, jotta saadaan tämä miehen tilanne järjestykseen… huoh.

Viisumidraamaa

Miehen viisumistressi alkaa olla huipussaan. Ja ymmärrän kyllä hyvin miksi. Alkaa jo itselläkin käyrät nousemaan tämän kanssa. Ettei tässä nyt käy niin, että mies ei saakkaan viisumia. Mitäs sitten tehdään? Talo myyty, lapsen koulumaksut Roomaan maksettu, loparit töistä otettu. Kyllähän siinä kylmä hiki nousee otsalle itse kullakin.

Mistä siis tökkii? No, suurin ongelma tällä hetkellä on ajan saaminen lähetystöön viisumihaastattelua varten. Vapaita aikoja ei nimittäin ole vasta kuin syyskuussa. Ajanvaraus tapahtuu netin kautta ja mies on nyt kytännyt päivittäin peruutuksia – tuloksetta. Jossain vaiheessa kysyin häneltä, oliko hän varmuuden vuoksi ottanut ajan sieltä elo-syyskuulta ja hän sai totaalihepulit.

“No en ole kun sitten on liian myöhäistä!!!!!”

Kehotin ottamaan ensimmäisen vapaan ajan siitä huolimatta, että hänestä tuntuu että se on liian myöhään. Varmuuden vuoksi. Että on joku aika. Sillä kyllähän syyskuun alussakin saatu viisumi vielä ehtisi ennen koulun alkua. Ainoa vaan, että koulu tarvitsee varmistuksen viisumista heinäkuun puolessa välissä, muuten menee opiskelupaikka alta. Viisumia taas ei voi hakea vasta kuin 90 päivää ennen koulun alkua eli syyskuun loppua. Hieman menee tiukille, vaikka olisi aikoja, mutta kun ei ole edes niitä aikoja.

Mies on laittanut sähköpostia konsulaattiin, mutta vastausta ei ole kuulunut. On laittanut kouluun sähköpostia pyytääkseen apua. On yrittänyt soittaa, kukaan ei vastaa. Onneksi on vielä numero eräälle lähetystön työntekijälle, joka lupasi auttaa vielä pari viikkoa sitten. Tosin hänkään ei ole vastannut, ehkä lomilla?

Vaihtoehdot ovat vähissä. Tällä hetkellä strategiamme on lähettää universumiin positiivista energiaa, joka saisi jonkun perumaan oman viisumiaikansa. Strategia sekin, paremman puutteessa…

Tämän kaiken lisäksi on toinenkin stressin aihe. Italian valtio haluaa, että mieheni todistaa, että hänen amerikkalainen tutkintonsa on hyväksyttävä tutkinto myös Italiassa. Tämän todistaminen luulisi olevan helppoa, mutta eipä olekaan. Ensinnäkin todistus ja kaikki yliopiston paperit tulee käännättää italian kielelle. Tämän lisäksi mieheni on todistettava, että virallinen yliopistodiplomi, on toden totta ihka oikea, ei väärennös. Siihen luulisi riittävän se, että se on printattu erikoiselle paperille, jota ei voi kopioida. Mutta ei. Todistaminen tapahtuu siten, että hän lähettää tuon diplominsa plus muut siihen liittyvät paperit takaisin kyseiseen yliopistoon, jossa virallinen kirjaaja todistaa sen oikeudellisuuden allekirjoituksellaan diplomin kääntöpuolelle. Tosin hänen on tehtävä se virallisen notaarin läsnäollessa. Sen jälkeen tämä diplomi ja kaikki muut opintotodistukset allekirjoituksineen on vietävä Kaliforniassa ministeriöön (Secretary of State), jossa se validoidaan vielä kertaalleen. Ministeriö on Sacramentossa ja tässä vaiheessa mies on niin epätoivoinen, että saadakseen tämän kaiken tapahtumaan mahdollisimme nopeasti, mies aikoo ajaa sinne sen kolme tuntia ihan henkilökohtaisesti. Yliopistoon (jonne on myös kolmen tunnin matka, mutta tietenkin toiseen suuntaan) hän päätti postittaa nämä dokumentit pikana.

Kun tämä kaikki on tehty, dokumentit pitää varmentaa ja leimauttaa Italian lähetystössä ja sitten vielä kertaalleen Rooman opinahjossa, ennen kuin mieheni voi aloittaa opintonsa.

Ainiin, ja mainitsinko, että tämä kaikki vaaditaan myös lukion todistuksesta? Mieheni valmistui lukiosta vuonna 1990. Onneksi kuitenkin tässä kotikaupungissamme, eikä esimerkiksi Floridassa. Se tästä vielä puuttuisi.

Saamme siis ensimakua Italian byrokratiaan. Odotan mielenkiinnolla sen kanssa painimista itse Italiassa, jos ikinä sinne saakka pääsemme tällä menolla…

Innokkaat vieraat

Olen aikaisemminkin kommentoinut tässä blogissa ihmisten reaktioita kun he kuulevat meidän muuttavan Roomaan. Nyt on pakko taas tätä asiaa pohtia enemmän. Nimittäin sen jälkeen kun ihmiset toipuvat shokista, että olemme todellakin muuttamassa Roomaan, he ilmoittavat tulevansa ehdottomasti vierailulle. Kyllä, ilmoittavat. Itseasiassa niin moni ihminen on jo kertonut tulevansa vierailulle, että jos nämä kaikki vierailut toteutuisivat (apua, toivottavasti ei!), en juuri muuta ehtisi tekemään tuolla Roomassa ensimmäisen vuoden aikana kuin viihdyttämään vieraita. Ehkä tässä pitää alkaa miettimään matkaoppaan (palkatonta) ammattia?

Kun muutimme täältä Kaliforniasta ranskankieliseen Sveitsiin yksitoista vuotta sitten, juuri kukaan ei ilmoittanut tulevansa kylään. Kyllähän meillä sitten loppujen lopuksi kuuden vuoden aikana kävi (sopiva määrä) vieraita, mutta näin alun alkaen tuo Sveitsi ei houkutellut, ei niin kuin Rooma. Viimeksi eilen eräs (mielestäni) puolituttu, jonka lasta olen valmentanut jalkapallossa ja salibandyssä parisen vuotta, ilmoitti tomerasti tulevansa ehdottomasti kylään ensi vuonna. Ja hän on tosiaan ehkä se kahdeskymmenesseitsemäs henkilö, joka on “tulossa”.

Okei, ymmärränhän minä, että nyt ollaan Amerikassa ja ihmiset täällä sanovat tuon tuosta, että tulettehan sitten kylään joku päivä tai että mennäänkö lounaalle pian vaikka heillä ei ole aikomustakaan tehdä kumpaakaan. Se on vain sellainen amerikkalainen (joskus erittäin ärsyttävä, siis näin suomalaisesta näkökulmasta) tapa sanoa heippa hei, oli kiva tavata, nähdään joskus. Mutta kyllä väittäisin, että monet ovat olleet enemmän kuin puolitosissaan tämän Rooman vierailun suhteen. Esimerkiksi mieheni nuorempi sisko, jonka kanssa välit eivät ole mitenkään kovin läheiset (lue: mies hädin tuskin puheväleissä ja mullekin tekee tiukkaa) oli jo katsellut lentoja ja miettinyt ensi kesäksi ajankohtaa jolloin voisi tulla käymään kolmen aikuisen tai lähes aikuisen tyttärensä kanssa.

“Me tullaan viikoksi kylään ensi kesäkuussa”, hän julisti itselleen aika tyypilliseen tapaan varmana tämän asian.

Jaahas, mihinkäs teidät pannaan, mietin mielessäni ja sanoinkin sitten jotain suhteellisen neutraalia, mutta realistista, tulevasta asumuksestamme. Koska tosiaan, emme muuta mihinkään kartanoon vaan kolmioon, jota emme ole itsekään vielä nähneet. Sinne ei ehkä neljä ylimääräistä aikuisen kokoista ihmistä mahdu ihan kädenkäänteessä, eivät vaikka eivät olekaan puolituttuja. Ja muutenkin, eikö nyt yleensä kysytä lupaa tulla kylään tai odoteta kutsua? Ilmeisesti ei, jos olet muuttamassa Roomaan…

“Ei haittaa”, sanoi käly innoissaan. “Me nukutaan vaikka lattialla, sopu sijaa antaa!”

En missään tapauksessa tällä kirjoituksella tarkoita sitä, ettenkö haluaisi vierailijoita. Olen jo parin kaverin kanssa asiasta puhunut. Mielelläni kuitenkin itse kutsuisin vieraat kylään, sen sijaan että he kutsuisivat itse itsensä. En oikein enää edes tiedä mitä näihin vierailuilmoituksiin edes sanoisin, kun en tiedä miten suuri intentio niiden takana on. Kuinka tosissaan puhuja on?  En halua kannustaa näitä potentiaalisia vierailijoita (n. 80% heistä) liikaa, mutta toisaalta en haluaisi olla kauhean töykeäkään. Jos vaikka he eivät olekaan tosissaan, kunhan puhuvat. Mutta sitten taas päästään tähän kysymykseen, että miksi puhuvat. Miksi juuri Rooma saa aikaan tämän reaktion ihmisissä?

Noh, ajatus varmasti unohtuu muutamassa kuukaudessa. Kuten englanniksi sanotaan: “out of sight, out of mind” eli kun jokin asia on poissa näköpiiristäsi, sinä unohdat sen välittömästi. Näin minäkin varmasti unohdun monen ihmisen mielestä ja siten myös tämä Rooman vierailu, jota suunniteltiin vielä vähän aikaa sitten. Sopii toivoa. Ja kyllähän sitä sitten pitää kissa nostaa pöydälle, jos ihmiset ihan oikeasti päättävät tulla kylään ja se ei meille sovi juuri sillä (tai millään muulla) hetkellä. Nyt pitää vain jotenkin luovia näiden innokkaiden vierailuilmoituksien seassa ja muistaa, että niistä 95 % ei toteudu, eihän?