Pojan puhe

comfort zone

Viime torstain poika pääsi kahdeksannelta luokalta. Se on täällä aika iso juttu, vähän sama kuin Suomessa ysiluokalta valmistuminen, sillä se merkkaa täkäläisen yläasteen päättymistä. Seuraavaksi on edessä nelivuotinen high school eli amerikkalainen lukio. Apua, en voi käsittää, että neljätoista vuotiaani on jo lukiolainen!

Koulun päättymisen kunniaksi jokainen kasiluokkalainen piti puheen, jonka hän oli itse kirjoittanut. Tämä puheenpito on jo vuosikymmeniä ollut tämän koulun siirtymäriitti, jota lapsoset ovat odottaneet kauhunsekaisin tuntein yhdeksän vuotta. Kolmannesta luokasta lähtien oppilaat nimittäin tulevat katsomaan ja kuuntelemaan kasiluokkalaisten esityksiä, jotta saavat tuntumaa tähän tärkeään hetkeen tulevaisuudessa.

Koska poikani kävi kyseistä koulua vain neljä vuotta, hän ei ehtinyt jännittää tätä hetkeä yhtä paljon kuin useimmat luokkakaverinsa, mutta kyllä hänkin siitä aikamoisen paniikin ehti kehittää muutamaan otteeseen. Etenkin puheen kirjoittaminen tuotti ongelmia. Mistä hän kirjoittaisi?

Tarjosin apuani, mutta se ei juurikaan kelvannut. Kävimme kuitenkin aiheesta keskusteluja. Puheen oli nimittäin tarkoitus heijastella mitä tämä nimenomainen koulu oli opettanut juuri sinulle. Mitkä olivat parhaat muistosi ja miksi? Miten olet kasvanut näiden vuosien aikana? Poikani tuskaili kirjoitusprosessin kanssa.

Kunnes sitten tämä h-hetki olikin hollilla. Parissa viikossa esiintymiskammoisesta lapsestani, joka ei tykkää olla huomion keskipisteenä, kuoriutui jos nyt ei innokas niin ainakin hyvin seesteisesti asiaan suhtautuva puheenpitäjä.

Turha varmaan kertoa, että odotin lapseni puhetta suurella mielenkiinnolla. Mistä hän puhuisi tuon vajaan kolmen minuutin aikana?

Täytyy sanoa, että en tavallaan yllättynyt lapsen aihevalinnasta, puheen aiheena oli nimittäin riskinotto (niinpä, huomaa blogini nimi…heh). Hän kertoi satapäiselle yleisölle, kuinka me ihmiset helposti jäämme jumiin mukavuusalueellemme vaikka ne asiat mitä elämässämme haluamme ja tavoittelemme ovat tuon mukavuusalueen ulkopuolella. Jos vain uskallamme tuon mukavuusalueemme jättää, saamme usein palkaksi upeita kokemuksia. Ja sen lisäksi, että opimme uusia asioita, siellä mukavuusalueen ulkopuolella myös kasvamme ihmisinä.

Aika syvällistä tavaraa neljätoista vuotiaalta.

Poikani kertoi esimerkin omasta elämästään. Kuinka Sveitsissä asuessamme hän oli esiintymiskammoisena kovasti pelännyt koulun joulunäytelmää ja kevätspektaakkelia vaikka hänellä oli näissä tuotoksissa aina hyvin, hyvin pieni rooli. Itseasiassa hän jännitti näitä esiintymisiä niin paljon, että juhlan aattona hänelle nousi aina korkea kuume, joka loppupeleissä esti häntä esiintymästä.  Tämä kuvio toistui useana vuonna. Joten voi varmaan kuvitella, että kun tässä nykyisessä koulussa oli valinnaisaineena teatteri, lapseni laittoi sen toivomuslistan ehdottomalle viimeiselle sijalle.

Kunnes rohkaistui.

Seitsemännellä luokalla valinnaisaineeksi tuli monen mutkan ja äidin kannustuksen kautta teatteri. Ja se olikin sitten vuoden hitti. Poika sanoi, ettei koulussa ollut IKINÄ ollut niin kivaa kuin juuri tuossa teatterin valinnaisaineessa. Jos hän oli kipeä, hän itki kotona, että nyt jäi teatteri väliin. Jos oli pyhäpäivä keskellä viikkoa juuri teatteripäivänä, poika manasi, että taas missattiin tuo mieletön aine.  Hän harjoitteli uutterasti kotona ja tuli kotiin tämän tästä innosta hehkuen, kertoen mitä kaikkea taas oli teatteritunnilla tehty.

Kun lukukauden lopuksi saimme kutsun teatteriesitykseen, jossa pojalla oli omasta pyynnöstään pieni, mutta tärkeä rooli, olimme mieheni kanssa aika innoissamme ja ihmeissämme. Kuumeesta ei ollut tietoakaan kun poikamme valmisteli näytelmän ensi-iltaa.

Poika suoriutui osastaan loistavasti huolimatta siitä, että samana vuonna kävimme vielä puheterapiassa lievän änkytyksen vuoksi. Itseasiassa kokemus oli hänelle itselleenkin niin mieletön, että hän hakeutui teatterivalinnaiseen tänäkin vuonna ja pyysi itselleen näytelmässä isomman roolin.

Mutta takaisin tuohon puheeseen. Poika totesi sen lopussa, että joskus sitä täytyy ottaa riskejä, että voi saavuttaa sellaisia asioita joita ei edes tiennyt olevansa vailla. Jos jäämme nyhjöttämään mukavuusalueellemme elämä on… noh, mukavaa… mutta jos murramme ympärillämme olevan pelon muurin, saatamme kompastua lottovoittoon.

Totta joka sana. Ja jotenkin niin sopiva puhe pojalta, jonka vanhemmat meinaavat jättää kaiken tutun ja turvallisen ja muuttaa toiselle puolen maailmaa parin matkalaukun kanssa. Omat tunteeni ovat välillä risteilleet epätoivosta totaali paniikkiin tämän meidän irtioton kanssa. Olemmeko hulluja? Mitä olemme menossa tekemään? Kantaakohan elämä sitten kuitenkaan? Poikani puhetta kuunnellessa mieleni rauhottui. Riskinottoahan tämä on, mutta kuten poikani sanoi, riskejä ottamalla saavuttaa joskus sellaista mitä ei tiennyt olevansa vailla.  Mielenkiinnolla jään odottamaan mitä se on.

 

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s