Pihakirppis

Tämän päiväinen pihakirppiksemme oli hitti. Se johtui todennäköisesti siitä, että myimme kaiken törkeän halvalla. Mutta, koska tarkoituksena oli päästä eroon suurimmasta osaa irtaimistoa, muuta vaihtoehtoa ei juuri ollut.

Suurimpia huonekaluja olen myynyt viikon mittaan netissä Facebook-ryhmässä jossa tavara kiertää. Loput myytiin pihakirppiksellä naurettavaan hintaan. Paitsi sohva. Se istuu edelleen olohuoneessamme. Yritämme vielä sitä kaupata netissä pari päivää, mutta jos sille ei löydy uutta kotia, viemme sen Pelastusarmeijan tai jonkin muun hyväntekeväisyysjärjestön huomaan. Muutakin tavaraa täällä nimittäin on sinne vietäväksi, kuten neljä jätesäkillistä vaatteita (!!).

Pihakirppikseltäkin jäi kaikennäköistä tavaraa. Laitoimme ne kaikki pahvilaatikkoon ja hetken mietittyämme päätimme tylysti tehdä sen mitä niin monet täällä Kaliforniassa harrastavat eli laittaa ne kadulle pihamme eteen ns. ilmaisjakeluun. Laitoimme vielä ison kyltin yläpuolelle, jossa kehotettiin ottamaan laatikosta vapaasti mitä vain. Naureskelimme vielä, että kauankohan menee.

No ei mennyt kauaa. Eräs mies pysähtyi melkein heti ja kävi laatikon nopeasti läpi. Seurasimme kiinnostuneena mieheni kanssa ikkunasta kuinka leipälaatikko, lasten pehmolelut, ötökkähaavi ja kolme puhallettavaa rantapalloa sekä kaikkea siltä väliltä lähti miehen mukana kotiin. Hän jätti kuitenkin kadulle sekalaisen kokoelman tavartaa: poikien käytetyt futissäärisuojat, melkein uudet naisten kengät (jotka hankasi mua niin perkeleesti, oli kannat ihan verillä kun niillä käveli pidempään kuin viisi minuuttia), kaksi erittäin likaista aurinkotuolin pehmustetta sekä muovisen ikivanhan salaattikuivurin.

Nämä tavarat istuivat talomme edessä pari tuntia ja meinasimme jo tuoda ne sisälle ja laittaa roskiin.

“Nuo tuolinpäälliset on ihan kamalat. Jos mä pesisin ne, ehkä ne kelpaiskin jollekin”, minä kerkesin jo miehelle sanoa.

Jätimme kamppeet kuitenkin kadun varteen vielä siksi aikaa kun lähdimme muutamaa asiaa hoitamaan ja hakemaan poikaa kaverin luota kylästä. Parin tunnin päästä tulimme takaisin kotiin ja mitäs hittoa, tavarat olivatkin kaikki kadonneet! Mies innostui tästä valtavasti.

“Nyt hei laitetaan sinne kadulle jotain vielä järkympää ja katotaan kelpaako se kenellekään!”

Hän alkoi heti kaivelemaan autotallia kuumeisesti.

“Tämähän on mielenkiintoista”, hän puhkui. “Haluaisin todella nähdä mitä kaikkea ihmiset ottavat kun ilmaiseksi saavat.” Kohta hän veti esiin teltan tukikaaren, siis sellaisen kokoontaitettavan kepin joka on joskus kuulunut johonkin telttaan.

“Ottaisikohan joku tämän?” hän mietti. “Pakko kokeilla.”

“Mistä meille on edes tuollainen ilmestynyt, eihän meillä ole edes telttaa?” minä kysyin.

“Ööh, mun faija kerran pakotti ottamaan tän kun hain sieltä jotain muuta kamaa”, mies raportoi.

Aha. En kysynyt enempää, koska tiedän, että appiukon motiiveja on turha kysellä. Hänessä on hamstraajan vikaa, mutta silloin tällöin hän hermostuu ja tunkee mitä ihmeellisimpiä kamoja ensimmäiselle vastaantulijalle.

Katsotaan nyt mitä huomenna keksitään laittaa tuonne kadulle. Onhan se paljon kätevämpää kuin tavaroiden kuskaaminen sinne pelastusarmeijalle. Sohvakin pitäisi sinne lopulta viedä, jos emme saa sitä myytyä. Tosin kaveri kertoi, että jos viemme sen erääseen tiettyyn kadunkulmaan ja laitamme siihen tuon ilmaiskyltin, se katoaa kuulemma kymmenessä minuutissa. Hänellä on asiasta useamman vuoden kokemus, sillä he asuivat aikoinaan tuossa kyseisessä kadunkulmassa. Kuulemma harva se päivä joku jätti jonkun huonekalun heidän talonsa eteen lojumaan. Mikä on tietenkin aika ärsyttävää. Kaveri kuitenkin raportoivat, että yleensä tämä huonekalu, oli se sitten mikä tahansa, häipyi tunnin sisällä. Etenkin sohvat olivat kovassa huudossa, sillä alueella asuu satoja opiskelijoita. Kun kaverini itse muutti ja halusi sohvasta ja kahvipöydästä eroon, hän sanoi raahanneensa vaimonsa kanssa sohvan kadun reunaan. He olivat tämän jälkeen menneet taloon sisälle hakemaan tuota kahvipöytää. Kun he olivat palanneet kadun reunaan kahvipöydän kanssa, joku jo lastasi tuota sohvaa lava-autoonsa. Että tällainen meininki täällä, opiskelijakaupungissa!

En tiedä toimisiko tämä Suomessa. Suomalaiset tosin tykkäävät kaikesta ilmaisesta. Mutta eivät ehkä käytetystä ilmaisesta. Luulen jotenkin, että ilmaiseen sohvaan, joka jököttäisi kadun syrjässä, suhtauduttaisiin erittäin epäluuloisesti ja ehkä juuri siksi, koska se olisi ilmainen. Sillä loppupeleissähän mikään ei elämässä ole ilmaista, ainakaan suomalaisen mielestä. Tai en tiedä, ehkä olen väärässä. Toisaalta kukapa viitsisi sohvaansa jättää Suomessa kadulle, kun todennäköisyys sen kastumisesta sateessa olisi aika suuri. Täällä Kaliforniassahan ainakin kesällä näin uskaltaa surutta tehdä, kun voi olla varma, ettei taivaalta tule pisaraakaan vettä kuukausiin.

 

 

Advertisements

2 thoughts on “Pihakirppis

  1. Ha ha 🙂 Jätin viime muuton yhteydessä sellaisen jo osittain riesaksi asti mukana kulkeutuneen, vanhan IKEAn lipaston rappukäytävän eteen ja lapun päälle, että löytäjä pitää. Meni valehtelematta neljä minuuttia ja lipasto oli kadonnut. Ja kyllä, Suomessa 🙂

    Like

    • haha, mahtavaa, näköjään suomalaisetkin osaa. Tosin en ole kyllä varma, jos jättäis sellaista roinaa kadun varteen kuin mitä me jätettiin. Täällä on niin paljon kodittomia ja todella köyhiä, jotka asuvat autoissaan, että heille kelpaa mikä vain, minkä voi myydä taalalla eteenpäin. 😦

      Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s