Lähtölaskenta

Eilen illalla saimme viimein aikaiseksi hankkia lentoliput Roomaan. Olemme asian kanssa vetkutelleet, kun emme osanneet päättää mitä tehdä kahden pienen koiran kanssa. Ajatus siitä, että paukkaisimme kuumaan Roomaan monen matkalaukun ja kahden pienen koiran kanssa tuntui jotenkin isolta, joten päätimme nyt toistaiseksi jättää koirat Suomeen näin ensalkuun. Onneksi vanhempani tulivat asiassa apuun, joten koirille löytyi tuttu ja turvallinen (ja erittäin mieluinen) hoitopaikka pariksi viikoksi. Ikävähän niitä tulee, mutta toisaalta uskon, että tämä on se paras ratkaisu myös koirille.

Nyt kun liput on ostettu, Rooma tuntuu olevan askeleen lähempänä. Pientä (kauhunsekaista) innostustakin on ilmassa, mieletöntä ajatella, että tasan kuukauden päästä heräämme ensimmäiseen aamuumme uudessa Italian kodissamme. Ensimmäinen viikko tulee varmaan vietettyä kaikenmaailman virastoissa, siksi nämä koiratkin oli viisasta jättää Suomeen. Yksi huoli vähemmän sitten siinä kaiken byrokratian keskellä.

Viime viikolla mökin laiturilla hiljaisuudesta nautisekellessa kävi mielessä, että saattaa olla tällaiselle luontoa arvostavalle ei-kaupunki-ihmiselle aika haasteelliset kaksi vuotta edessä Rooman hälinässä. Mies vähän samaa uumoili, että mitenkähän se kaikki kestetään. Me kun olemme kaikki kolme, poika siis mukaan lukien, sellaisia tyyppejä, että ennemmin valitsemme ne luontoäänet kuin ihmisäänet. Mutta ehkäpä mukavuusalueelta poistuminen tekee meille (taas) ihan hyvää. Itse olen ainakin ajatellut, että tuleepahan tilaisuus harjoitella sisäisen rauhan löytymistä silloinkin kun ympärillä on polemiikki. Ajatuskin olisi tuntunut mahdottomalta vielä muutama vuosi sitten, mutta jokaviikkoisen joogan sekä haasteelliseksi toteamani meditaation kautta olen huomannut muuttuneeni sisältä päin. Nyt on sellainen olo, että kykenen säilyttämään sisäisen rauhani hieman pidempään kuin ennen (mikä ei lähtötilanteen huomioonottaen ole välttämättä kovin pitkä aika!). Katsotaan miten käy kun olen kolmenkymmenen asteen helteessä kolmatta tuntia (tai päivää!!) jonottamassa roomalaisessa virastossa jotakin erittäin tärkeää paperia…

Noh, turha tässä on liikaa pedata tuota italialaisen byrokratian vaikeutta, vaikka sellaisia tarinoita olen siitä kuullut, että tukka nousee väkisinkin pystyyn. Mutta ei se kuitenkaan ihan mahdoton voi olla, jos siitä muutkin ovat suoriutuneet. Kai? Jospa se olisikin meille helppoa kuin heinän teko? Vaikka jos joku on ikinä tehnyt heinää, niin ei se kyllä niin kauhean helppoa ole…

Välitilassa

Mies on edelleen Kaliforniassa, mutta lähtee sieltä Suomeen huomenna. Hän on ehtinyt viimeisen viikon aikana myymään autot ja laittamaan viimeisetkin tavarat säilytykseen. Perunut matkapuhelinliittymät, autovakuutukset ja CostCo tukkukorttimme. Ja mitähän vielä? Tunnelma on kuulemma surrealistinen, vain kaksi matkalaukkua sekä golfbägi jäljellä, kaikki muu tavara on joko myyty tai laitettu varastoon. Emme omista enää juuri mitään ja senkin minkä omistamme, on sullottu pois silmistä pariksi vuodeksi. Toisaalta vapauttava tunne, mutta toisaalta myös pelottava, jos sitä oikein alkaa ajattelemaan. Miten olemmekin niin riippuvaisia tavaroistamme? Vai olemmeko sittenkään? Se nähdään kai sitten syksyllä, kun uusi elämämme todella alkaa Italiassa.

Itse olen viettänyt viimeisen viikon mökkielämää. Elän siis niin sanotusti välitilassa. En oikein osaa edes ajatella Italiaa ja Roomaa vielä. Tai ehkä kyse on siitä, etten edes haluakaan ajatella sitä. Ensin tämä Suomen keikka hoidetaan kunnialla päätökseen, sitten vasta keskityn tulevaisuuteen. Mutta outoa ajatella, ettemme palaa vanhaan ja tuttuun Kaliforniaan. Hui.

Poikakin kyseli, että montako viikko koulun alkuun. Vielä taitaa olla ainakin kuusi ja tämä tieto helpotti. Hänkin sanoi, että vähän pelottaa ajatus uudesta koulusta. Eikä ihme. Kun on vain koulunsa nähnyt kuvissa netissä. Vähän se muakin pelottaa. Että onko se sellainen kuin ajattelimme, että se on. Ja mitä jos ei olekaan? Noh, sekin silta ylitetään sitten kun sille tullaan. Toivottavasti niitä siltoja ei vain ole kauheita määriä tulossa vastaan. Tai vielä pahempaa, jokia ilman siltoja! No, eiköhän niistäkin jollain kanootilla selvitä.

Nyt odottelen miestä tänne Suomeen tulevaksi. Sitten varmaan aletaan henkisesti työstämään yhdessä sitä mitä tässä nyt on tullut tehtyä. Lentoliput Roomaankin pitäisi varmaan ostaa. Koska pianhan se elokuun loppu sieltä eteen putkahtaa, todennäköisesti nopeammin kuin olimme ajatelleetkaan. Niinhän siinä yleensä käy.

Lähtemisen haikeus

Saavuin Suomeen eilen illalla. Takki on aika tyhjä kaikista valmisteluista, muutosta ja jäähyväisistä. Etenkin viimeiset päivät Kaliforniassa olivat suloisen karvaat. Olin itseasiassa itsekin aika yllättynyt siitä, kuinka haikealta lähteminen tuntui. En ole koskaan kokenut sopetuvani täydellisesti amerikkalaiseen elämään, vaikka siinä on paljon hyviäkin puolia. Siinä on kutenkin myös useita sellaisia piirteitä, joista en piittaa. Lähinnä puhun nyt asioista, jotka sotivat omaa maailmankatsomustani ja arvojani vastaan. Mutta – totuushan on se, että jokaisessa paikassa on asioita, jotka meitä häiritsevät, mutta myös asioita, joista muodostuu meille tärkeitä.

Ehkä vaikeinta oli nähdä pojan tunnetilat ja lähtemisen haikeus. Olenhan siihen syypää mieheni kanssa. Lapsi kun ei aina saa valita, mihin vanhemmat hänet raahaavat. Eikä perhettä johon syntyy. Onneksi tuo meidän lapsi on aika sopeutuvainen. Toisaalta ehkä vähän liiankin sopetuvainen? Äh, tätä tämä äitiys teettää, aina kauhea huoli lapsen puolesta, joskus ehkä vähän turhaankin.

Pojan kaverit ihanasta järkkäsivät jäähyväispiknikin lauantaina. Paikalle tuli kuusi poikaa ja neljä tyttöä ja yhdessä teinit kävivät ensin haikkaamassa puolentoista tunnin lenkin paikallisessa maastossa. Sitten syötiin voileipiä ja hengailtiin läheisessä puistossa. Ilma oli mitä parhain, +27 ja aurinkoinen, Kaliforniassa kun oltiin. Pojalle jäi tapahtumasta mahtava fiilis. Varsinkin kun jälkeen päin hän meni vielä kahden parhaan kaverinsa kanssa toisen kaverin kotiin hengailemaan loppupäiväksi. Illalla kun haimme kaverin kotiin, hän lähti reippaasti mutta liikuttuneena mukaamme, halattuaan ensin molempia kavereita pitkään. Ihania poikia, kun kehtaavat halata toisiaan vielä 14-vuotiaana. Miesten halaaminen kun ei ole aina kulttuurisesti sopivaa. Mutta nämä pojat eivät moisesta roskasta piitanneet. Silloin kun tuntuu siltä, pitää halata.

Minäkin tunsin valtavaa haikeutta viimeisellä jooga- ja tanssitunnilla sekä halatessani ystäviäni yksitellen viikonlopun mittaan. Kalifornia on antanut minulle paljon hyvää viimeisen neljän vuoden aikana ja oli oikeastaan todella valaisevaa ottaa siitä lukua. Niin helposti elelemme elämäämme juurikaan ajattelematta sitä, mitä kaikkea meillä on ja mikä elämässämme on todella tärkeää. Vasta lähdön hetkellä havahdumme huomaamaan, että hei, tätähän tulee oikeasti ikävä.

Nyt sitten ollaan Suomessa elokuun loppuun. Mies seuraa perästä ensi viikolla. Sitä ennen hänen kuitenkin täytyy vielä myydä molemmat automme, imuri ja televisio. Ja muutama muukin asia pistää järjesykseen. Kuten se, miten saamme loput kamamme tänne Eurooppaan. Itse tulin eilen kolmen matkalaukun kanssa paikalle. Se ei ole vielä ihan tarkalleen selvillä, miten saan nämä kaikki tavarat Italiaan sitten elokuun lopulla. Ehkäpä niitä tuodaan täältä Suomesta sinne pala palalta, vieraiden matkassa. Onneksi on vanhemmat, joiden luona tätä ylimääräistä tavaraa säilyttää. Ihan hävettää tunnustaa, että suuri osa siitä on omia vaatteitani ja kenkiä. Mutta tämä on tosiaan aihe jota täytyy puida ihan omassa kirjoituksessa erikseen. Olen nimittäin taas kerran tämän muuttoprosessin aikana ehtinyt moneen kertaa pohtia tuota omistamamme tavaran määrää. Ja onko se tarpeellista?

Mutta siitä enemmän tuonnempana. Nyt pitää antaa itselle aikaa miettiä kaikkia niitä tunnetiloja joita olen ehtinyt viimeisten viikkojen aikana käydä läpi. Ja myös tulevaisuutta ja mitä se tuo tullessaan.

 

Hallelujaa, vihdoinkin

Noniin, nyt on sitten miehen viisumiasia järjestyksessä. Viisumi ei ole vielä kuitenkaan kädessä, passi tulee postissa vasta kotiin kuljetettuna. Toivottavasti pian.

Pientä sydämentykytystä piti kuitenkin siellä viisumihaastattelussakin olla. Haastattelua tekevä virkailija nimittäin ilmoitti miehelleni, että hänen yliopistosta saamansa kirje ei ollut riittävä todiste opiskelupaikasta. Hänellä kun oli sähköpostin liitteenä ollut paperi, jossa todetaan, että mieheni on alustavasti hyväksytty yliopiston ohjelmaan opiskelemaan. Alustavasti siksi, että vasta viisumin saannin jälkeen hänet voidaan hyväksyä lopullisesti. Mutta kun viisumin saamiseen tarvitaan tuo lopullinen hyväksyminen. Hohhoijaa.

Virkailija oli poistunut paikalta puhumaan Paolan kanssa. Hänen kanssaan mies on tästä asiasta käynyt keskustelua puhelimite sekä sähköpostin välityksellä. Onneksi Paola antoi siunauksensa miehen kirjeelle ja virkailija palasi hyvien uutisten kera.

“Selvä, saat viisumin. Mutta kun saavut Italiaan, tulee sinun hakea yliopistosta kirje, jossa on oikea allekirjoitus, jonka sitten viet paikallisen poliisin nähtäväksi. He antavat sinulle sitten sen varsinaisen oleskeluluvan.”

Mies kertoi vaimonsa olevan EU-kansalainen. Että varmaan ilman tuota kirjettäkin asia hoituisi, kunhan minä olen ensin siellä Italiassa kirjoilla.

“No kyllä, se auttaa asiaa. Mutta jos vaimo vaikka jostain syystä joutuu sieltä muuttamaan pois, niin silloin sinun kyllä tulee olla siellä tällä opiskelijaviisumilla.”

Asia selvä. Jäämme odottelemaan passia postissa. Seuraavaksi sitten miehen tulee ilmottautua yliopiston rekisteriin netin kautta. Mielenkiinnolla jään odottamaan sitä kokemusta. Jos historia toistaa itseään, siitäkin prosessista tulee helvetillinen…

Viisumihaastattelu

Miehellä on vihdoin aika Italian lähetystöön viisumihaastatteluun. Sähköposti asiasta tuli kaksi päivää sitten, sunnuntaina. Kello kaksitoista pitäisi olla oven takana odottamassa sisäänpääsyä lähetystöön kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin paperit mukana. Tämä miehen haastattelu tapahtuu varsinaisten viisumiaikojen ulkopuolella, niin sanotulla hätäajalla. Uskon, että paikalla on muutama muukin henkilö samalla asialla.

Uutinen viisumiajasta oli helpotus miehelle. Aikaraja viisumille Rooman yliopistoon on kymmenes päivä eli sunnuntaina. Että viime tippaan meni tämäkin. Tuntuu olevan suorastaan trendi meidän elämässä tämä viime tippa!

Mies ehti huokaista helpotuksesta ehkä kaksi sekuntia, kunnes alkoi jo miettimään mitä kaikkea sinne haastatteluun pitikään ottaa mukaan. Niitä papereita sun muita sitten tänään kerättiin. Piti olla kopiota jos jonkinlaista ja hakemusta täytettynä, valokuva itsestä ja tietenkin maksu, joka piti olla pankkishekki tarkalleen oikealle summalle, mikää muu maksutapa ei käy. Mieshän oli tuon ehtinyt jo hankkia viime kuussa valmiiksi, mutta se piti hankkia uusiksi, koska olivat Italian lähetystössä nostaneet summaa parilla taalalla dollarin ja euron kurssin vuoksi.  Ja ei kun pankkiin takaisin.

Huomenna mies lähtee aikaisin aamulla ajamaan San Franciscoon. Parempi lähteä ajoissa siltä varuilta, että joutuu liikenteeseen. Viime viikollakin poika oli kavereidensa kanssa jumissa moottoritiellä tulipalon vuoksi. Täällä on niin kuivaa, että tulipaloja syttyy aika helposti. Ja välillä tiet ovat ihan tukossa auto-onnettomuuksien vuoksi. Tosin näin heinäkuussa on onneksi vähemmän ihmisiä teillä kuin yleensä, joten voi olla, että mies on San Franciscossa kaksi tuntia etuajassa. Mutta parempi niin. Tämän viisumiajan kanssa ei kannata alkaa pelleilemään, nyt kun se vihdoinkin saatiin. Toivotaan, että kaikki menee tällä kertaa niin kuin siellä kuuluisassa Strömsössä!

 

 

Muuttohelvetti

laatikot

Nyt kun muuttohelvetti on tältä erää ohi, olen ehtinyt hieman mielessäni prosessoida kaikkea sitä mitä viime viikolla tapahtui. Suosittelen muuttoa kelle tahansa opettavaisena kokemuksena omaan psyykeeseen ja vähän muidenkin ihmisten psyykeeseen.

Minulle tämä on jo viides kerta kun aikuisiällä muutan maasta maahan ja neljäs kerta mannerten väliselle muutolle. Mies on ollut näistä muutoissa mukana kaikissa paitsi ensimmäisessä, jolloin muutin tänne Kaliforniaan koiran ja kahden matkalaukun kanssa mennäkseni hänen kanssaan naimisiin.

Muutto on aina stressaava, vaikka muuttaisit vain korttelin päähän, mutta ulkomaille muutto on sitten vielä omaa luokkaansa. Mies reagoi stressiin voimakkaasti kehollaan, yleensä saamalla migreenikohtauksen. Kun muutimme yli kymmenen vuotta sitten Sveitsiin, mies makasi muuttopäivänä sängyssä vanhempiensa pimennetyssä vierashuoneessa vuosisadan migreenikohtauksen kourissa sillä välin kun minä ohjailin muuttomiehiä ja yritin samanaikaisesti pitää kolmevuotiasta poikaamme silmällä. Koska en kyennyt ihan joka huoneessa olemaan samanaikaisesti, muutto miehet pakkasivat vähän kaiken mitä eteen tuli. Kun pääsimme Sveitsiin, löysin eräästä muuttolaatikosta mm. täyden roskapussin paperiroskia! Onneksi ei sentään ruokaa ollut siinä pussissa…

Noh, se oli sitä aikaa kun firma maksoi muuton, emmekä pakanneet mitään itse, osoitimme vain sormella tavaroita jotka piti pakata mukaan. Seuraavissa muutoissa pakkasimme tavarat enimmäkseen itse ja mies oli joka kerta enemmän tai vähemmän migreenin kourissa. Tai sitten hän oli migreenilääkkeistä niin väsynyt, että käveli päin seiniä. Mieheni migreenit nimittäin eivät ole niitä ihan tyypillisiä, jossa päätä särkee, vaan hänellä on ns. silmäoireita, joissa näkökenttä joko kapenee tai häiriintyy. Tunti silmäoireiden alkamisesta alkaa oksentaminen, joka jatkuu sen neljästä kahdeksaan tuntia, jos hän ei kerkeä lääkkeitä ottamaan. Lääkeet estävät oksentamisen, mutta eivät huonoa oloa, joten arvata saattaa missä kunnossa mies on.

Jokaisessa muutossa miehen migreeni on ollut paikalla, enemmän tai vähemmän. Niin kävi myös tässä viimeisimmässä. Torstaina aamulla, kun teimme ennen kahdeksaa lähtöä minun USAn kansalaisuusseremoniaani (hain siis kansalaisuutta, läpäisin kaikki haastattelut ja nyt sitten vihdoin tuo valanvannomistilaisuus oli käsillä, luonnollisesti juuri meidän muuttopäivänä, kuinkas muuten) mies alkoi oksentaa. Hän ei ollut tässä vaiheessa tosin juuri syönyt vuorokauteen ja nukkunutkin vain parisen tuntia, joten kunto oli sen mukainen. Että ehkä migreenillä ei ollut tämän asian kanssa mitään tekemistä.

“Mitä jos jäisit tänne pakkaamaan ja soittaisit vielä vanhempasi avuksi”, minä ehdotin kun mies viimein ilmestyi vessasta kalpeana.

Mies näytti helpottuneelta. Tiedän, että hän halusi olla kannustamassa minua tuolla valanvannomistilaisuudessa, mutta jos hänen stressinsä siitä kaksikertaistuisi, ei kiitos. Sitäpaitsi tämä Amerikan kansalaisuus ei ollut minulle mikään elämääkin suurempi asia (niin kuin se joillekin on), joten mulle oli ihan sama oliko mieheni tai kukaan muutakaan paikalla tilaisuudessa vai ei. Joten mies jäi kotiin ja hyvä että jäi, sillä en usko, että olisimme kaiken saaneet valmiiksi jos hänkin olisi jättänyt muuttotouhut neljäksi tunniksi torstaina.

Jälkeenpäin puimme yhdessä tuota hänen stressiään, se oli nimittäin niin käsinkosketeltavaa enkä rehellisesti sanottuna ollut ikinä nähnyt miestäni tuollaisena. Hän ei kuullut kun hänelle puhuttiin, luki ohjeita papereista väärin, säntäili paikasta toiseen kuin päätön kana ja hoki kokoajan miten paljon meillä on vielä tehtävää. Itsellä pinna kiristyi hänen kanssaan päivä päivältä enemmän ja hänen energiansa sai minutkin stressaamaan. Huomasin kuitenkin, että vaikka meillä oli paljon tekemistä ja aikataulut painoivat päälle, sisälläni vallitsi rauha. Mikä on kyllä saavutus, kun minut tuntee. Aikoinaan, yli vuosikymmen sitten, laitoin kahteen sähköpostiosoitteeseen universumiin toiveen rauhasta kaaoksen keskellä (sanityinmadness ja calmnessinchaos) ja jotain kehitystä on tainut tapahtua. Hyvä tietää, että jooga ja mindfullness harjoitukset eivät ole olleet turhia! Puhumattakaan sitten siitä, että viikottain hoet, näet ja kirjoitat noita sähköpostiosoitteita yhä uudelleen ja uudelleen. Mielemme voima on valtava.

Kun muuttomiehet peruivat torstaina tulonsa ja jouduimme siirtämään lopullisen muuton perjantai aamuseitsemäksi, otin uutisen vastaan buddhalaisella tyyneydellä miehen juostessa pitkin kämppää hiki päässä. Lopulta hän hermostui minuunkin:

“Miten sä voit olla noin perkeleen rauhallinen, tajuatko, että muuttomiehet tulevat tänne vain kaksi tuntia ennen siivoojia, emmekä vieläkään tiedä mahtuvatko kaikki tavaramme edes sinne säilytykseen!”

Perjantai-iltana kun kävimme saunassa (mies on rakentanut saunan appiukon pihaan) ja istuimme jälkeenpäin punaviinilasit kourassa terassilla, mieskin pohti omaa käytöstään.

“En tajua miten olin niin tiltissä. Tuntui, etten saa otetta mistään ja kelasin vain kokoajan omassa päässäni kaikkea sitä mikä vielä voisi mennä vikaan. Mulla pitää olla vaihtoehto A:n lisäksi B, C ja mieluiten vielä D, kaiken varalta.”

Mielenkiintoista. Mä ajattelen itse aina sitä A vaihtoehtoa, ehkä vähän B:tä, mutta en sitten sen enempää.Kuten englanniksi sanotaan, I’ll cross that bridge when I come to it, ylitän sen sillan sitten kun tulen sille kohtaa. Jos siis ikinä sinne sillalle edes saavun. Koska joskus homma menee niin kuin Strömssössä. Hyvin erilaiset maailmankatsomukset meillä miehen kanssa, ainakin mitä tulee suunnitelmallisuuteen, täytyy sanoa. Kyllähän minäkin kelailen asioita päässäni, mutta en näköjään ihan samassa mittakaavassa kuin mies. Luulen tosin, että miehen muuttostressiin yhdistyi monen monta muutakin asiaa, kuten se, että hän oli juuri ottanut loparit työpaikasta, jossa oli ollut melkein kaksi vuosikymmentä. Ja viisumistakaan ei ollut vielä tietoakaan. Ja niin edelleen.

Muuttomiehet kantoivat viimeisen huonekalun ulos talosta juuri samalla hetkellä kun siivoojat kurvasivat pihaan. Siivottuaan kämpän lattiasta kattoon meille jäi tunti aikaa kunnes luovutimme avaimet talon uuden omistajan välittäjälle, joka olisi iltapäivällä vastassa uutta omistajaa kun tämä saapuisi uuteen kotiin Oregonista odottelemaan muuttoautoja saapuvaksi. Hyvin ehdittiin, vai mitä?

“Kun muutamme seuraavan kerran, sä voit lähteä vaikka jonnekin minilomalle ja mä palkkaan muuttomiehet hoitamaan koko homman”, minä totesin miehelle mennessämme illalla nukkumaan.

“Sovitaan näin”, mies sanoi ja huokaisi.

PS. Eilen tuli uudelta omistajalta meiliä. Heidän muuttonsa onkin viivästynyt nyt sitten viikolla. Eli turhaan kiirehdimme ja stressasimme tuota aikataulua, siellä se talo nyt istuu vielä viikon tyhjillään, huoh.

 

Kovan käden kevätsiivous

Jumankauta mikä viikko takana. Eipä ole ollut vapaa-ajan ongelmia. Välillä tuntui, ettei tämä muuttohelvetti lopu ikinä. Luulen, että tämä oli ehkä kaikkein karmein muutto omassa elämässäni ikinä, johtuen todennäköisesti siitä, että jouduimme käymään joka ikisen tavaran kämpästä läpi ja mietimään haluammeko TODELLA edelleen omistaa sen. Tämä johtui kahdesta seikasta: ensimmäinen oli se, että tavarat olivat menossa säilytykseen, joka oli kooltaan 10 x 15 jalkaa eli kolme metriä kertaa neljä ja puoli metriä. Ei siis kovinkaan iso koppi. Mutta onneksi sentään aika korkea (en tiedä tarkalleen kuinka korkea, mutta useita metrejä). Toinen seikka oli ja on edelleen se, että meillä on rajoitetusti tilaa matkalaukuissa. Yleensähän sitä saa tuoda vain yhden 23 kiloa painavan matkalaukun lennolle Eurooppaan. Olimme aikasemmin jo päättäneet, että maksaisimme ylimääräiset matkalaukut meille kaikille. Voisi kuvitella, että kuudella isolla matkalaukulla pötkittäisiin jo aika pitkälle, mutta ei todellakaan! Pojan vaatteet mahtuivat tietty yhteen, mutta mulla ja mun miehellä on kenkiäkin sen verran, että melkein yksi laukullinen on siinä!

Ei sikäli, että oltais jotain kenkäfriikkejä, ei todellakaan, mutta kun on lenkkarit, sisäpelikengät, ratsastuskengät, puukkarit, korkkarti, rantakengät, sketchersit, pitkävartiset saappaat, kumisaappaat ja niin edelleen niin johan siitä jo kenkäkasa kertyy. Puhumattakaan sitten vaatteista! Hävettää ihan tunnustaa, että käytyämme vaatteemme läpi, laitoimme pelastusarmeijan kierrätykseen 12 keksikokoista jätesäkillistä vaatteita. KAKSITOISTA. Siis voi kiesus. Tuli kyllä sellainen fiilis, että ehkä joitakin vaatteita voisi joskus jättää ostamatta.

Tosin puolustukseksi todettakoon, että en ole mikään himoshoppailija ja käytän usein hyviä vaatteita vuosikaudet. Lisäksi miehessä on hamstraajan vikaa, kuten olen tainut jo täällä mainita. Sain hänet muun muassa luopumaan villapaidasta, joka hänellä on ollut ehkä viisitoista vuotta, mutta jota hän on pitänyt yhteensä ehkä kolmekymmentä minuuttia, koska se kutittaa häntä niin paljon kaula-aukon kohdalta.

“Mutta tämä on niin kiva villapaita”, hän jaksoi inttää aluksi.

No niinhän se on, mutta käytätkö sitä oikeasti? Ysikytluvun vikellyspaidasta hän ei suostunut luopumaan, vaikka ei ole pitänyt sitä varmaan… öö… pariin vuosikymmeneen.

“Mutta kun se on MM-kisoista ja siinä on mun nimi”, hän selitti. “Ja mä suunnitelin tuon logonkin.”

Ja tosiaan noista kasseista puolet oli täynnä pojan vaatteita, hän on nimittäin “hieman” kasvanut viimeisen neljän vuoden aikana. Pelkästään tänä vuonna, hän on kasvanut yli 20 senttiä. Kenkiä jouduimme ostamaan yhdessä vaiheessa kahden kuukauden välein koska jalka venyi niin kauheaa vauhtia, että varpaat tunkivat jo kengistä ulos. Että näitä pojan pieneksikäyneitä vaatteitahan pelastusarmeijan kassit olivat täynnä, sovitaanko niin?

Muutakin kamaa meni pelastusarmeijalle, paljon hyvääkin tavaraa. Asuimme kuitenkin yli kolmen sadan neliön talossa, jossa oli kolme makuuhuonetta ja miehen toimisto. Eli voi vain kuvitella miten paljon meillä oli pelkästään huonekaluja, vaikka moneen amerikkalaiseen kotiin verrattuna sisustuksemme oli skandinaavisen pelkistetty.

Toisaalta tällainen kovalla kädellä tehty kevätsiivous teki hyvääkin. Eipähän pääse ainakaan tavarat homehtumaan nurkkiin. Ja pistäähän se myös omat prioriteetit järjesykseen. Miten arvioit jonkin esineen arvokkuuden? Mietitkö mitä se maksoi vai kuinka käytännöllinen se on? Vai onko kyseessä tunnearvo? Esteettinen arvo? Välillä piti tehdä kompromissejakin. Onneksi nyt ei mitään suurempaa riitaa saatu miehen kanssa kehitettyä asian tiimoilta, molemmat osasimme joustaa kait sopivasti.

Muuttopäivänä jännitettiin sitten sitä, mahtuisivatko jäljellä olevat tavarat säilytystilaan ja mahtuivathan ne, nippa nappa. Vaikka kaiken sen muun stressin keskellä lopulta sekin oli sivuseikka (lisää myöhemmin tuosta muusta stressistä…) Mies tekstasi, että voisiko myydä yhden kirjahyllyistä eräälle muuttomiehelle, että saataisiin lisää tilaa.

“Senkus myyt”, mä vastasin. Olimme molemmat valmiita luopumaan jo vaikka mistä siinä vaiheessa, jos vain saisimme homman hoidettua kunnialla loppuun. Nyt mietinkin, että olisiko pitänyt myydä vain koko roska ja aloittaa puhtaalta pöydältä, mutta ei musta taida tässä vaiheessa ihan siihen vielä olla. Tykkään liikaa muutamasta luottohuonekalustamme, niillä on rahallisen arvon ja käytännöllisyyden lisäksi myös eri syistä tunnearvoa. Ja sitäkin pitää kunnioittaa. Sitäpaitsi mies olisi varmaan saanut sydärin jos olisin sitä edes ehdottanut.

Pojallekin tämä oli kokemus, etenkin kun kokoajan äiti jaksoi muistuttaa, että et sitten näitä tavaroita näe kahteen vuoteen, joten mieti tarkkaan mitä haluat pitää. Aika pitkä aika kaksi vuotta lapsen elämässä, eikä varmasti tuon ikäinen osaa edes tajuta kuinka paljon hän siinä ajassa muuttuu ja kasvaa. Se kävi minulle mielessä muutaman kerran, kun hän halusi jonkin pelin tai kirjan laittaa laatikkoon, mutta en sanonut mitään. Pakkasimme tavarat juuri niin kuin lapsi ne halusi pakata. Katsotaan sitten parin vuoden päästä mitä mieltä hän on 14-vuotiaan itsensä valinnoista. Voi olla, että laatikoiden avaaminen tuntuu siinä vaiheessa lähinnä aikakapselin löytämiseltä.