Kovan käden kevätsiivous

Jumankauta mikä viikko takana. Eipä ole ollut vapaa-ajan ongelmia. Välillä tuntui, ettei tämä muuttohelvetti lopu ikinä. Luulen, että tämä oli ehkä kaikkein karmein muutto omassa elämässäni ikinä, johtuen todennäköisesti siitä, että jouduimme käymään joka ikisen tavaran kämpästä läpi ja mietimään haluammeko TODELLA edelleen omistaa sen. Tämä johtui kahdesta seikasta: ensimmäinen oli se, että tavarat olivat menossa säilytykseen, joka oli kooltaan 10 x 15 jalkaa eli kolme metriä kertaa neljä ja puoli metriä. Ei siis kovinkaan iso koppi. Mutta onneksi sentään aika korkea (en tiedä tarkalleen kuinka korkea, mutta useita metrejä). Toinen seikka oli ja on edelleen se, että meillä on rajoitetusti tilaa matkalaukuissa. Yleensähän sitä saa tuoda vain yhden 23 kiloa painavan matkalaukun lennolle Eurooppaan. Olimme aikasemmin jo päättäneet, että maksaisimme ylimääräiset matkalaukut meille kaikille. Voisi kuvitella, että kuudella isolla matkalaukulla pötkittäisiin jo aika pitkälle, mutta ei todellakaan! Pojan vaatteet mahtuivat tietty yhteen, mutta mulla ja mun miehellä on kenkiäkin sen verran, että melkein yksi laukullinen on siinä!

Ei sikäli, että oltais jotain kenkäfriikkejä, ei todellakaan, mutta kun on lenkkarit, sisäpelikengät, ratsastuskengät, puukkarit, korkkarti, rantakengät, sketchersit, pitkävartiset saappaat, kumisaappaat ja niin edelleen niin johan siitä jo kenkäkasa kertyy. Puhumattakaan sitten vaatteista! Hävettää ihan tunnustaa, että käytyämme vaatteemme läpi, laitoimme pelastusarmeijan kierrätykseen 12 keksikokoista jätesäkillistä vaatteita. KAKSITOISTA. Siis voi kiesus. Tuli kyllä sellainen fiilis, että ehkä joitakin vaatteita voisi joskus jättää ostamatta.

Tosin puolustukseksi todettakoon, että en ole mikään himoshoppailija ja käytän usein hyviä vaatteita vuosikaudet. Lisäksi miehessä on hamstraajan vikaa, kuten olen tainut jo täällä mainita. Sain hänet muun muassa luopumaan villapaidasta, joka hänellä on ollut ehkä viisitoista vuotta, mutta jota hän on pitänyt yhteensä ehkä kolmekymmentä minuuttia, koska se kutittaa häntä niin paljon kaula-aukon kohdalta.

“Mutta tämä on niin kiva villapaita”, hän jaksoi inttää aluksi.

No niinhän se on, mutta käytätkö sitä oikeasti? Ysikytluvun vikellyspaidasta hän ei suostunut luopumaan, vaikka ei ole pitänyt sitä varmaan… öö… pariin vuosikymmeneen.

“Mutta kun se on MM-kisoista ja siinä on mun nimi”, hän selitti. “Ja mä suunnitelin tuon logonkin.”

Ja tosiaan noista kasseista puolet oli täynnä pojan vaatteita, hän on nimittäin “hieman” kasvanut viimeisen neljän vuoden aikana. Pelkästään tänä vuonna, hän on kasvanut yli 20 senttiä. Kenkiä jouduimme ostamaan yhdessä vaiheessa kahden kuukauden välein koska jalka venyi niin kauheaa vauhtia, että varpaat tunkivat jo kengistä ulos. Että näitä pojan pieneksikäyneitä vaatteitahan pelastusarmeijan kassit olivat täynnä, sovitaanko niin?

Muutakin kamaa meni pelastusarmeijalle, paljon hyvääkin tavaraa. Asuimme kuitenkin yli kolmen sadan neliön talossa, jossa oli kolme makuuhuonetta ja miehen toimisto. Eli voi vain kuvitella miten paljon meillä oli pelkästään huonekaluja, vaikka moneen amerikkalaiseen kotiin verrattuna sisustuksemme oli skandinaavisen pelkistetty.

Toisaalta tällainen kovalla kädellä tehty kevätsiivous teki hyvääkin. Eipähän pääse ainakaan tavarat homehtumaan nurkkiin. Ja pistäähän se myös omat prioriteetit järjesykseen. Miten arvioit jonkin esineen arvokkuuden? Mietitkö mitä se maksoi vai kuinka käytännöllinen se on? Vai onko kyseessä tunnearvo? Esteettinen arvo? Välillä piti tehdä kompromissejakin. Onneksi nyt ei mitään suurempaa riitaa saatu miehen kanssa kehitettyä asian tiimoilta, molemmat osasimme joustaa kait sopivasti.

Muuttopäivänä jännitettiin sitten sitä, mahtuisivatko jäljellä olevat tavarat säilytystilaan ja mahtuivathan ne, nippa nappa. Vaikka kaiken sen muun stressin keskellä lopulta sekin oli sivuseikka (lisää myöhemmin tuosta muusta stressistä…) Mies tekstasi, että voisiko myydä yhden kirjahyllyistä eräälle muuttomiehelle, että saataisiin lisää tilaa.

“Senkus myyt”, mä vastasin. Olimme molemmat valmiita luopumaan jo vaikka mistä siinä vaiheessa, jos vain saisimme homman hoidettua kunnialla loppuun. Nyt mietinkin, että olisiko pitänyt myydä vain koko roska ja aloittaa puhtaalta pöydältä, mutta ei musta taida tässä vaiheessa ihan siihen vielä olla. Tykkään liikaa muutamasta luottohuonekalustamme, niillä on rahallisen arvon ja käytännöllisyyden lisäksi myös eri syistä tunnearvoa. Ja sitäkin pitää kunnioittaa. Sitäpaitsi mies olisi varmaan saanut sydärin jos olisin sitä edes ehdottanut.

Pojallekin tämä oli kokemus, etenkin kun kokoajan äiti jaksoi muistuttaa, että et sitten näitä tavaroita näe kahteen vuoteen, joten mieti tarkkaan mitä haluat pitää. Aika pitkä aika kaksi vuotta lapsen elämässä, eikä varmasti tuon ikäinen osaa edes tajuta kuinka paljon hän siinä ajassa muuttuu ja kasvaa. Se kävi minulle mielessä muutaman kerran, kun hän halusi jonkin pelin tai kirjan laittaa laatikkoon, mutta en sanonut mitään. Pakkasimme tavarat juuri niin kuin lapsi ne halusi pakata. Katsotaan sitten parin vuoden päästä mitä mieltä hän on 14-vuotiaan itsensä valinnoista. Voi olla, että laatikoiden avaaminen tuntuu siinä vaiheessa lähinnä aikakapselin löytämiseltä.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s