Lähtemisen haikeus

Saavuin Suomeen eilen illalla. Takki on aika tyhjä kaikista valmisteluista, muutosta ja jäähyväisistä. Etenkin viimeiset päivät Kaliforniassa olivat suloisen karvaat. Olin itseasiassa itsekin aika yllättynyt siitä, kuinka haikealta lähteminen tuntui. En ole koskaan kokenut sopetuvani täydellisesti amerikkalaiseen elämään, vaikka siinä on paljon hyviäkin puolia. Siinä on kutenkin myös useita sellaisia piirteitä, joista en piittaa. Lähinnä puhun nyt asioista, jotka sotivat omaa maailmankatsomustani ja arvojani vastaan. Mutta – totuushan on se, että jokaisessa paikassa on asioita, jotka meitä häiritsevät, mutta myös asioita, joista muodostuu meille tärkeitä.

Ehkä vaikeinta oli nähdä pojan tunnetilat ja lähtemisen haikeus. Olenhan siihen syypää mieheni kanssa. Lapsi kun ei aina saa valita, mihin vanhemmat hänet raahaavat. Eikä perhettä johon syntyy. Onneksi tuo meidän lapsi on aika sopeutuvainen. Toisaalta ehkä vähän liiankin sopetuvainen? Äh, tätä tämä äitiys teettää, aina kauhea huoli lapsen puolesta, joskus ehkä vähän turhaankin.

Pojan kaverit ihanasta järkkäsivät jäähyväispiknikin lauantaina. Paikalle tuli kuusi poikaa ja neljä tyttöä ja yhdessä teinit kävivät ensin haikkaamassa puolentoista tunnin lenkin paikallisessa maastossa. Sitten syötiin voileipiä ja hengailtiin läheisessä puistossa. Ilma oli mitä parhain, +27 ja aurinkoinen, Kaliforniassa kun oltiin. Pojalle jäi tapahtumasta mahtava fiilis. Varsinkin kun jälkeen päin hän meni vielä kahden parhaan kaverinsa kanssa toisen kaverin kotiin hengailemaan loppupäiväksi. Illalla kun haimme kaverin kotiin, hän lähti reippaasti mutta liikuttuneena mukaamme, halattuaan ensin molempia kavereita pitkään. Ihania poikia, kun kehtaavat halata toisiaan vielä 14-vuotiaana. Miesten halaaminen kun ei ole aina kulttuurisesti sopivaa. Mutta nämä pojat eivät moisesta roskasta piitanneet. Silloin kun tuntuu siltä, pitää halata.

Minäkin tunsin valtavaa haikeutta viimeisellä jooga- ja tanssitunnilla sekä halatessani ystäviäni yksitellen viikonlopun mittaan. Kalifornia on antanut minulle paljon hyvää viimeisen neljän vuoden aikana ja oli oikeastaan todella valaisevaa ottaa siitä lukua. Niin helposti elelemme elämäämme juurikaan ajattelematta sitä, mitä kaikkea meillä on ja mikä elämässämme on todella tärkeää. Vasta lähdön hetkellä havahdumme huomaamaan, että hei, tätähän tulee oikeasti ikävä.

Nyt sitten ollaan Suomessa elokuun loppuun. Mies seuraa perästä ensi viikolla. Sitä ennen hänen kuitenkin täytyy vielä myydä molemmat automme, imuri ja televisio. Ja muutama muukin asia pistää järjesykseen. Kuten se, miten saamme loput kamamme tänne Eurooppaan. Itse tulin eilen kolmen matkalaukun kanssa paikalle. Se ei ole vielä ihan tarkalleen selvillä, miten saan nämä kaikki tavarat Italiaan sitten elokuun lopulla. Ehkäpä niitä tuodaan täältä Suomesta sinne pala palalta, vieraiden matkassa. Onneksi on vanhemmat, joiden luona tätä ylimääräistä tavaraa säilyttää. Ihan hävettää tunnustaa, että suuri osa siitä on omia vaatteitani ja kenkiä. Mutta tämä on tosiaan aihe jota täytyy puida ihan omassa kirjoituksessa erikseen. Olen nimittäin taas kerran tämän muuttoprosessin aikana ehtinyt moneen kertaa pohtia tuota omistamamme tavaran määrää. Ja onko se tarpeellista?

Mutta siitä enemmän tuonnempana. Nyt pitää antaa itselle aikaa miettiä kaikkia niitä tunnetiloja joita olen ehtinyt viimeisten viikkojen aikana käydä läpi. Ja myös tulevaisuutta ja mitä se tuo tullessaan.

 

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s