Lähtölaskenta

Eilen illalla saimme viimein aikaiseksi hankkia lentoliput Roomaan. Olemme asian kanssa vetkutelleet, kun emme osanneet päättää mitä tehdä kahden pienen koiran kanssa. Ajatus siitä, että paukkaisimme kuumaan Roomaan monen matkalaukun ja kahden pienen koiran kanssa tuntui jotenkin isolta, joten päätimme nyt toistaiseksi jättää koirat Suomeen näin ensalkuun. Onneksi vanhempani tulivat asiassa apuun, joten koirille löytyi tuttu ja turvallinen (ja erittäin mieluinen) hoitopaikka pariksi viikoksi. Ikävähän niitä tulee, mutta toisaalta uskon, että tämä on se paras ratkaisu myös koirille.

Nyt kun liput on ostettu, Rooma tuntuu olevan askeleen lähempänä. Pientä (kauhunsekaista) innostustakin on ilmassa, mieletöntä ajatella, että tasan kuukauden päästä heräämme ensimmäiseen aamuumme uudessa Italian kodissamme. Ensimmäinen viikko tulee varmaan vietettyä kaikenmaailman virastoissa, siksi nämä koiratkin oli viisasta jättää Suomeen. Yksi huoli vähemmän sitten siinä kaiken byrokratian keskellä.

Viime viikolla mökin laiturilla hiljaisuudesta nautisekellessa kävi mielessä, että saattaa olla tällaiselle luontoa arvostavalle ei-kaupunki-ihmiselle aika haasteelliset kaksi vuotta edessä Rooman hälinässä. Mies vähän samaa uumoili, että mitenkähän se kaikki kestetään. Me kun olemme kaikki kolme, poika siis mukaan lukien, sellaisia tyyppejä, että ennemmin valitsemme ne luontoäänet kuin ihmisäänet. Mutta ehkäpä mukavuusalueelta poistuminen tekee meille (taas) ihan hyvää. Itse olen ainakin ajatellut, että tuleepahan tilaisuus harjoitella sisäisen rauhan löytymistä silloinkin kun ympärillä on polemiikki. Ajatuskin olisi tuntunut mahdottomalta vielä muutama vuosi sitten, mutta jokaviikkoisen joogan sekä haasteelliseksi toteamani meditaation kautta olen huomannut muuttuneeni sisältä päin. Nyt on sellainen olo, että kykenen säilyttämään sisäisen rauhani hieman pidempään kuin ennen (mikä ei lähtötilanteen huomioonottaen ole välttämättä kovin pitkä aika!). Katsotaan miten käy kun olen kolmenkymmenen asteen helteessä kolmatta tuntia (tai päivää!!) jonottamassa roomalaisessa virastossa jotakin erittäin tärkeää paperia…

Noh, turha tässä on liikaa pedata tuota italialaisen byrokratian vaikeutta, vaikka sellaisia tarinoita olen siitä kuullut, että tukka nousee väkisinkin pystyyn. Mutta ei se kuitenkaan ihan mahdoton voi olla, jos siitä muutkin ovat suoriutuneet. Kai? Jospa se olisikin meille helppoa kuin heinän teko? Vaikka jos joku on ikinä tehnyt heinää, niin ei se kyllä niin kauhean helppoa ole…

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s