Villihanhien metsästys

Nyt viimeistään alan arvostamaan suomalaista tehokkuutta ja selkeyttä. Olin kyllä kuullut puhuttavan italialaisesta byrokratiasta ja sen monisäikeisyydestä ja saimme siitä ihan omakohtaista kokemusta miehen hakiessa surullisen kuuluisaksi muodostunutta opiskeluviisumia, mutta nyt tämä paikallinen ns. systeemi alkaa ottamaan ihan omanlaisiansa mittakaavoja. Toisaalta ehkä ei edes voida vielä puhua byrokratiasta, kun emme ole päässeet niin pitkälle, että olisimme päässeet koneistoon sisään.

Kyseessä on maahan rekisteröityminen asukkaaksi. Luulisi olevan helppo juttu, eikö? Etenkin kun olen EU-kansalainen. Niin. Menisin kyllä rekisteröitymään ja olen jopa sitä jo pariin kertaan yrittänyt, jos tietäisin tarkalleen mihin mennä. Mies oli jostain lukenut, että postista on haettava (tai ainakin hänen on, Amerikan kansalaisena) paketti, jossa on kaikki tarvittavat kaavakkeet. Menimme siis eilen postiin, jossa über-ystävällinen ja avulias nainen meitä neuvoi. Juu, paketti tarvitaan ja kun siihen on kaikki tarvittavat asiakirjat, leimat ja tarrat hankittu, se pitäisi tuoda takaisin postiin, josta se sitten lähetetään eteenpäin. Hän tosin ei juurikaan tiennyt mitä paketin kanssa pitäisi tehdä sillä välin. Täyttää nyt ainakin (se on about 10 sivuinen ja luonnollisesti ainostaan italiaksi), käydä poliisiasemalla hakemassa jotakin, ehkä leimaa? sekä ostaa tupakkakaupasta 16 euroa maksava verotarra. Mahtavaa.

Menimme poliisiasemalle. Siellä oli vastassa niin ikään kolmekymppinen naisihminen, joka puhui hyvin vähän englantia, mutta halusi kyllä auttaa meitä parhaansa mukaan niin kuin kaikki muutkin tähän mennessä tapaamamme ihmiset. Italiankielentaitoni on kaksinkertaistunut näitä asioita selvitellessä, joten saimme selitettyä asiamme. Hän ei kuitenkaan ollut ikinä kuullutkaan, että meidän pitäisi jossain poliisiasemalla ilmoittautua.

”Ei kun menette maahanmuuttovirastoon”, hän sanoi ja kirjoitti osoitteen nuhruiselle paperille.

Olin kuitenkin netistä lukenut, että paikalliselle poliisiasemalle tulisi ilmoittautua. Hieman on alkanut tulemaan sellainen tunne, että tässä auttamishalussaan ihmiset myös mielummin keksivät jonkin vastauksen, kuin kertovat etteivät osaa auttaa. Mikä on aika pelottavaa, sillä mistä tiedämme mikä tieto on oikeaa ja mikä keksittyä?

Palasimme kotiin hikisinä ja väsyneinä. Tutkin uudelleen nettiä ja sain sieltä erittäin ristiriitaista tietoa. Jossakin lukee (jos Googlen käännösohjelmaan on uskomista, kaikkihan on italiaksi) että poliisille, toisaalla lukee, että Eu-kansalaisen ja hänen perheensä on mentävä rekisteröintitoimistoon (Anagrafe). Maahanmuuttovirastosta ei lukenut missään mitään.

Epätoivoissani laitoin viestiä Suomalaiset Roomassa FB-ryhmään. Vastauksia tuli viidessätoista minuutissa kaksi. Toinen sanoi, että he olivat aikoinaan menneet poliisilaitokselle (!!!) ja toinen, että menkää sinne rekisteritoimistoon.

Ok. Päätimme aamusta lähteä rekisteritoimistoon, jonka osoitteen löysin Rooman kunnan sivuilta sekä myöskin Googlen karttaohjelmasta. Onneksi on kännykässä Moovit- äppi, jonka avulla sitten suunnistettiin ensin bussilla metrolle, metrolla pari pysäkkiä ja lopulta vielä paikallisjunalla Rooman liepeille. Matkan kokonaiskesto oli tunti ja poika oli taas puolet matkasta tukka pystyssä, sillä juna oli lievästi sanottuna rämä ja alue jolla tulimme ulos junasta oli… öö sanoisinko erikoinen. Sanotaanko diplomaattisesti, että onneksi emme olleet liikkeellä yöllä.

Kävellessämme rekisteritoimiston osoitteeseen sekä itselleni että miehelleni heräsi suuri epäilys, että mitään rekisteritoimistoa ei tässä osoitteessa tulisi olemaan, vaikka kuinka Google mapskin oli vakuuttunut, että siellä se toimisto on. Menimme paikalle toteamaan, että eipä ole, paikalla oli nuhjuisen näköinen pankki ja bussipysäkki täynnä erikoisen näköistä väkeä maailman ehkä jokaisesta kolkasta.  What the fuck? Siis oikeesti.

Luonnollisesti tänä aikana taivaalle oli kertynyt synkkiä pilviä. Eilen illalla Roomassa satoikin kevyesti pari tuntia, mutta nyt kun vilkaisimme taivaalle, oli selvääkin selvempää, että kohta sieltä tulisi niskaamme vettä oikein roppakaupalla. Kun tuuli alkoi nousemaan, meidän oli päätettävä äkkiä mitä teemme tai kastuisimme läpimäriksi. Juoksimme pikapikaa takaisin juna-asemalle suojaan ja jäimme odottelemaan paluujunaa salamoiden saattelemana.

Junassa katselimme ikkunasta kuinka taivas repesi. Vettä tuli kuin saavista kaatamalla ja tuli junaankin sisään avonaisista ikkunoista ennen kuin saimme ne suljettua.

Huhhuh.

Olimme siis päätyneet takaisin lähtöruutuun. Junassa googletin taas nettiä kuumeisesti ja löysin nettisivuja, joissa onneksi myös sähköpostiosoitteita. Sivut olivat käännösohjelman mukaan immigration eli maahanmuuttajille tarkoitettuja. Olen kait maahanmuuttaja, eikö? Laitoin sinne pokkana kyselyä sähköpostitse sekä enkuksi että ontuvalla italiankielellä (kiitos Google Translate). Vastausta odotellessa… Mieskin tutki yliopiston lähettämiä viestejä ja löysi tietoa kansainvälisille opiskelijoille tarkoitetusta HELLO-avusta, jonne oli osoite. Sieltä kuulemma saisi apua ongelmaan kuin ongelmaan. Sinne menemme varmaan sitten huomenna.

Että tämmöinen turha retki tuli tehtyä tänään, villihanhien metsästys kuten englanniksi sanotaan (wild goose hunt) kun homma ei pelitä, ei vaikka kuinka haet ja yrität. Toisaalta positiivista tässä oli se, että kun paukkasimme junasta ulos kaatosateeseen, jouduimme aika nopeasti etsimään lounaspaikkaa. Se löytyi ihan vahingossa Piazza del Popolon toiselta puolen, mahtava vegaani/kasvisravintola, jossa myös mieheni ja minun kaipaamaan gluteenitonta ruokaa. Nam. Siellä oli oikein mukava istua ja nauttia italialaisista herkuista samalla kuin kirosimme heidän byrokratiansa alimpaan helvettiin.

Puhelinliittymien metsästys

Olemme Roomassa kolmatta päivää ja vaikka tuntuu, että jotain olemme sentään saaneet aikaiseksi, niin kauhean paljon on vielä tekemättä.

Ensimmäinen asia listalla oli puhelinliittymien hankkiminen koko perheelle. Olimme olleet kaukaa viisaita ja ostaneet puhelimet Suomesta ennen lähtöä ja nyt niihin piti saada italialaiset SIM-kortit. Olin aamuisella juoksulenkilläni nähnyt parikin paikkaa, josta liittymiä saattoi lähteä kyselemään. Täällähän kaikki toimii edelleen kuten joskus 70-luvulla Suomessa eli niin, että tässä meidän naapurustossa on kaikki tarvittava. On ruoka-, vaate- ja kenkäkauppaa, kahvilaa, ravintolaa, tupakkakauppaa, internet- ja kopiopalvelua, kampaamoa, parturia, kauneushoitolaa ja niin edelleen. Kaikki palvelut ovat siis kävelymatkan päässä, eikä täältä Balduinan kaupunginosasta tarvitse siten lähteä mihinkään.

Paitsi ehkä Ikeaan, joka sekin on kyllä listalla.

Aukioloajat näissä paikallispalveluissa ovat tosin hieman yksilöllisiä. Monet laittavat päivällä putiikin kiinni kolmeksi tunniksi yhden ja neljän välillä, toiset ovat auki koko päivän. Emme tietenkään tätä tajunneet kun lähdimme puhelimiemme kanssa etsimään palveluntarjoajaa, joten vasta toisesta paikasta onnisti. Toisaalta, ehkä sekin oli tarkoitettu, sillä kuin ihmeen kaupalla tästä Vodafonen liikkeestä löytyi englantia ainakin auttavasti puhuva työntekijä. Hänen kanssaan sitten juteltiin sekä puhelimista että kotinetistä, välillä elekielellä, välillä jonkin sortin englannin, ranskan ja espanjan sekoituksella. Välillä myös liikkeeseen asioimaan tullut vanhempi herrasmies auttoi omalla englanninkielellään. Niin ystävällisiä olivat ja kaikki tekivät parhaansa ymmärtääkseen meitä ja tullakseen ymmärretyksi.

Saimme puhelinliittymät, mutta kotinettiä valitettavasti emme vielä, se pitää hakea muualta. Onneksi puhelinta voi kuitenkin käyttää ns. hotspotina, joten saan siten esimerkiksi tämänkin blogikirjoituksen postattua, vaikka meillä ei ole vielä varsinaista wifiä kotona. Sitä on sitten tänään metsästetty Wind-operaattorin putiikista, jossa niinikään on töissä vielä vähemmän englantia puhuva nuori mies. Hänen kanssaan selvittiin Google Translate puheohjelman avulla, sehän kääntää puhetta sujuvasti kieleltä toiselle. Lisäksi liikkeeseen ilmestyi amerikkalainen nainen, joka oli selkeästi asunut täällä jo jonkin aikaa. Hän avuliaasti käänsi meille muutamat asiat, jotta saatoimme varmistaa, että olimme ymmärtäneet toisiamme myyjän kanssa. Joudumme nyt palaamaan liikkeeseen vielä iltapäivällä, kolmen tunnin lounastauon jälkeen, ja tekemään tilauksemme.

Tuntuu, että olemme kävelleet kilometritolkulla sunnuntaista lähtien. Eilen puhelimeni kertoi, että olin ottanut yli 13 000 askelta sen päivän aikana. Uskon sen, ei kyllä tarvinnut odotella unentuloa eilen illalla, sen verran painoi jaloissa. Mieskin kuunteli kiitollisuusmeditaatiota ja nukahti raskaaseen uneen, heräten vasta melkein kymmenen tunnin yöunien jälkeen. Onhan se tietysti tämä kuumuuskin, joka painaa jaloissa, eilenkin lämpötila nousi varjossa +33:een.

Jaksoimme vielä eilen illalla kuitenkin käydä ihmettelemässä paria nähtävyyttä, lähinnä pojan vuoksi, jotta hänkin ymmärtäisi millaiseen paikkaan tässä on muutettu. Puhelimen Moovit-appsilla löysimme bussiyhteyden helposti, ostimme liput paikallisesta tupakkakaupasta (€1.50/lippu – voimassa 100 minuuttia leimaamisesta) ja jäimme pysäkille odottelemaan bussintuloa. Ja se tuli ajoissa! Olimme kuulleet niin paljon negtiivisia kommentteja italialaisista busseista ja niiden niin sanotuista aikatauluista, että olimme todella mykistyneitä, kun bussi lopulta tuli silloin kun sen aikataulun mukaan pitikin. Mahtavaa! Rynkytimme täpötäydessä ikivanhassa bussissa alas Vatikaanille (Balduina on mäen päällä), jossa vaihdoimme metroon. Kun graffitien peittämä vanha metrojuna paukkasi kirskuen asemalla ja sullouduimme sen kyytiin sadan muun ihmisen kanssa, meidän teini oli jo aika shokissa, hän kun on matkustanut metrolla vain Suomessa ja se on hyvin erilainen kokemus kuin tämä Rooman metro, vaikka olisi kuinka ruuhkaa.

”This is crazy”, hän totesi, kun roikkui metrotangossa muiden mukana.

Jep, sitähän tämä on, hullua.

Hengitysharjoituksia

Mistähän tämänkin tarinan aloittaisi? Siitäkö, kun lentokentällä meitä oli vastassa vähäpuheinen italialainen taksikuski, joka ajoi moottoritiellä sataaneljääkymppiä (en liiottele) samalla kun tekstasi puhelimellaan ja piti about metrin kahden etäisyyttä edellä ajavaan? Vai siitäkö, että ihmiset tuntuvat olevan täällä uskomattoman ystävällisiä ja joustavia?

Olemme olleet Roomassa nyt noin 36 tuntia. Paljon on siihen aikaan mahtunut tunteita.

”En kyllä ole ihan varma haluanko asua täällä”, poika sanoi jo lentokentällä, ennen kuin kaikki laukkumme olivat edes saapuneet hihnalle. Ilmeisesti ihmispaljous, kuumuus ja kielten sekamelska saivat hänet kokemaan olonsa epävarmaksi. Tosin tuskin hän olisi tätä Roomaan muuttoa valinnut elämäänsä itse, joten ehkä se kaikki kiteytyi tuohon hetkeen.

Pojalla oli onneksi parempi mieli nähtyään meidän tulevan asunnon, sillä vaikka se on vanha ja kulunut, se on kuitenkin aika iso, mikä oli pojan mielestä plussaa.

”Mä ajattelin, että me joudutaan asumaan jossain kopissa.”

Onneksi ei jouduta, vaikka jonkin verran tässä joutuu mukautumaan. Ei ole ihan saman tasoinen lukaali tämä kuin se missä asuttiin Kaliforniassa, mutta siellä olimmekin poispilattuja. Ehkä eniten ahdistaa tämä kaupunkimiljöö, ehdin jo panikoida koiriemme puolesta, kunnes löysin tänään aamulla lenkkeillessäni valtavan kokoisen koirapuiston noin kilometrin päästä – ihanaa.

Vuokranantajamme oli ihan mahtava, hän matkusti tänne Suomesta esittelemään meille asuntoa ja lähitienoota. Hänen avullaan opimme eilen missä oli lähikaupat, ravintolat, bussit sun muut ennen kuin hänen piti lähteä täältä takaisin kotiin. Täytyy kyllä myöntää, että jonkin verran oli orpo olo vilkuttaessamme hänelle junalaiturilla. Mieskin huokaisi heti:

”No nyt sitä on suoriuduttava itsekseen.”

Mies onkin stressannut taas enemmän kuin tarpeeksi. Hän aamulla itsekin ihmetteli miten hän on nykyään näin herkkä stressille, ettei siedä sitä juuri lainkaan. Hän ei meinannut saada unen päästä kiinni ollenkaan eilen illalla vaikka oli ihan yhtälailla finaalissa kuin minäkin ja heräsi aamuyöstä miettimään vaikka mitä. Ja kuten moni tietää, aamuyöstä maailmanloppu tuntuu olevan yllättävän lähellä. Itse nukuin kuin tukki, univajeen takia tuli yli kymmenen tuntia täyteen ja olin aamulla kuin uudestisyntynyt. Mikä oli ehkä miehestä aika ärsyttävääkin.

Keskustelimme pitkällisesti hänen olemattomasta stressinsietokyvystä. Miestä on itseäänkin alkanut ahdistaa, ettei siedä stressiä ollenkaan enää. Ehdotin, että tämä saattaisi olla taas kerran oire siitä uupumuksesta, jonka kourissa hän oli vain muutama kuukausi sitten. Ja on näköjään vieläkin.

”Eihän se sun hermosto palaudu sellaisesta ennalleen kovin äkkiä, varsinkaan kun sulla ei ehkä ole kauheasti työkalujakaan suoriutua kuormittavista tilanteista.”

Ehdotin jonkinlaista mindfulness-harjoittelua tai meditaatiota, itse kun olen sellaista harjoittanut ja havainnut niiden laskevan omaa stressitasoani ja auttavan tunteiden hallinnassa ja itsesäätelyssä noin yleensä. Jokaisenhan on löydettävä se itselleen paras tapa tehdä näitä asioita ja minulle se on ehdottomasti jooga sekä erilaiset hengitysharjoitukset. Mies ei ole näistä asioista ollut aiemmin kiinnostunut, mutta nyt hän alkaa ilmeisesti tajuamaan, että jotain muutakin on tehtävä kuin vain otettava loparit kuormittavasta työpaikasta ja muutettava vieraaseen maahan. Annoin hänelle vanhan kalifornialaisen iPhoneni, johon olen ladannut Omvana appin kautta erilaisia rentoutus- ja meditaatioharjoituksia. Hänpä laittoi heti kuulokkeet korville ja teki niistä ensimmäisen.

”Kokeilen lisää illalla”, hän sanoi jälkeenpäin. “On mulla nyt aika paljon parempi olo. Tuo hengittäminen tuntuu auttavan.”

Hengittäminen on aika tärkeää. Itsekin joudun useasti päivässä muistuttamaan asiasta. Hengitys kun menee helposti todella pinnalliseksi. Ja onhan tämä muutto aika stressaavaa minullekin. Täytyy myöntää, että itsellänikin oli eilen illalla sellainen olo, että jos olisin siinä hetkessä voinut perua kaiken, olisin sen perunut. Tuntui jotenkin aivan ylivoimaiselta olla täällä, vieraassa maassa, ilman mitään turvaverkkoa, nettiä, puhelimia, ystäviä, kielitaitoa – mitään. Silloin kyllä konkretisoitui miten hulluja me oikeasti olemme kun lähdimme tähän!

Mutta, etiäpäin sanoi mummo lumessa, joten näin me teemme. Tänään oli jo parempi päivä, mutta siitä sitten taas kun kerkeän.

Paikoillenne – valmiit…

IMG_2646

Laukut on nyt sitten pakattu ja punnittu. Tiukille menee painojen kanssa, toivottavasti eivät ole liian tarkkoja kentällä. Tänne Suomeenhan jää vielä kaksi matkalaukkua, jotka seuraavat sitten syyskuussa perässä.

Huominen lento lähtee aikaisin aamulla ja varmaan kannattaisi tässä vaiheessa jo mennä nukkumaan, mutta eihän tässä malta, tietenkään. Kuka sitä nyt matkaa ennen nukkuisi? Ja kun kyseessä ei ole edes varsinainen matka, vaan muutto, niin vielä vähemmän on sellainen tunne, että sänky kutsuu. Uni tosin tekisi ihan hyvää, ettei sitten väsyneenä tarvitse suoriutua ensimmäisestä päivästään uudessa kotimaassa. Kolmenkymmenen asteen helteessä.

Onneksi uuden asuntomme vuokraisäntä on meitä vastassa kun saavumme Roomaan. Ei nyt ihan kentällä sentään, mutta sitten siellä asunnolla. Hänhän asuu Suomessa, mutta päätti selvyyden vuoksi lentää edeltä Roomaan hieman katsastamaan paikkoja ja raivaamaan puutarhaa, joka on saanut villiintyä koko kesän rauhassa. Hän lähtee sitten sunnuntai-iltana takaisin Suomeen, kunhan on ensin käynyt meidän kanssa läpi sata ja yksi käytännön asiaa liittyen asuntoon, joka on kuulemma… hhhmmmm… mitenköhän sen muotoilisin, haasteellinen? Kaikki ei siis aina toimi ja joihinkin asioihin on hyvä jo edeltä kertoa ne kikkakakkoset joiden avulla hommat saa pelittämään. Mitä se sitten tarkoittaakaan. Sen nyt olen käsittänyt, ettei asumisstandardi ole ihan suomalaista luokkaa. Mutta, maassa maan tavalla, siitä lähdetään.

Vuokraisäntä kertoi myös, että asunnon lähellä on ns. piazza, josta saa kuulemma kaiken tarpeellisen. Siellä on ruokakaupat, kännykkäkaupat, nettikahvila ja niin edelleen. Eli kaikki tarpeellinen. Maanantaina toivottavasti saamme jo ainakin puhelimet toimimaan. Nettiyhteyskin olisi kiva järkätä kuntoon, mutta onneksi on sitten se nettikahvila, jossa esimerkiksi tätä blogiakin päivittää, jos sitä ei voi tehdä kotoa.

Maanantaina lähdetään varmaan jo pidemmällekin seikkailemaan ja kokeilemaan julkisia kulkuneuvoja. Vuokraisännän mukaan junat kulkevat aikataulun mukaisesti ja bussit sitten vähän niin kuin sattuvat, vailla aikatauluja. Eli bussi saattaa olla vaikka sellainen, jonka kuuluisi mennä neljä kertaa tunnissa, bussit saattavat tulla viidentoista minuutin välein TAI ne neljä bussia tulevat sitten perä kanaa tunnin odottamisen jälkeen. Mahtavaa. Voi olla, että pojan koulumatkan strategiaa on mietittävä vielä vähän uudelleen. Mutta sekin selvinnee toivottavasti jo tällä ensimmäisellä viikolla, jahka lähdetään sitä koulua etsimään siellä paikan päällä.

 

 

 

 

Järistyksistä

Tällä viikolla olen seurannut surullisena ja hieman pelonsekaisinkin tunnelmin uutisia Italiassa tapahtuneesta maanjäristyksestä, jossa kuoli melkein 300 ihmistä ja loukkaantui vähintään saman verran. Järistysalue on vain 150 kilometrin päässä Roomasta, jonne lähdemme huomenna.

Onhan se pelottavaa ajatella, että olemme muuttamassa – jälleen kerran – maanjäristysalueelle. Asuimme nimittäin myös Kaliforniassa paikassa, jossa järisi vuosittain, ainakin jossakin mittakaavassa. Vuonna 1989 alueella oli massiivinen 6.9 suurinen maanjäristys, jonka keskus oli vain 16 kilometrin päässä siitä missä asuimme vielä pari kuukautta sitten. Vierailin itse alueella juuri ennen tuota isoa järistystä, ja silloinkin maa järisi, vaikkakaan ei niin voimakkaasti. Muistan kuitenkin tuon ensimmäisen kokemani järistyksen edelleen hyvin selvästi ja sen miten avuttomalta tuntui olla hotellin kahdeksannessa kerroksessa, josta ei ollut nopeaa ulospääsyä. Tosin itselläni ja unkarilaisella kämppikselläni kesti ummikkona noin 10 sekuntia tajuta mistä edes oli kysymys ja kun vihdoin asia valkeni, järistys olikin jo melkein ohi. Mutta elävästi kyllä edelleen näen miten hotellin ikkunasta näkyvä parkkipaikka aaltoili silmieni edessä kuin Tyyni Valtameri konsanaan.

Mieheni muistaa 1989 järistyksen ja sitä seuraannet pari viikkoa hyvinkin selvästi, kuten varmasti jokainen paikalla ollut. Heidän kotinsa pysyi pystyssä, mutta astiakaapit aukesivat itsekseen ja järistyksen jälkeen ruokasalin lattia oli särkyneen lasin ja keramiikan peitossa. Sähköt katkesivat ja sitä myötä myös vedentulo omasta kaivosta. Kaasuakaan ei voinut käyttää. Perhe nukkui ulkona taivasalla viikon jälkijäristysten pelossa.

En Kaliforniassa asuessamme juurikaan ajatellut maanjäristyksen uhkaa vaikka se oli jatkuvasti todellinen. Kouluissa harjoiteltiin järistyksen varalta suojautumista ja silloin tällöin alakerran astiakaappimme helisi maanjärisyksen voimasta. Tosin se helisi myös silloin kun yläkerrassa oleva pesukoneemme linkosi, joten kerran ainakin tajusin vasta jälkeen päin kyseessä olleen järisyksen.

Kaliforniassa ei myöskään pelottanut, koska tiesin, että talojen suunnittelussa ja rakentamisessa oli otettu huomioon isonkin maanjärisyksen mahdollisuus. Luotin siis siihen, että rakennukset tuskin romahtaisivat kokonaan, vaikka tiedostin kyllä, ettei mikään ole kaiken kestävää. Iso maanjäristys saisi varmasti jonkinasteista tuhoa aikaiseksi, muttei vetäsi koko kaupunkiamme maan tasalle. Tai näin uskoin.

Mutta Italiassa tilanne on lähtökohtaisesti erilainen. Siellä osa taloista on satoja vuosia vanhoja. Ja tämän viikon järistyksessä nähtiin mitä siitä seuraa. Että hieman kyllä kylmää tämä ajatus. Toisaalta ainaisessa pelossakaan eläminen ei ole vaihtoehto, johan siinä mielenterveys menee. Järistyksiä kun ei voi juurikaan ennakoida. Voi olla, että Roomassa ei järise ikinä. Tai ei ainakaan silloin kun me olemme siellä. On kuitenkin hyvä olla asiaan valmistautunut. Tietää mitä tehdä järistyksen sattuessa ja toivoa, että on silloin hereillä. Onneksi poikammekin tietää nämä asiat jo ennestään, mutta varmuudeksi olemme hänenkin kanssaan jutelleet. Varmasti myös kertaamme koko perheen voimin toimintasuunnitelman maanjäristyksen varalle kunhan pääsemme Roomaan.

Huomenna.

 

Suomalaista tehokkuutta?

Tänään lähdimme koko perheen voimin käymään Suomen Italian suurlähetystössä katsomassa saisimmeko sieltä veronmaksussa tarvittavaa codice fiscalea, suku- ja etunimestä, syntymäajasta ja -paikasta muodostettua koodia joka on yksilöllinen jokaiselle. Vierailin jo viime viikolla lähetystön sivuilla ja yritin vähäisellä italiankielen taidoillani selvittää mitä kaikkea tälle lähetystövierailulle kannattaisi ottaa mukaan. Googlen käännösohjelman avituksella olin ymmärtänyt, että passi, kopio passista sekä postimerkillä varustettu kirjekuori.  Voisiko tämä todellakin olla näin yksinkertaista?

Ei kuin kokeilemaan.

Matkustimme Helsingin keskustaan ja siellä Kaivopuiston osoitteeseen Itäinen Puistokatu 4C. Pääsimme portille, joka oli lukossa, mutta ennen kuin ehdimme edes etsiä ovikelloa, ovisummeri jo päristeli meitä portista sisään. Sama kuvio jatkui rakennuksen etuovella, meitä selkeästi tarkkailtiin sisältä käsin. Astuessamme sisään pieneen eteiseen, josta pääsi metallinpaljastajan läpi kulkemaan toimistoon, näinkin kuka meitä oli seuraillut kameran avulla. Ison lasi-ikkunan takana nimittäin istua röhnötti ylipainoinen, noin kuusissakymmenissä oleva italialainen mies, joka oli pukeutunut jonkinsortin virallisen univormuun. Miehen vieressä seisoi niin ikään univormupukuinen parikymppinen miehen alku. Kumpikin tuijotti meitä lasin takaa sanomatta sanaakaan. Kun mekään emme sanoneet mitään heti, mies nosti kulmakarvojaan ja levitti molemmat kädet ilmaan.

“Noh? Mitäs teillä on asiaa?” hän tuntui sanovan, sanomatta kuitenkaan sanaakaan. Jaahas, olikos tämä sitä kuuluisaa italialaista elekieltä?

En tiennyt millä kielellä aloittaisin puhumisen.

“English? Suomi?” ehdotin epävarmana.

“Passit”, mies vastasi suomeksi (mutta italialaisella korostuksella) ja osoitti lasi-ikkunassa olevaa luukkua. Sitten, sanomatta sen enempää, hän ohjasi peukalollaan meitä seuraavalle luukulle. Lykkäsin meidän kaikkien passit hänelle luukusta käteen ja siirryimme hieman hämillämme oikealle, kohti toista lasi-ikkunaa, jonka takana oli tyhjä toimistohuone. Hetken kuluttua toimistoon ilmestyi vaalea nainen.

“Miten voin auttaa” hän kysyi.

Mahtavaa, suomalainen, joka puhuu suomea. Selitin asiamme ja hän pyysi passikopioita ja kysyi onko meillä kirjekuoria ja postimerkkejä. Olihan meillä. Mietimme yhdessä, tarvitseeko poikammekin kyseisen koodin ja päätettiin ottaa se hänellekin, vaikka todennäköisesti ei ainakaan sitä ihan heti tarvitse, koska ei ansaitse Italiassa rahaa, maksa veroja tai maksa muitakaan maksuja (kuten esim. hänen koulunsa maksujen yhteydessä tätä koodia kysyttiin). Mutta onpahan sitten.

Siinä sitten odoteltiin viisitoista minuuttia, jonka jälkeen nainen ilmestyi takaisin väliaikaisten codice fiscale todistusten kanssa. Sanoi lähettävänsä ne muoviset, viralliset kortit sitten niissä kirjekuorissa vanhempieni osoitteeseen kuukauden tai kahden sisällä. Mutta, että näillä väliaikaisilla pärjäisimme vallan mainiosti.

Se oli siinä, kiitos ja näkemiin. Mieheni ei ollut uskoa tätä todeksi.

“Miten tämä nyt olikin näin helppoa. Ja mäkin sain tän koodin, vaikken ole edes suomalainen.”

No sanoppas muuta. Olimme kyllä suoraan sanottuna valmistautuneet siihen, että tämä olisi suurinpiirtein yhtä tuskallinen prosessi kuin se viisumin hankkiminen, mutta eipä ollut. Ei ollut jonoa, ei ruuhkaa, ei turhia byrokratian kiemuroita. Mahtavaa. Hyvä tietää, että se on mahdollista, myös italialaisille.

Siinä yläfemmoja heitellessämme mieheni kanssa poikamme naureskeli vieressä.

“Te ootte ihan hulluja,” hän sanoi. “Kai te tajuatte, että tää oli näin helppoa varmaan vaan siksi, että se suomalainen nainen on siellä töissä.”

Apua. Näinkö olemme mieheni kanssa jo ehtineet myrkyttää poikammekin mielen uskomaan että italialaisissa virastoissa hallitsee vain ja ainoastaan byrokratia, vaikka emme ole päässeet edes Italiaan saakka? Toisaalta näinhän me itsekin uskomme vain ja ainoastaan siksi, että olemme kuulleet toinen toistaan hiuksianostattavia tarinoita asian tiimoilta. Niin ja noh, hakeneet sitä viisumia siellä USAssa…

Aurinkoa näköpiirissä

Olen ollut aika kiireinen koko kesän ja nyt kun omat työkiireet ovat ohi, on aika hetken miettiä muutakin kuin juuri siinä edessä olevaa asiaa. Kuten nyt vaikka sitä seikkaa, että olemme lähdössä uuteen kotimaahamme Italiaan ensi viikon lopulla. Tuntuu siltä, että olen aika aktiivisesti työntänyt tätä tosiasiaa jonnekin taka-alalle, se kun on niin suuri kokonaisuus, että sen ajattelemisesta tuli lähinnä kylmä hiki.

Mutta eihän sitä nyt voi loppuelämäänsä työntää sivuun, johan siinä paniikki tulee sitten varsinaisella h-hetkellä. Joten olen nyt tällä viikolla alkanut pikkuhiljaa selvittämään mitä kaikkea on odotettavissa Roomaan saavuttuamme. Tänään selvisi mm. se, että voisin jo täältä Suomesta käsin hakea italialaista veronumeroa codice fiscalea, joka on vähän samantyyppinen kuin sosiaaliturvatunnus Suomessa. Se kun kuulemma tarvitaan siellä monessa asiassa. Tutkin myös netissä erilaisia palstoja, jossa muut ulkoitalialaiset puivat erilaisia aiheita kuten puhelinliittymän ja nettiyhteyden hankintaa. Paljon hyvää ja käytännöllistä tietoa löytyi. Miten sitä selvisikään ilman nettiä aikaisemmin?

Asioita tutkiessa ja selvitellessä omaan kehoonkin palasi sellainen rauhan tunne, että kyllähän tästä kaikesta selvitään. En nyt tarkoita, että olisin jotenkin aikaisemmin ajatellut ettei selvittäisi, mutta kyllä se niin on, että valmistautuminen kannattaa. Tulee itselleen sellainen olo, että tietää edes vähän mitä kaikkea on edessä. Muutto toiseen maahan kun on aina stressaava, vaikka sitä tekisi jo kuinka monetta kertaa.

Facebook on myös aika oiva työkalu. Sieltähän löytyy ryhmää niin Roomassa asuville suomalaisille kuin Italiassa asuville amerikkalaisille. Ja ryhmästä voi sitten aina pyytää apua. Kaliforniassa asuessani oli mieletöntä seurata Piilaaksossa asuvien naisten ryhmää ja sitä uskomatonta avun määrää joka sieltä löytyi, joskus jopa minuuteissa. Kyllä suomalaiset sisaret auttavat toista hädässä – empimättä! Mielenkiinnolla odotan onko Italiassa asuvien amerikkalaisten ryhmässä samanlaista solidaarisuutta. Yhteinen tausta ja elämäntilanne kyllä yhdistää, mutta onko sitten kuitenkin niin, että suomalaiset ovat ihan oma lukunsa? Meitä kun ei ole maailmassakaan kovinkaan paljon, siis yhteensä.

Hieman jo alkoi tuossa Italian juttuja selvitellessä nousta matkakuumekin. Kävin tarkastamassa jopa Rooman säätilan. Kymmenen päivän sää oli aika yksipuolinen: +30 ja aurinkoa. Ja yölämpötilakaan ei näköjään Roomassa vielä laske alle sen +20:n. Voi olla kyllä taas shokkia elimistölle joutua noihin kuumuuksiin, täytyypä kaivaa kesämekot ja aurinkolasit esiin. Mutta ehkä mä kestän sen, hehheh.  Ainakin tämän sateisen Suomen kesän jälkeen… nytkin tulee vaihteeksi vodaa taivaalta, huoh. Eikun aurinkoa kohti!

Arpaonnea

Eilen tuli viestiä Kaliforniasta, että poikamme oli saanut kuin ihmeen kaupalla paikan paikallisesta “megakoulusta”, jonne pääsee vain arpaonnella, siis ihan konkreettisesti. Koulu on ns. charter school eli julkinen koulu, joka muistuttaa hallinnoltaan ja opetussuunnitelmaltaan yksityiskoulua. Tämä koulu on niin arvostettu, että olen kuullut ihmisten muuttavan Havajilta saakka Kaliforniaan lapsen saatua paikan kyseiseen kouluun. Ja tämä paikka aukeaa nimenomaan arvalla.

Kun laitoimme lapsemme nimen arpajaisiin, eleltiin vasta tämän vuoden alkua. Emme silloin varmaksi tienneet suunnitelmiamme tai mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Saimme arpajaisissa numeron 26, mikä oli juuri sen verran iso luku, että saattoi ajatella tämän mahdollisuuden menevän meiltä ohi. Toisaalta koskaanhan ei tiedä kuinka monta paikkaa aukeaa ja miten listalla olevat oppilaat liikkuvat koulujen välillä. Listalla on kuitenkin satoja oppilaita, joten tuo 26 ei siihen nähden ole kovin suuri luku. Ja tämä kouluhan on tunnetusti siinä maineessa, että sinne mennään oppimaan ja töitä tekemään keskivertoa enemmän. Kaikille ei sovi akateemisesti vaativa ja ehkäpä hieman kilpailuhenkinenkin koulu, emmehän olleet aivan varmoja siitä että se olisi sopiva meidänkään pojallekaan.  Noh, nythän sitä ei pääse edes kokeilemaan ja paikka menee jollekin muulle lapselle.

Täytyy sanoa, että vastatessani tuohon sähköpostiin (kiitos, mutta ei kiitos, olemme ulkomailla) taas kerran konkretisoitui kaikki se mitä tässä on tullut tehtyä. Että emme todellakaan ole menossa takaisin Kaliforniaan vaan osoitteemme tulee olemaan Italiassa. Että  14-vuotias poikamme joutuu luopumaan monesta asiasta, kuten siitä, ettei aloita koulua Kaliforniassa, koulussa jonne hän pääsi arvalla ja jossa eräs hänen hyvistä ystävistään aloittaa koulun ensi viikolla (hän oli sijalla numero 6 ja sai tiedon hyväksynnästä jo keväällä). Mitähän teinin päässä liikkuu? Olemme siitä yrittäneet jutella, mutta kauheasti ei poika ole osannut asiaa avata. Toisaalta tämä voi osoittautua mahtavaksi kokemukseksi, mutta toisaalta tässä on myös ainekset kaunan syntymiseen. Vanhemmat kun menivät viime kädessä tämän muuttoasian päättämään teinin puolesta. Sitäkö hän sitten pui aikuisena jossain terapiassa?

Äitinä sitä tietysti pohtii näitä asioita ehkä vähän liikaakiin. Haluan lapselleni parasta, mutta joskus on vaikea nähdä mitä se ihan konkreettisesti käsittää. Onko parasta vain pysyä lapsen mukavuusalueella vaikka se tarkoittaa sitä, että toinen vanhemmista uupuu? Toisaalta voiko lapsi olla onnellinen, jos vanhemmat eivät sitä ole?  Voisiko joku antaa minulle kristallipallon, joka vakuuttaa, että olemme menossa oikeaan suuntaan?