Arpaonnea

Eilen tuli viestiä Kaliforniasta, että poikamme oli saanut kuin ihmeen kaupalla paikan paikallisesta “megakoulusta”, jonne pääsee vain arpaonnella, siis ihan konkreettisesti. Koulu on ns. charter school eli julkinen koulu, joka muistuttaa hallinnoltaan ja opetussuunnitelmaltaan yksityiskoulua. Tämä koulu on niin arvostettu, että olen kuullut ihmisten muuttavan Havajilta saakka Kaliforniaan lapsen saatua paikan kyseiseen kouluun. Ja tämä paikka aukeaa nimenomaan arvalla.

Kun laitoimme lapsemme nimen arpajaisiin, eleltiin vasta tämän vuoden alkua. Emme silloin varmaksi tienneet suunnitelmiamme tai mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Saimme arpajaisissa numeron 26, mikä oli juuri sen verran iso luku, että saattoi ajatella tämän mahdollisuuden menevän meiltä ohi. Toisaalta koskaanhan ei tiedä kuinka monta paikkaa aukeaa ja miten listalla olevat oppilaat liikkuvat koulujen välillä. Listalla on kuitenkin satoja oppilaita, joten tuo 26 ei siihen nähden ole kovin suuri luku. Ja tämä kouluhan on tunnetusti siinä maineessa, että sinne mennään oppimaan ja töitä tekemään keskivertoa enemmän. Kaikille ei sovi akateemisesti vaativa ja ehkäpä hieman kilpailuhenkinenkin koulu, emmehän olleet aivan varmoja siitä että se olisi sopiva meidänkään pojallekaan.  Noh, nythän sitä ei pääse edes kokeilemaan ja paikka menee jollekin muulle lapselle.

Täytyy sanoa, että vastatessani tuohon sähköpostiin (kiitos, mutta ei kiitos, olemme ulkomailla) taas kerran konkretisoitui kaikki se mitä tässä on tullut tehtyä. Että emme todellakaan ole menossa takaisin Kaliforniaan vaan osoitteemme tulee olemaan Italiassa. Että  14-vuotias poikamme joutuu luopumaan monesta asiasta, kuten siitä, ettei aloita koulua Kaliforniassa, koulussa jonne hän pääsi arvalla ja jossa eräs hänen hyvistä ystävistään aloittaa koulun ensi viikolla (hän oli sijalla numero 6 ja sai tiedon hyväksynnästä jo keväällä). Mitähän teinin päässä liikkuu? Olemme siitä yrittäneet jutella, mutta kauheasti ei poika ole osannut asiaa avata. Toisaalta tämä voi osoittautua mahtavaksi kokemukseksi, mutta toisaalta tässä on myös ainekset kaunan syntymiseen. Vanhemmat kun menivät viime kädessä tämän muuttoasian päättämään teinin puolesta. Sitäkö hän sitten pui aikuisena jossain terapiassa?

Äitinä sitä tietysti pohtii näitä asioita ehkä vähän liikaakiin. Haluan lapselleni parasta, mutta joskus on vaikea nähdä mitä se ihan konkreettisesti käsittää. Onko parasta vain pysyä lapsen mukavuusalueella vaikka se tarkoittaa sitä, että toinen vanhemmista uupuu? Toisaalta voiko lapsi olla onnellinen, jos vanhemmat eivät sitä ole?  Voisiko joku antaa minulle kristallipallon, joka vakuuttaa, että olemme menossa oikeaan suuntaan?

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s