Järistyksistä

Tällä viikolla olen seurannut surullisena ja hieman pelonsekaisinkin tunnelmin uutisia Italiassa tapahtuneesta maanjäristyksestä, jossa kuoli melkein 300 ihmistä ja loukkaantui vähintään saman verran. Järistysalue on vain 150 kilometrin päässä Roomasta, jonne lähdemme huomenna.

Onhan se pelottavaa ajatella, että olemme muuttamassa – jälleen kerran – maanjäristysalueelle. Asuimme nimittäin myös Kaliforniassa paikassa, jossa järisi vuosittain, ainakin jossakin mittakaavassa. Vuonna 1989 alueella oli massiivinen 6.9 suurinen maanjäristys, jonka keskus oli vain 16 kilometrin päässä siitä missä asuimme vielä pari kuukautta sitten. Vierailin itse alueella juuri ennen tuota isoa järistystä, ja silloinkin maa järisi, vaikkakaan ei niin voimakkaasti. Muistan kuitenkin tuon ensimmäisen kokemani järistyksen edelleen hyvin selvästi ja sen miten avuttomalta tuntui olla hotellin kahdeksannessa kerroksessa, josta ei ollut nopeaa ulospääsyä. Tosin itselläni ja unkarilaisella kämppikselläni kesti ummikkona noin 10 sekuntia tajuta mistä edes oli kysymys ja kun vihdoin asia valkeni, järistys olikin jo melkein ohi. Mutta elävästi kyllä edelleen näen miten hotellin ikkunasta näkyvä parkkipaikka aaltoili silmieni edessä kuin Tyyni Valtameri konsanaan.

Mieheni muistaa 1989 järistyksen ja sitä seuraannet pari viikkoa hyvinkin selvästi, kuten varmasti jokainen paikalla ollut. Heidän kotinsa pysyi pystyssä, mutta astiakaapit aukesivat itsekseen ja järistyksen jälkeen ruokasalin lattia oli särkyneen lasin ja keramiikan peitossa. Sähköt katkesivat ja sitä myötä myös vedentulo omasta kaivosta. Kaasuakaan ei voinut käyttää. Perhe nukkui ulkona taivasalla viikon jälkijäristysten pelossa.

En Kaliforniassa asuessamme juurikaan ajatellut maanjäristyksen uhkaa vaikka se oli jatkuvasti todellinen. Kouluissa harjoiteltiin järistyksen varalta suojautumista ja silloin tällöin alakerran astiakaappimme helisi maanjärisyksen voimasta. Tosin se helisi myös silloin kun yläkerrassa oleva pesukoneemme linkosi, joten kerran ainakin tajusin vasta jälkeen päin kyseessä olleen järisyksen.

Kaliforniassa ei myöskään pelottanut, koska tiesin, että talojen suunnittelussa ja rakentamisessa oli otettu huomioon isonkin maanjärisyksen mahdollisuus. Luotin siis siihen, että rakennukset tuskin romahtaisivat kokonaan, vaikka tiedostin kyllä, ettei mikään ole kaiken kestävää. Iso maanjäristys saisi varmasti jonkinasteista tuhoa aikaiseksi, muttei vetäsi koko kaupunkiamme maan tasalle. Tai näin uskoin.

Mutta Italiassa tilanne on lähtökohtaisesti erilainen. Siellä osa taloista on satoja vuosia vanhoja. Ja tämän viikon järistyksessä nähtiin mitä siitä seuraa. Että hieman kyllä kylmää tämä ajatus. Toisaalta ainaisessa pelossakaan eläminen ei ole vaihtoehto, johan siinä mielenterveys menee. Järistyksiä kun ei voi juurikaan ennakoida. Voi olla, että Roomassa ei järise ikinä. Tai ei ainakaan silloin kun me olemme siellä. On kuitenkin hyvä olla asiaan valmistautunut. Tietää mitä tehdä järistyksen sattuessa ja toivoa, että on silloin hereillä. Onneksi poikammekin tietää nämä asiat jo ennestään, mutta varmuudeksi olemme hänenkin kanssaan jutelleet. Varmasti myös kertaamme koko perheen voimin toimintasuunnitelman maanjäristyksen varalle kunhan pääsemme Roomaan.

Huomenna.

 

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s