Hengitysharjoituksia

Mistähän tämänkin tarinan aloittaisi? Siitäkö, kun lentokentällä meitä oli vastassa vähäpuheinen italialainen taksikuski, joka ajoi moottoritiellä sataaneljääkymppiä (en liiottele) samalla kun tekstasi puhelimellaan ja piti about metrin kahden etäisyyttä edellä ajavaan? Vai siitäkö, että ihmiset tuntuvat olevan täällä uskomattoman ystävällisiä ja joustavia?

Olemme olleet Roomassa nyt noin 36 tuntia. Paljon on siihen aikaan mahtunut tunteita.

”En kyllä ole ihan varma haluanko asua täällä”, poika sanoi jo lentokentällä, ennen kuin kaikki laukkumme olivat edes saapuneet hihnalle. Ilmeisesti ihmispaljous, kuumuus ja kielten sekamelska saivat hänet kokemaan olonsa epävarmaksi. Tosin tuskin hän olisi tätä Roomaan muuttoa valinnut elämäänsä itse, joten ehkä se kaikki kiteytyi tuohon hetkeen.

Pojalla oli onneksi parempi mieli nähtyään meidän tulevan asunnon, sillä vaikka se on vanha ja kulunut, se on kuitenkin aika iso, mikä oli pojan mielestä plussaa.

”Mä ajattelin, että me joudutaan asumaan jossain kopissa.”

Onneksi ei jouduta, vaikka jonkin verran tässä joutuu mukautumaan. Ei ole ihan saman tasoinen lukaali tämä kuin se missä asuttiin Kaliforniassa, mutta siellä olimmekin poispilattuja. Ehkä eniten ahdistaa tämä kaupunkimiljöö, ehdin jo panikoida koiriemme puolesta, kunnes löysin tänään aamulla lenkkeillessäni valtavan kokoisen koirapuiston noin kilometrin päästä – ihanaa.

Vuokranantajamme oli ihan mahtava, hän matkusti tänne Suomesta esittelemään meille asuntoa ja lähitienoota. Hänen avullaan opimme eilen missä oli lähikaupat, ravintolat, bussit sun muut ennen kuin hänen piti lähteä täältä takaisin kotiin. Täytyy kyllä myöntää, että jonkin verran oli orpo olo vilkuttaessamme hänelle junalaiturilla. Mieskin huokaisi heti:

”No nyt sitä on suoriuduttava itsekseen.”

Mies onkin stressannut taas enemmän kuin tarpeeksi. Hän aamulla itsekin ihmetteli miten hän on nykyään näin herkkä stressille, ettei siedä sitä juuri lainkaan. Hän ei meinannut saada unen päästä kiinni ollenkaan eilen illalla vaikka oli ihan yhtälailla finaalissa kuin minäkin ja heräsi aamuyöstä miettimään vaikka mitä. Ja kuten moni tietää, aamuyöstä maailmanloppu tuntuu olevan yllättävän lähellä. Itse nukuin kuin tukki, univajeen takia tuli yli kymmenen tuntia täyteen ja olin aamulla kuin uudestisyntynyt. Mikä oli ehkä miehestä aika ärsyttävääkin.

Keskustelimme pitkällisesti hänen olemattomasta stressinsietokyvystä. Miestä on itseäänkin alkanut ahdistaa, ettei siedä stressiä ollenkaan enää. Ehdotin, että tämä saattaisi olla taas kerran oire siitä uupumuksesta, jonka kourissa hän oli vain muutama kuukausi sitten. Ja on näköjään vieläkin.

”Eihän se sun hermosto palaudu sellaisesta ennalleen kovin äkkiä, varsinkaan kun sulla ei ehkä ole kauheasti työkalujakaan suoriutua kuormittavista tilanteista.”

Ehdotin jonkinlaista mindfulness-harjoittelua tai meditaatiota, itse kun olen sellaista harjoittanut ja havainnut niiden laskevan omaa stressitasoani ja auttavan tunteiden hallinnassa ja itsesäätelyssä noin yleensä. Jokaisenhan on löydettävä se itselleen paras tapa tehdä näitä asioita ja minulle se on ehdottomasti jooga sekä erilaiset hengitysharjoitukset. Mies ei ole näistä asioista ollut aiemmin kiinnostunut, mutta nyt hän alkaa ilmeisesti tajuamaan, että jotain muutakin on tehtävä kuin vain otettava loparit kuormittavasta työpaikasta ja muutettava vieraaseen maahan. Annoin hänelle vanhan kalifornialaisen iPhoneni, johon olen ladannut Omvana appin kautta erilaisia rentoutus- ja meditaatioharjoituksia. Hänpä laittoi heti kuulokkeet korville ja teki niistä ensimmäisen.

”Kokeilen lisää illalla”, hän sanoi jälkeenpäin. “On mulla nyt aika paljon parempi olo. Tuo hengittäminen tuntuu auttavan.”

Hengittäminen on aika tärkeää. Itsekin joudun useasti päivässä muistuttamaan asiasta. Hengitys kun menee helposti todella pinnalliseksi. Ja onhan tämä muutto aika stressaavaa minullekin. Täytyy myöntää, että itsellänikin oli eilen illalla sellainen olo, että jos olisin siinä hetkessä voinut perua kaiken, olisin sen perunut. Tuntui jotenkin aivan ylivoimaiselta olla täällä, vieraassa maassa, ilman mitään turvaverkkoa, nettiä, puhelimia, ystäviä, kielitaitoa – mitään. Silloin kyllä konkretisoitui miten hulluja me oikeasti olemme kun lähdimme tähän!

Mutta, etiäpäin sanoi mummo lumessa, joten näin me teemme. Tänään oli jo parempi päivä, mutta siitä sitten taas kun kerkeän.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s