Koiranelämää Roomassa

Sopeutuminen Roomaan on edelleen käynnissä koko perheellä, mutta etenkin pienillä koirillamme, Chilillä ja Chailla. Koirathan tulivat tänne Suomesta jälkijunassa vähän yli viikko sitten ja olivat luonnollisesti aivan shokissa saapuessaan tähän suureen kaupunkiin. Koirat ovat kyllä tottuneita matkustajia ja asuneet nyt, jos Italiakin lasketaan mukaan, neljässä eri maassa. Olemme kuitenkin aina asuneet aika luonnonläheisessä ympäristössä, paikassa jossa pääsee metsään kävelemään ja päästämään koirat vapaaksi juoksemaan.

Ensimmäisenä päivänä koirien taluttaminen täällä Rooman kaduilla oli yhtä tuskaa. Kumpikaan ei oikein suostunut kävelemään eteenpäin. Selkeästi kadun voimakkaat hajut häiritsivät koiria, etenkin juuri muiden koirien jättämien eritteiden aromit. Luulisi, että koirat kestäisivät toistensa pissanhajua, nehän usein nuuskivat pissoja hartaasti, mutta ilmeisesti tässäkin asiassa kohtuus on valttia. Tämä on aikaisemminkin käynyt ilmi matkoillamme, muun muassa lentokentän koiranpissatusalueilla molemmat koiramme hädin tuskin suoriutuvat puoltametriä portista sisään kun yrittävät jo tunkea pois alueelta. Saksan ja Suomen välisessä laivassa kannen koiranpissatuslaatikko oli niin kammottava, että koirat piti väkisin sinne nostaa. Kumpikaan ei suostunut kakkaamaan koko laivamatkan aikana (27 tuntia) ja pissatkin tekivät niin nopeasti kuin ikinä vain suoriutuivat.

Ilmeisesti nämä Rooman kadut ovat suurin piirtein samaa luokkaa kuin tuo laivan pissaboksi, sen verran nihkeästi koirat kävelemiseen täällä suhtautuvat. Enkä osaa kuvitella miltä nuo hajut tuntuvat niiden nenään kun itsekin ne haistan välillä niin voimakkaasti että hengitystä pitää pidättää. Chai onkin ottanut tavaksi yrittää äkkirynnäkköä autotielle, jossa näitä hajuja ei ole. Ei mitenkään mahtavaa ottaen huomioon täkäläisen liikenteen…

Onneksi nyt hieman on tämä kulkeminen täällä helpottunut. Ja läheiselle pyörätielle päästyämme molemmat kävelevät ihan reippaasti, joskaan eivät suostu astumaan pyörätien vieressä oleville pienille nurmikonplänteille. Ovat myös oppineet kakkaamaan suoraan jalkakäytävälle, Chai tosin yrittää pidättää aina viimeiseen saakka ja sitten juuri ennen kotiporttia vasta kakkaa, kun on pakko.

Chai onkin koirista se herkempi ja selvästi oireilee enemmän kuin Chili. Tosin joskus, kun liikenteen melu ja ihmisten paljous kadulla on Chilille liikaa, sekin vetää liinat lukkoon ja pyytää syliin. Olemmekin kantaneet koiria silloin kun niillä on vaikeeta. Onneksi painavat molemmat alle seitsemän kiloa, jotain dobermannia olisikin vähän vaikeampi kantaa.

Molemmat koirat myös kyttäävät aika paljon talon ja kadun ääniä. Chili on luontaisesti enemmän vahtikoira kuin Chai, ja haukahteleekin tämän tästä kuulleessaan omasta mielestä jotain epäilyttävää vaikkapa rappukäytävästä. Joskus koiria myös vähän pelottaa oudot äänet ja silloin ne tunkevat syliin turvaan.  Ne eivät ole tottuneet asumaan paikassa, jossa on niin paljon ääniä, joten ehkä niiden on siksi aika vaikea rentoutua täällä kotonakaan.

Naapurin (?) kissan kanssa on myös otettu jo pari kertaa yhteen. Kissa käy yöllä takapihallamme kakkimassa kukkaruukkuihin ja koiriakos se kismittää. Joka aamu ne ryntäävätkin tarkistamaan missä se kissanpirulainen luuraa. Kissakin on käyttäytynyt välillä jokseenkin itsetuhoisasti hiippailemalla terassillamme kun meillä on kämpän ovi auki. Hieman on tullut katille kyytiä kun koiramme ovatkin huomanneet tunkeilijan! Onneksi eivät kuitenkaan ole sitä saaneet kiinni vaikka eilen illalla taisi olla aika lähellä. Tänään kissaa ei ole näkynytkään, ehkä se miettii kahdesti tuleeko enää takaisin.

Vaikea tietysti nähdä koirien kamppailevan tämän kaupunkielämän kanssa. Ne eivät itse valinneet tätä osaansa, vaan me itsekkäät ihmiset sen teimme. Meille koirat ovat perheenjäseniä ja siksi on tärkeää, että niillä on asiat niin hyvin kuin ne voivat olosuhteisiin nähden olla. Olemmekin yrittäneet löytää täältä alueita, jossa koiria voisi ulkoiluttaa hieman luonnollisemmassa ympäristössä tai jopa vapaana. Kerran kävimme niiden kanssa jo bussillakin pienellä reissulla. Molemmat onneksi matkustavat hyvin myös julkisissa kulkuvälineissä. Täällä tosin on koirilla oltava kuonokopat busseissa, junissa ja metroissa. Kerran jo saimme bussista lähdöt kun meillä ei niitä ollut. Joka oli sinänsä älytöntä, sillä bussi oli lähes tulkoon tyhjä tapahtumahetkellä. Kuski ei kuitenkaan halunnut meitä kyytiin.

Ymmärrän kyllä tuon säännön, jotkut koirat voivat olla aggressiivisia ja täällähän niitä koiria riittää. Ei siitä mitään tulisi jos kaikki matkaisivat koiriensa kanssa julkisissa ja ne siellä alkaisivat räyhäämään. Siksi esimerkiksi bussiinkin otetaan periaatteessa vain kaksi koiraa per bussi. Käytäntö sitten voi olla eri, en tiedä. Moneen kauppaan ja ravintolaan ainakin saa koiran ottaa mukaan, mikä olisi esimerkiksi Suomessa kiellettyä.

Kävimme kyselemässä lemmikkieläintarvikekaupasta kuonokoppia. Opetamme koiramme niitä sietämään silloin kun on pakko, mutta emme edelleenkään laita niille kuonokoppaa ennen kuin tulee sanomista. Ehkä olemme onnekkaita eikä niitä tarvita koskaan. Katsotaan.

Koiramme Chai ja Chili nauttimassa Rooman auringosta terassillamme

koirat

 

Pyöräilyn iloa

Kun oli tuosta joukkoliikenteestä puhe niin jatketaan edelleen samalla teemalla. Päätimme nimittäin mieheni kanssa investoida rahamme polkupyöriin täällä Roomassa. Eikä ihan mihin tahansa pyöriin rahaamme laitettukaan, vaan nimenomaan kokoontaitettaviin polkupyöriin.

Kyllä, luit oikein. Nämä meidän pyörät painavat vain vähän alle 13 kiloa kipale ja ne voi taitella kokoon ja kantaa vaikka junaan tai metroon. Bussiin en ehkä ihan lähtisi niiden kanssa, ainakaan aamuruuhkassa, sitten kuitenkaan.

Tässä pyöristä kuva.

14492588_10154698825152189_9205138780776124841_n

Kuten kuvasta näkyy, aika pieneen pakettiin nuo pyörät menevät. Vielä kun tuon satulan laittaa alas, koko pyörä mahtuu kassiin, jonka voi heittää vaikka olalle.

Kätevää. Ainakin täällä Roomassa. Olemme nimittäin kävelleet aivan järjettömiä määriä viimeisen kuukauden aikana. Nyt voimme ainakin joillekin reissuille ottaa mukaan pyörät. Lähinnä tässä nyt ajatellaan sitä matkaa, jonka taitamme tällä hetkellä kahdesti viikossa toiselle puolen kaupunkia pelaamaan salibandya. Se matka taittuu ensin junalla, sitten metrolla ja viimeiset pari kilsaa olemme päässeet salille autokyydillä. Mutta kotimatka on hieman tökkinyt, sillä kyytiä metroasemalle on ollut vaikea saada. Olemmekin kävelleet puolen kilsan matkan isommalle tielle ja siitä sitten hypänneet bussiin, kun sellainen on saapunut paikalle. Kerran kävelimme koko matkan. Aina kuitenkin käy niin, ettemme kerkeä aikaisempaan junaan ja joudumme juna-asemalla sitten odottelemaan melkein puoli tuntia seuraavaa. Jospa nyt pyörien avulla matkakin taittuisi nopeammin? Sen näkee ensi torstaina.

Tänään oli kyllä hauskaa ajella ympäri Roomaa. Olimme mieheni kanssa käyneet pyöräliikkeessä jo viime perjantaina katsastamassa pyöriä. Silloin heillä ei ollut myydä meille kuin yksi tätä vanhempaa mallia oleva (halvempi) pyörä, joten tilasimme kaksi lisää samanlaisia ja otimme mukaamme sen ainokaisen. Eilen pyörämyyjä soitti ja ilmoitti, että pyörämme olivat saapuneet. Meillä sattui olemaan muutenkin asiaa sille puolen kaupunkia, joten kun olimme hakeneet pyörät allemme, ajelimme tyytyväisen seitsemän kilometrin matkan Rooman halki hoitamaan asioita.

Olipa sekin retki. Liikenne nyt on mitä on ja sen lisäksi ihmiset ajavat täällä kuin vähämieliset. Vaikka jalankulkijat esim. ylittävät katua suoraan auton edessä, autoilijat eivät hidasta. Päin vastoin, kiihdyttelevät ja kurvaavat ohi, joskus tosi läheltä. Vähän sama ilmiö pyöräilijoiden kanssa. Vaikka täytyy sanoa, että kun itse on varovainen eikä höntyile turhaan, vaaratilanteilta välttyy, ainakin suurimmaksi osaksi. Liikenteestä huolimatta oli kuitenkin kiva pyöräillä ja nähdä Roomaa vähän eri näkökulmasta, pyörän satulasta. Google-mapsin avulla löysimme myös hieman vähemmän tallattuja pikkukatuja ja -kujia.

Takaisin kotiinpäin kokeilimme matkustaa pyörien kanssa metrossa. Taitoimme ne kokoon ja rullasimme ne satulasta työntäen useista rullaportaista alas metrolaiturille. Onneksi metro oli suhteellisen tyhjä, ainakin aluksi. Metronvaihtokin sujui ongelmitta, pari muutakin kokoontaitettavan pyörän omistajaa kohtasimme. He moikkasivat meitä kuin vanhaa tuttua, solidaarisuuden nimissä. Kuulumme siis uuteen jengiin, kokoontaitettavien pyöräilijöiden porukkaan.

johninmetrowithbike

Tässä ylpea pyöränomistaja (mieheni) pyöränsä kanssa metrossa.

Nousimme metrosta Valle Aurelian pysäkillä, koska tiesimme, että sieltä pääsisi pienen mutkan kautta kiipeämään pyörätielle, joka alkaa siitä puistosta, jossa käyn usein aamuisin juoksemassa ja josta olen täälläkin kirjoitellut. Näitä pyöräteitä ei Roomassa ole mitenkään pilvin pimein, mutta tässä meidän lähellä onneksi tämä yksi, muutaman kilsan pituinen pätkä.

Pyörätietä pitkin, kerrostalojen välissä hissukseen pyöräilessäni kotiin mieheni kanssa oli kyllä hyvä mieli. Olen pyöräillyt koko ikäni, Suomessa asuessani en omistanut autoa, koska bussi tai pyörä vei minut kouluun, töihin, opiskelemaan, tallille. En tajunnutkaan miten paljon pyöräilystä nautin ennen kuin taas pääsin satulaan ja tunsin tuulen kasvoillani kiitäessäni Rooman kaduilla. Olkoonkin, että pyörä oli aika heppoinen 20 tuumainen kokoontaitettava vehje, jossa ei minkäänlaista jousitusta. Mutta pyörä kumminkin.

Jees. Ihan mahtavaa.

biking

Joukkoliikenteestä

 

Tänään aamulla mies lähti yliopistolle selvittämään asioitaan. Eilen illalla nimittäin jo surullisen kuuluisaksi muodostunut “voittajien lista” julkaistiin netissä (asiasta tiedotettiin meilillä kymmenen jälkeen illalla). Listasta näkee onko päässyt koulutusohjelmaan mukaan. Listalla ei ole nimiä, vaan jokaiselle opiskelijalle on annettu yksilöllinen numerokoodi, josta itsensä tunnistaa. Voittajien lista oli siis pitkä lista numerokoodeja. Ne oli laitettu parhausjärjestykseen sen mukaan kuinka paljon hakija oli saanut pisteitä hakuprosessin aikana. Mieheni oli omalla EU-ulkopuolisten listalla muistaakseni sijalla 9 pistemäärällä 34. Parhaalla hakijalla oli 43 pistettä ja huonoimmalla 15. Hyväksyttyjä Eu-hakijoita oli 24 ja Eu:n ulkopuolisia 32. Mielenkiintoista. Nyt miehellä olisi sitten se viisi päivää aikaa ottaa tuo opiskelupaikka vastaan menemällä yliopistolle luovuttamaan kaikki ne miljoonat asiakirjat, jotka hän aikoinaan USAssa käännätti italiankielelle. Yliopistotodistus, opintoviikko listat ja kurssien kuvaukset, lukion päättötodistus jne. Hän päätti lähteä uhmaamaan maanantaiaamun ruuhkaa.

Joukkoliikenne täällä Roomassa on kyllä ihan oma kokemuksensa, riippuen vähän siitä mihin aikaan sitä käyttää. Täällähän on vain kolme metrolinjaa, mikä on aika järkyttävän vähän ottaen huomioon minkäkokoisesta kaupungista on kyse. Kolmas, C-linjakaan ei ole vielä valmis, vaan operoi vasta osittain. Sen rakentaminen on lykkääntynyt jatkuvasti, lähinnä siksi, että kaivaukset ovat paljastaneet arkeologisia löydöksiä.

Metrojen lisäksi Roomassa pääsee matkustamaan junalla, bussilla ja ratikalla. Tästä meidän läheltä menee parikin bussia sekä se juna, jolla olemme paljon kulkeneetkin. Bussi numero 913 on myös ollut paljon käytössä, sillä kun pääsee noin parissa kymmenessä minuutissa Vatikaanin viereen ja sieltä sitten metroon. Jos siis liikenne sujuu.

Mies meni bussipysäkille puoli yhdeksän pintaan. Kohta tuli tekstari, jossa hän kertoi bussin olleen niin täynnä, ettei hän mahtunut kyytiin. Rannalle jäi noin 10 matkustajaa. Onneksi seuraava bussi tuli kymmenen minuutin sisällä. Sekin oli täynnä, mutta mies survoi itsensä ihmisten sekaan. Lippua hän ei kuitenkaan kyennyt leimaamaan, koska ei kyennyt liikkumaan. Noh, ehkä tarkastajatkaan eivät tuohon ruuhkaan tule lippuja tsekkaamaan.

Sitten hän jonotti toista tuntia yliopistolla vuoroaan luukulle, koska jonotusnumeroita antava masiina oli rikki. Luukulle päästyään virkailija oli katsonut hänen nimeään ja huudahtanut:

“Ai sinäkö! Mietinkin juuri, että pääsenkö tapaamaan sen henkilön joka lähetteli tänne kokoajan meilejä.”

Mies on näköjään tunnettu sinnikkyydestään.

“No tämä teidän hakuprosessi oli aika stressaava”, mies oli vastannut virkailijalle. “Joillekin on tärkeä saada varmistus opiskelupaikasta, kun on talon myynyt ja töistä ottanut loparit. Ja sen sellaista pientä.”

Nainen nauroi. “Tervetuloa Roomaan opiskelemaan!”

Sillä välin minä kävin saattamassa vanhempani (he olivat täällä vierailulla) lentokentälle menevään junaan. Tämä oma lähijunassamme pääsimme jopa istumapaikoille, mutta lentokentälle menevä juna oli myöhässä ja niin täynnä, että Trasteveren laiturille jäi parisenkymmentä henkeä matkalaukkuineen. Vanhempanikin päättivät mennä seuraavalla junalla, onneksi olimme aikaisin liikkeellä. Seuraavaan he sitten mahtuivatkin, etenkin kun olimme tajunneet jonottaa laiturilla ekaan vaunuun, joka oli selkeästi tyhjempi kuin muut.

Noh, mitäpä tässä voi odottaakaan kaupungissa, jossa asuu kaupungin alueella 2.9 miljooonaa ihmistä ja urbaaneissa lähiöissä sellainen 3.8 miljoonaa. On siinä melkoinen rytäkkä kun kaikki lähtevät töihin ja kouluun ja minne kukakin. Osa tietenkin menee vielä autoilla, hullut. Tänäänkin olin taas nähdä pari peräänajoa, ihan vaan kävellessäni asemalta tänne kämpälle. Eräs nainen meni punaisia päin kaasupohjassa. Onneksi kerkesin tajuamaan ettei hän aio jarruttaa. Oli kuitenkin ajaa erään vanhemman mieshenkilön päältä, jota väisti käsiään levitellen vastaantulevien kaistalle. Onneksi kohdalle ei sattunut toista autoa. Silmä tarkkana saa kyllä olla, ettei käy huonosti.

Rooman taivas

Kaipaan täällä Roomassa ehkä eniten hiljaisuutta. Ja kun puhun hiljaisuudesta, tarkoitan nimenomaan sellaista luonnon hiljaisuutta, joka ei ehkä ole hiljaisuutta lainkaan, siitä puuttuu vain nämä kaupungin äänet. Kaipaan siis sellaista tilaa, jossa kuulee linnunlaulun ja sirkkojen sirityksen. Ihmisen kuiskauksen. Omat ajatuksensa.

Toissapäivänä kun olimme mieheni kanssa keskustan tuntumassa jalan matkalla erääseen urheiluliikkeeseen, vastaamme tuli nainen, jolla oli pienen pieni vauva kantorepussa rinnan päällä. Vauva oli tuskin kuukautta vanhempi. Melu juuri siinä kohtaa oli korviahuumaava, enkä voinut olla miettimättä, mitä sellainen melusaaste tekee pienille vauvan korville. Ja sitä kautta vauvan hermostolle. Ja ajattelin, miten onnekkaita olemme me, jotka olemme kasvaneet Suomessa. Ei sellaista melua löydä siellä edes Mannerheimintien ruuhkasta.

Onneksi tässä meidän kämpän lähellä on puolen kilsan päässä pyöräilytie, joka kulkee lähiömme halki pohjois-etelä suunnassa muutaman kilometrin. Kun tuota pyörätietä kulkee, vaikkapa koirien kanssa, kaupungin äänet painuvat ainakin osittain taka-alalle. Tie on aidattu molemmin puolin ja sille pääsee vain puolen kilsan välein olevista kulkuaukoista sekä kahden juna-aseman kohdalta. Eteläpäässä tie päättyy isoon puistoon, joka on korkealla kukkulalla Vatikaanin yläpuolella. Sinne päädyn usein aamulenkilläni, kuuntelemaan tuulen huminaa ja katsomaan auringonnousua. Tässä kuvat molempiin suuntiin.

“Luontoahan” täällä on yllättävän paljon, vaikka puistoja ei juurikaan tällä meidän asuinalueellamme olekaan. Puita nimittäin kasvaa joka kadulla, aina kymmenen tai parinkymmenen metrin välein. Ne kasvavat ns. suoraan asfaltista eli niillä on pieni, alle neliömetrin kokoinen maapläntti. Mutta juuret ovat epäilemättä syvällä asfaltin alla. Puut ovat todella kauniita ja hyvinvoivia, tälläkin hetkellä useat niistä kukkivat, huolimatta siitä, että on syksy.

On ihanaa, että täällä on paljon puita, ne puhdistavat ilmaa ja lisäksi ovat esteettisiä. Sillä aika ankeaahan täällä olisi, jos puita ei olisi lainkaan. Olen muutenkin huomannut, että roomalaiset tekevät kaikkensa, tuodakseen luonnon tänne kaupunkiin. Joka rakoon on työnnetty kasveja ruukuissa kasvamaan. Parvekkeet ovat välillä niin kasvien peitossa, että parveketta (tai taloakaan) ei melkein erota sieltä alta.

img_20160923_112443_resized_20160924_075551100

Tämä on ehkä ihmisten keino selviytyä tässä betoniviidakossa. Me kuitenkin kaipaamme ympärillemme luontoa, tiedostamme sitä tai emme. Itselleni se on lähes tulkoon elinehto, siksi tämä Roomassa oleminen onkin ollut siltä kannalta vaikeaa. Tuntuu, ettei tähän kaupunkihälyyn totu, ei sitten millään. Näin minut on vain rakennettu, luonnon lapseksi. Mitäpä sitä kieltämään. Täytyy vain miettiä strategioita sille, miten kestän seuraavat puolitoista vuotta. Pitää varmaan kasvattaa takapihalle joku viidakko ja kuunnella kuulokkeilla linnunlaulua. Joogata ja meditoida. Tai muuttaa kauemmaksi keskustasta.

img_20160922_080159_resized_20160924_082427797

Tässä vielä lempimäeltäni otettu kuva, jossa näkyy betoniaitaan kirjoitettu teksti, joka menee vapaasti suomennettuna näin:

“Mutta kerro kuinka usein olet nähnyt taivaan Rooman yllä… ja ihmetellyt sen kauneutta.”

Muistan kuinka joskus Kaliforniassa 90-luvun puolivälissä, kun asuin siellä ensimmäistä kertaa, katsoin usein Otavan tähtikuviota yötaivaalla. Silloin, sitä katsoessa, iski aina kova koti-ikävä, sillä muistin niin elävästi katsoneeni samoja tähtiä Suomessa, Helsingin taivaan alla. Oli jotenkin käsittämätöntä ajatella, että ne samat tähdet olivat nyt yläpuolellani Kaliforniassa. Mutta niin ne vain olivat. Sama, henkeäsalpaavan kaunis taivas seuraa mukanani joka paikkaan. Niin tännekin. Jonakin päivänä lähden sitä, Rooman yötaivasta, katsomaan kukkulalle Vatikaanin yläpuolelle.

Puhelinliittymä, aina vaan

Tänään aamulla matkustimme mieheni kanssa bussille Rooman keskustaan juttelemaan puhelinoperaattomimme kanssa. Toiveissa oli löytää suurempi liike, jossa saattaisi olla sen verran työntekijöitä, että edes yksi heistä puhuisi hyvää englantia. Halusimme ymmärtää mikä ihmeen juju tässä puhelin ”diilissämme” oikein oli.

Meillä kävi mäihä, sillä löysimme heti ensiyrittämällä keski-ikäisen naismyyjän, jonka englanninkielen taito oli suhteellisen hyvä. Hetken kuunneltuaan meidän tilitystämme tästä niin sanotusta kuukausipaketista, hän avasi meille sen arvoituksen. Kävi nimittäin ilmi, että tämä 15 euron kuukausimaksu oli kyllä olemassa, mutta sen saivat vain sellaiset asiakkaat, joilla oli pankkitili ja luottokortti italialaisessa pankissa. Ja jotka sitoutuivat diiliin kahdeksi vuodeksi. Että muille tavallisille kuolevaisille paketti maksoi 5 euroa viikossa eli kuukaudesta riippuen 20-25 euroa kuussa. Tähän kuului se rajoittamaton määrä puheluita, kymmenen tekstaria sekä 1 giga nettiä päivässä. Jos ylitit tämän, se söi heti seuraavan viikon viidestä eurosta osan. Syy miksi puhelimme olivat menneet tilttiin kun tulin Suomesta tänne, oli se, että olimme yksinkertaisesti käyttäneet puhelimia kolme viikkoa (eli 3×5=15 euroa). Prepaid kun lopettaa toimimisen, kun rahaa ei ole Sim-kortilla.

Lisäksi selvisi miksi minulta oli veloitettu pari päivää sitten yli euro tämän viikon vitosesta oli se, että olin käyttänyt puhelintani ennen puoltayötä. Ilmeisesti sinä päivänä kun lataat rahaa puhelimeesi, sitä rahaa ei saa käyttöön ennen kuin vasta puolilta öin. Jos siis käytät puhelinta sitä ennen, joudut maksamaan siitä ”sakkoa” joka tietty veloitetaan tästä lataamastasi rahasta.

Voi hyvää päivää.

Mutta olipa hienoa, että asia selvisi. Päätimme jälleen kerran hankkia pojalle uuden Sim-kortin (jo kolmas) koska hän tarvitsee eniten juuri nettiä ja tämä asiantunteva myyjä kertoi meille prepaid-liittymästä, joka sopii juuri nettiä käyttävälle teinille. Joten ostimme sen pojalle ja itsellemme latasimme pari kymppiä per puhelin, joilla pitäisi taas pärjätä neljä viikkoa. Jos siis tähän myyjään on uskominen. Hieman oli muutama yksityiskohta jäänyt siltä edelliseltä myyjältä kertomatta, vaikka moneen kertaan hänellekin ihmettelimme tuota 15 euroa kuukaudessa asiaa. Hän ei ilmeisesti katsonut tarpeelliseksi selittää ihan loppuun saakka kenelle tämä kuukausidiili oikein oli.

Nyt on sitten puhelinasiat tältä erää selvitetty. Kiva olisi jos kotinetinkin saisi taas toimimaan. Mies soitti parikin kertaa Windin liikkeeseen ja sieltä VANNOIVAT, että kyllä se tänään korjaantuu. No, eipä korjaantunut. Huomenna mennään heti aamusta taas kerran ihan henkilökohtaisesti käymään siellä liikkeessä. Ehkä pitää ottaa toinen, hieman italialaisempi, taktiikka käyttöön ja pitää suurta älämölyä tai vähintään levitellä käsiä ja pyöritellä silmiä. Jospa sen avulla saisimme tämän asian korjattua? Näin se tuntui toimivan tänään ainakin tuolla puhelinoperaattorin liikkeessä, siellä kun ravasi jos minkä näköistä hiihtäjää raivoamassa puhelinongelmistaan. Taitaa olla liikkeellä täällä tuota syndroomaan, että puhelinsopimuksessa on häikkää. Tai jos ei siinä, itse laitteessa. Mahtava työ varmaan olla siellä asiakaspalvelussa, selittelemässä työnantajan huonoja tuotteita ja paketteja.

Ei mene helpon kautta tämä, ei

Luova tauko blogissa johtui kahdesta syystä: a) olin Suomessa käymässä ja  b) kun palasin takaisin, nettimme kotona oli heittänyt häränpyllyä, eikä toiminut. Samaan syssyyn myös sekä mieheni että minun puhelinoperaattorit ilmoittivat, että c) olimme ylittäneet kuukausittaisen datakattomme. Mitäh?

Lähdimme välittömästi käymään puhelinoperaattorimme eli Vodafonen liikkeessä, jossa jälleen kerran kohtasimme siellä avuliaan, mutta englantia huonosti puhuvan mieshenkilön. Hän alkaa olla jo vanha tuttu, sillä poikamme puhelimen kanssa oli häikkää moneen otteeseen. Operaattori Tre kun ilmoitti tämän tästä poikamme ylittäneen datakattonsa (1 giga per päivä) vaikka hän ei ollut käyttänyt puhelinta ollenkaan. Tämä Vodafonen mies oli sitä mieltä, että poika oli käyttänyt puhelinta, mutta me vain vanhempina kuvittelimme että hän ei ollut. Teinit kun ovat kuulemma sellaisia. Siinä oli turha selittää, että mieheni ja poikani olivat jopa vaihtaneet päiväksi puhelimia, nähdäkseen todella reaaliajassa miten tuota puhelinta käytettiin.

Epäilimme että poikamme Sim-kortti oli hakkeroitu ja joku muu surffaili netissä hänen numerollaan. Vodafonen ukko oli sitä mieltä, että tällainen ajatus oli silkkaa hulluutta, mutta myös meille kuitenkin uuden Sim-kortin. Tämän jälkeen pojan ongelmat puhelimen kanssa loppuivat.

Mutta nyt sitten ongelmat jatkuvat mieheni ja minun puhelimen kanssa. Kun hankimme liittymämme, meille myytiin kuukausipaketti, joka maksaa 15 euroa kuukaudessa. Siihen kuului rajoittamaton määrä puheluita, 10 tekstaria sekä se 1 giga dataa päivässä. Tai näin luulimme.

Meidän nettikäytöllä yhtä gigaa ei saa kulumaan päivässä, ei sitten millään. Olihan miellä Kaliforniassa sellainen diili, jossa miehelläni ja minulla oli yhteensä 2 gigaa kuukaudessa ja sekin riitti. Tietty silloin emme ihan niin paljon tarvinneet puhelimessa nettiä kuin nyt, sillä emme esim. joutuneet käyttämään karttasovellusta tai julkisen liikenteen sovellusta ollenkaan. Mutta, näistäkin käytöistä huolimatta, giga päivässä olisi enemmän kuin tarpeeksi.

Niinhän sitä luulisi. Nyt sitten kävikin ilmi, että tämä diili oli ihan silmänlumetta. Siis siitäkin huolimatta, että sitä mainostetaan isoin banderollein heidän liikkeessään ja nettisivullaan. Olemme laittaneet tuon mainoksen käännösohjelmaan ja tosiaan siinä luvataan juuri tuo ylläoleva: puhelut, 10 tekstaria ja 1 giga dataa päivässä. Todellisuudessa liittymä toimii kuitenkin kuin prepaid. Toisin sanoen maksoimme sen 15 euroa ja päivittäin siitä vähennettiin tuo meidän käyttömme. Eilen sitten molempien saldot menivät alle euroon, jolloin tuo datansiirto lakkasi. Pystyimme kuitenkin edelleen soittamaan. Tekstareita emme kokeilleet.

Siis mitäs helvettiä? Mielenkiintoisinta tässä oli se, että meillä molemmilla loppui kreditti saman päivänä, vaikka puhelimenkäyttömme ovat täysin erilaiset. Kun juttelimme Vodafonen myyjän kanssa asiasta, hän soitti jälleen lukioikäiselle tyttärelleen, joka puhuu englantia paremmin kuin isänsä. Tytön välityksellä selvisi että heti kun puhelimen saldo menee alle euron, emme voi enää käyttää nettiä. Niin, mutta mikä saldo? Eikö meillä ole kuukausidiili, jossa on 30 gigaa kuussa? Juu juu, tietty on, mutta teillä on nyt käyttö ollut niin paljon että saldo on alle euron.

Siis täh?

Käytiin läpi koko puhelin. Että oliko asetukset kohdillaan, roaming poissa ja Tre valittu ainoaksi operaattoriksi ja niin edelleen. Oli kyllä. Kun pojan puhelimessa oli häikkää, olimme miehen kanssa ladanneet Tre.it oman äpin puhelimiimme. Silloin olimme huomanneet, että äpissä oli niin sanottu saldo, joka tuntui hupenevan pikkuhiljaa. Sitä olimme vähän ihmetelleetkin, olihan meillä kuukausidiili, eikö? Ja sen mukaan emme olleet käyttäneet lähellekään päivittäistä maksimia. Nyt näytin myyjälle tuota äppiä ja puhelimen omaa datalaskuria. Sen mukaan puhelintani ei ollut käytetty viikkoon, mutta äpin mukaan Suomeen lähtiessä saldo oli yli kuusi euroa, nyt se oli melkein nolla.

Mies intti ja intti, että olimme ylittäneet saldomme ja nyt sitä piti ladata lisää. Kun yritimme kysyä, että mikäs tämä kuukausipaketti sitten oli, hän vain sanoi että juu juu, 15 euroa kuukausipaketti ja kaikki tämä kuuluu siihen.

No mutta jos se kuuluu siihen, miksi meidän pitää ladata saldoa?

Koska olette ylittäneet sen päivittäisen datakattonne.

Mutta kun emme ole, se ei ole mahdollista.  Näytin miehelle uudestaan puhelimessani olevaa dataseurantaa, joka näytti viikon ajalta nollaa. Hän kohautti olkapäitään.

Ei ole todellista.

”Ei tästä nyt ole mitään hyötyä”, minä sanoin. ”Mies puhuu aidasta ja me aidan seipäästä. Ladataan minimisumma, että saadaan puhelimet toimimaan ja mietitään asia uudelleen kotona.”

Latasimme mieheni kanssa kympin per puhelin ja päätimme, että etsimme uuden puhelinoperaattorin. Vodafonen mies latasi rahat ja sanoi, että meillä on nyt 5 euroa per viikko molemmissa puhelimissa. Aha. Tarkistin Tre.it äpistä että näin oli. Kävin vielä illan mittaan katsomassa, miten paljon sieltä rahaa otettiin pois. Kävin netissä ja käytin sitä 100 megabaittia koko päivän aikana. Seuraavana aamuna saldoni oli pudonnut viidestä eurosta alle neljään euroon. Siitä voisin päätellä, että tämä ei ole kuukausitarjous, vaan prepaid, jossa yksi giga on noin 10 euroa. Eli jos kuukaudessa luvataan 30 gigaa 15 eurolla, se oikeasti tarkoittaa sitä, että nuo 30 gigaa maksaa sen 300 euroa. Siis näin päättelisin loogisesti kaikesta siitä tiedosta jota olen tässä nyt kerännyt.

En kyllä tiedä paraneeko tämä vaihtamalla. Mies kävi Windin liikkeessä valittamassa tuota kotinettiämme. Sielläkin on jo tuttu työntekijä, joka onneksi puhuu enemmän englantia. Kuunneltuaan mieheni tilitystä kotinetistämme, hän päätti lähteä paikanpäälle katsomaan. Kohta mieheni ilmestyi meidän etuovelle Windin työntekijän kanssa. Hetken tutkittuaan asiaa ja soiteltuaan Windin palvelunumeroon hän sanoi, että huomenna pitäisi taas toimia (sivuhuomatutus: ei toimi edelleenkään… mies lähti juuri takaisin liikkeeseen tilittämään asiasta) Samalla kun tätä kotinettiä ihmeteletiin, mieheni haastatteli myyjää Windin puhelintarjouksista. Sieltä löytyisi kuuden euron hintaan niin ikään niin sanottu kuukausipaketti, johon kuuluu tietty määrä puheluita, tekstareita ja dataa. Mutta onko siihen uskominen? Onko sekin kuukausipaketiksi naamioitu prepaid? Ehkä tässä vain pitää mennä sitten prepaidillä eteenpäin ja löytää se halvin datansiirto?

Aivan käsittämätöntä, että voidaan mainostaa yhtä, joka onkin sitten toista. Silloin puhelimia hankkiessamme kysyimme moneen otteeseen, että ymmärsimmehän tämä asian oikein. Ja sen verran kyllä italiaakin ymmärrän, että tajusin myyjän sanovan, että kyllä näin on, yksi giga dataa päivässä viidellätoista eurolla kuussa. Ja lukihan se ihan selkokielellä siinä mainoksessakin. Mutta ei sitten kuitenkaan. Onko tämä nyt sitä kuuluisaa italialaista logiikkaa?  Ei nyt jaksaisi enää näiden puhelimien kanssa vehdata, ei sitten millään. Tuntuu, että kun yhden asian saa korjattua, toinen homma laukeaa. Jos ongelma ei ole kylppäri, se on vuotava kaasuputki. Ja jos se ei vuotava kaasuputki, se on toimimaton netti ja puhelin. Miksi mikään ei voi mennä helpon kautta?

Aistien huumaa – Suomessa

Matkustin tänään Suomeen muutamaksi päiväksi. Matkan ensisijainen tarkoitus on tulla hakemaan perheemme koirat luoksemme Roomaan, mutta muutama muukin asia minulla on hoidettavana. Mies jäi pojan kanssa sateiseen Roomaan.

Ensimmäinen ilta Suomessa oli uskomaton aisteja kutkuttava kokemus. Vaikka olin vain Itä-Helsingissä, ympärillä vallitseva hiljaisuus oli huumaavan ihanaa. En osaa edes kuvitella, mitä se olisi ollut maaseudulla, jossa on oikeasti hiljaista. Roomassa kun on aina niin kova meteli, mikä on ihan luonnollista, onhan se miljoonakaupunki. Usein istuessani päivisin olohuoneen pöydän ääressä tietokoneella pidän terassin ovea auki. Jos liikenteen ja ihmisten ääniä ei lasketa, kaksi yleisintä ääntä ovat ajoneuvojen varashälyttimien ujellus sekä koirien haukunta.

Roomassa on paljon koiria. Se on oikeastaan yllättänyt minut, sillä ympäristö ei mielestäni ole todellakaan mikään koirien paratiisi. Mietinkin, että monet Rooman koirista eivät ehkä koskaan näe ruohikkoa, saati sitten pissaa sellaiselle. Siksi omienkin koirien tuominen tuohon kaupunkiin ahdistaa mieltä. Miten ne kestävät elämää kaupungissa, kun itsellenikin se on vaikeaa? Yhtyvätkö omatkin koirani jokailtaiseen haukkusirkukseen koirien ulkoillessa omistajiensa terasseilla ja parvekkeilla?

Koska koiria on paljon, koirankakkaakin on paljon. Etenkin koska italialaiset eivät näköjään usko kakkojen keräämiseen pieniin muovipusseihin. Olen vain kerran nähnyt erään italialaisnaisen kumartuvan noukkimaan koiransa jätöksiä kadulta; onneksi, sillä hänen koiransa (ja sitä myötä myös koiran kakat) oli jättiläismäinen. Ehkä ketään ei kiinnosta kerätä jätöksiä, koska kadunsiivoojat käyvät välillä iltaisin huutelemassa kadut kutakuinkin puhtaaksi. Mutta siitä huolimatta kakan- ja pissanhajulta ei voi välttyä. Etenkin kun vuoropäivinä sataa (jonka jäljiltä kakat valuvat pitkin katuja) tai paistaa paahtava aurinko (joka tuo kakanhajun ihan omalle levelille…).

Ulosteenhajun lisäksi Roomassa haisevat usein myös roskikset. Tosin meidän lähiroskikset tyhjennetään kyllä onneksi pari kertaa viikossa, mikä on hienoa. Joka puolella ei ole näin tehokasta toimintaa. Kun roskikset ovat täynnä, ihmiset jättävät roskapussinsa kadulla roskiksen viereen. Siinä sitten roskat muhivat ja löyhkäävät yli kolmenkymmenen asteen helteessä.

Noh, täytyy myöntää, että mulla on erityisherkkä hajuaisti. Mikä voi olla aika epämiellyttävä asia, etenkin aamuseitsemän täydessä metrossa kun haistat ketkä kaikki eivät ole pesseet hampaitaan. Toisaalta se on rikkaus, kuten tänäkin iltana kun kävelin bussilta vanhempieni kotiin ja haistoin syksyn ihanat tuoksut; märän ruohon, kirpeän meri-ilman ja kesän viimeiset kellastuvat kukat. Ah, sielu lepää kaukana kaupungin melskeestä.

PS. Mieltä ilahdutti myös viesti mieheltä: putkimies Francesco kävi vihdoin korjaamassa vuotavan vesisäiliön kylppärissämme! Nytkö tämä kylppärisaaga olisi tältä erää ohitse?

Tuplaparkki

Autoilukulttuuri täällä Roomassa on ihan omaa luokkaansa. Jalankulkijan täytyy olla aika nopea ja tarkkanäköinen, että osaa arvioida milloin kadun ylitys onnistuu. Vaikka täytyy sanoa, että joskus täällä joku jopa pysähtyy päästämään jalankulkijan kadun yli, mutta harvemmin. Useammin kuitenkin kuin Helsingissä ja tuntuvasti harvemmin kuin Kaliforniassa.

Eilenkin pojan kanssa yritimme kytätä oikeaa hetkeä ison, vilkkaasti liikennöidyn kadun varressa. Olimme mäessä, joka jo itsessään on maailman huonoin paikka ylittää katua tässä kaupungissa, sillä ihmiset ajavat alamäkeen hirveetä kyytiä. Siinä sitten kökötimme ja kyttäsimme hyvää rakoa ruuhkassa, kun yhtäkkiä takaamme ilmestyy keski-ikäinen mieshenkilö, joka tyyneen rauhallisesti ja yhtään hidastamatta käveli kadulle liikenteen sekaan. Tuosta vaan.  Hetken näytti siltä, että hän pääsee hengestään, mutta vain hetken. Aikamoiset refleksit oli silläkin tädillä, joka sattui autoineen kohdalle. Puhumattakaan tädin takana ajanutta Smart-autoilijaa. Huhhuh. Ei kyllä uskallettu pojan kanssa käyttää edes miehen aiheuttamaan pysähdystä liikenteen virrassa hyväksi ja sännätä kadulle. Mielummin odotan kiitos, kun leikin hengelläni.

Toinen mielenkiintoinen ilmiö on italialainen autonparkkeerauskulttuuri. Monet ajavat täällä hyvin pienillä autoilla, mikä on kätevää, jos haluaa esimerkiksi parkkeerata autonsa pieneen tilaan. Tässä esimerkki siitä miten voi parkkeerata jos auto on niin pieni, että on se on melkein saman pituinen kuin levyinen. Tosin tässä tapauksessa tilaa olisi ollut enemmänkin, mutta miksi käyttää kallista aikaansa taskuparkkeeraukseen kun yhtä hyvin voi ajaa auton suoraan parkkiin?

autoparkki

Toisaalta jos auto ei ole tarpeeksi pieni tai ei yksinkertaisesti löydy parkkipaikkaa, auton voi aina jättää ns. tuplaparkkiin. Vaikkapa näin:

auto3

Kyllä, tuo tummanvihreä Toyota on parkissa ja kuski on häipynyt asioilleen.

Välillä tämä tuplaparkki on joku tripla tai quadruplaparkki, kuten tässä:

auto1

Miten tämä sitten toimii? Entä jos esimerkiksi tuon mustan kaikkien takana olevan pakettiauton kuljettaja haluaisi lähteä liikkeelle?

Olen nyt kolmesti nähnyt kuinka parkkisumpussa olevan auton kuljettaja toimii saapuessaan paikalle ja huomatessaan, että hänen autonsa on loukossa toisten autojen takana. Ensin seuraa muutama kirosana ja paljon päänpudistelua ja pyörittelyä. Ja ehkä käsienkin levittelyä, olemmehan Italiassa. Sitten kuski avaa autonsa kuskinpuoleisen oven ja painaa äänitorvea noin 10 sekuntia putkeen samalla katsellen odottavasti ympärilleen. Jos mitään ei tapahdu, hän painaa äänitorvea uudelleen, tällä kertaa vähän pidempään. Jossain vaiheessa joku sinkoaa läheisestä postista, pankista, kaupasta tai kahvilasta pihalle auton avaimet kädessä. Joskus paikalle ilmestyy parikin henkilöä, riippuen siitä miten autot on parkkeerattu. Välillä joutuu odottelemaan pidempäänkin tai vaihtoehtoisesti luikertelemaan ulos jalkakäytävän kautta kuten eräs nainen. joka oli jäänyt pienen Smart-autonsa (ylimmän kuvan automalli) kanssa sumppuun.

Tämä on selkeästi ihan yleinen käytäntö, sillä kun tuo tuplaparkin suorittanut kuski tulee paikalle siirtämään autoaan, hän ei pyytele kauheasti anteeksi eikä tyyppi joka on jäänyt sumppuun huutele toiselle kuskille mitään asiattomuuksia. He vain nousevat autoihinsa ilman suurempaa draamaa ja tyynen rauhallisesti siirtävät ne.

Voisitteko kuvitella jos joku parkkeeraisi tuollalailla Suomessa? Sehän olisi ennen kuulumatonta. Johan siinä poliisitkin soitettaisiin paikalle tai jotain. Ainakin viimeistään sitten kun asiasta alettaisiin riitelemään suureen ääneen keskellä katua. Mutta täällä tämä on näköjään arkipäivää, joten siitä on turha vetää turhaan mitään palkokasveja nenäänsä. Maassa maan tavalla. Onneksi ei ole tarvinnut vielä ajaa täällä autoa taikka sellaista parkkerata. En tiedä antaisiko suomalainen luonteeni periksi niin paljon että uskaltaisin vain survaista autoni johonkin koloon, jos se tuntuisi laittomalta.

Siivousvimma

Odottelimme mieheni kanssa putkimiestä taas tulevaksi tänä aamuna, mutta eipä häntä sitten näkynyt. Laitoimme tekstariakin italiaksi (käännösohjelman avulla) numeroon, jonka olin saanut kämpän omistajalta aikoinani, mutta hän ei vastannut. Vessa siis jatkaa lorottamistaan. Se vuotaa nykyään sen verran reippaasti, että jos vesiä ei katkaise asunnosta kokonaan, kylppärin lattialle kerääntyy hiljalleen vettä. Esimerkiksi yöksi vedet on laitettava pois. Suihkukaan ei vedä edelleenkään, mutta olkoon. Ilmeisesti täällä eivät putkimiehet tee samoja toimenpiteitä kuin esim. Yhdysvalloissa, jossa heillä on tapana kuvata putket tai ainakin huuhdella putket käyttämällä käärmemäistä lonkeroa, josta paineella saa suihkutettua vettä. Ja muutenkin varmaan tukoksia ronkittua.

Putkaria odotellessa siivosin keittiötä, en nyt ihan lattiasta kattoon muttei se kaukana ollut. Sen olen huomannut, että meillä kaikilla on erilainen puhtausstandardi. Yksi tykkää kun kaikki on antiseptisen siisti, toista ei haittaa vaikka lattialla olisi sentti hiekkaa. Kaikkea olen nähnyt, etenkin silloin kun etsimme taloa Kaliforniasta itsellemme ja budjettimme oli sen verran matala, että suurin osa kämpistä oli remontin tarpeessa olevia lääviä.

Itse en ole mikään siivoushirmu, mutta en kuitenkaan kestä, jos paikat ovat ihan hirveässä epäjärjestyksessäkään. Eikä se epäjärjestys niinkään, mutta kun vanhaa, vuosien saatossa kerääntynyttä likaa on paljon esim. seinissä ja ovenpielissä, kaapin ovissa ja lattian ja seinän littymäkohdassa, alkaa minussakin herätä halu hinkata paikkoja uuteen uskoon. Joten sen tein. Kävin jopa ostamassa uuden mopin, sillä vanha oli niin likainen, että se olisi vain siirtänyt lattialla likaa paikasta toiseen. Täällähän on koko kämpässä joko marmori- tai kivilaatoitus, varmastikin alkuperäinen 60-luvulta, sen verran vanhan näköistä tuo on. Noh, kuten sanoin, jonkun mielestä täällä oli varmaan alunperinkin ihan tarpeeksi siistiä, itse kuitenkin konttailin lattialla ja rapsuttelin harjalla vielä nurkatkin, luulen ettei niitä oltu putsattu sitten sen 60-luvun, sen verran mustaa mönjää sieltä irtosi.

Siivoaminen teki ihan hyvää omalle päällekin. Vaikka periaatteessa täällä suoriudutaan päällepäin ihan hyvin, stressikäyrät ovat kuitenkin olleet aika korkealla monestakin syystä. Muutto nyt on aina stressaava asia, senhän jo monet tutkimuksetkin ovat todistaneet. Sen stressin voi sitten tuplata kun muuttaa vieraaseen maahan. Sitten siihen päälle vielä nämä tämän kämpän ongelmat, niin joo, eipä tässä enempää kyllä tarvita. Ja pojastakin olen tietty huolissani, vaikka tänään oli jo paljon parempi päivä koulussa.

Huomaan sen heti unistani, että missä mennään oman jaksamisen kanssa. Olen kova unennäkijä ja kun jokin (tai jotkin) asia ahdistaa, tämä ahdistus tulee uniin. Välillä on aamulla kyllä sellainen olo ettei ole nukkunut yhtään kun on koko yön roikkunut kallionkielekkeellä tai eksynyt lenkillä metsään tai lapsi on kadonnut moottoripyörällä liikenteen sekaan vaikkei osaa edes ajaa moottoripyörää.

Vaikuttaa tämä ympärisökin kyllä. Sitähän jo vähän mietin valmiiksikin, että miten kestän tällaista kaupunkielämää, se kun ei ole minua varten. Ja kyllähän tämä ainainen melu kuormittaa nimenomaan hermostoa, huomaan sen kyllä. Joillekinhan tällainen kaupunkiasuminen on se unelmien täyttymys, mutta itse olisin mieluiten metsän keskellä. Mutta, kaksi vuotta kestää kait vaikka päällään seisten, vai miten se menikään.

 

Party over

Tänä viikonloppuna lähdimme katomaan salibandya Celano-nimiseen (lausutaan tselano) pikkukaupunkiin, joka sijaitsee vähän yli sata kilometriä Roomasta sisämaahan. Siellä pidettiin tällä viikolla alle 19-vuotiaiden poikien eurooppalaisten joukkueiden MM-kisa kvaalit ja koska olemme henkeen ja vereen säbästä kiinnostunut perhe, sinnehän piti tietenkin päästä.

Olimme aluksi harkinneet autonvuokrausta, mutta kun huomasimme, että matsit pelattiin urheiluhallissa, joka oli vain kilsan päässä juna-asemalta, päätimme kokeilla junalla matkustamista täällä Italiassa. Bonusta siinä oli nimittäin ainakin hinta; yhden suuntainen matka maksoi yhdeltä henkilöltä kokonaiset 7,60 euroa. Liputkin sai kätevästi tilattua ja maksettua netistä, joten ei muuta kuin matkaan!

Lähdimme liikkeelle lauantai aamuna lähijunalla, joka vei meidät noin puolessa tunnissa Rooman Tiburtina juna-asemalle. Tämä F3 lähijunahan menee tästä läheltä meidän ohi ja olemme sillä kulkeneet jo monesti, mm. salibandytreeneihin, pojan koululle ja edellisenä viikonloppuna minilomalle järven rantaan. Nyt matkustimme sillä Rooman ympäri ja kuten aina, juna oli myöhässä. Välillä se myös pysähteli asemien välille raiteille, mitä lie odotellut toista junaa? En tiedä.

Tiburtinan asema on valtava ja sieltä lähtee satoja junia päivässä. Onneksi olimme varanneet matkaan tarpeeksi aikaa, sillä vaikka tulimme asemalle myöhässä ja Celanon junamme lähti aivan aseman toisesta päästä, kerkesimme kävellä ihan rauhassa 10 minuutin matkan Celanon junan lähtölaiturille. Sieltä löytyi erittäin vanhaa mallia oleva kolho juna valmiina viemään meidät vuoristoon.

Matka kesti ikuisuuden. Sadan kilsan matkaan meni melkein kolme tuntia. Tämä johtui siitä että ainakin kahdella asemalla juna seisoi (tosin aikataulun mukaisesti) 20-30 minsaa. Miksi? Vaikea sanoa. Juna myös pysähteli milloin minnekin keskelle vuoristoa ja odottelin jotakin. Aluksi ajattelimme, että odotimme vastaan tulevaa liikennettä (näinhän myös Suomessa joskus), mutta emme kertaakaan nähneet toista junaa.

Maisemat olivat mahtavat; enimmäkseen erittäin vehreää, suorastaan viidakkomaista kasvustoa, mutta kyllä sinne tänne väliin mahtui myös muutama pikkukylä sekä tietenkin kourallinen vanhoja linnoja, Italiassa kun ollaan.

junanikkunasta

Likaisen junanikkunan läpi otettu kuva

Celanon asemalle päästyämme heräsi kyllä epäilys siitä, että olimme saapuneet väärään paikkaan. Jo puolen metrin levyinen asemalaiturikin oli niin pieni, että oli vaikea uskoa, että tässä tuppukylässä olisi jokin järjettömän iso urheiluhalli. Mutta olihan siellä. Sekin löytyi pienen palloilun jälkeen ja pääsimme heti seuraamaan jännitävää ottelua Unkarin ja Slovenian välillä (Unkari voitti ja sai MM-kisapaikan)

Koska viimeinen matsi päättyi vasta kello yhdeksältä illalla, olimme päättäneet törsätä vähän rahaa ja viettää yön hotellissa. Sekin oli valikoitunut lähinnä siksi, että se sijaitsi kävelymatkan päässä asemalta, mutta sen lisäksi saimme hyvän diilin kolmen hengen huoneeseen neljän tähden Michelin-hotelissa.

Kävelimme hotellille sateessa. Kerran salama iski kovaa maahan saakka ja ukkonen paukkui niin kovaa vuorien välissä, että kaikki kolme kiljaisimme vaistomaisesti kauhusta. Aika kiire tuli päästä hotellille!

Hotelli oli kyllä todella hieno, vanha kivinen linnarakennus, jota oli kuitenkin uudistettu hyvällä maulla säilyttämällä antiikkinen fiilis. Olimme aikas innoissamme, että näin kiva hotellikin oli löytynyt niin hyvään hintaan. Ruokakin oli hyvää ja söimme ja joimme mahamme täyteen hotellin omassa ravintolassa. Menimme nukkumaan tyytyväisinä, siitä huolimatta, että hotellissa oleva valtava hääseurue (vai oliko niitä peräti kaksi?) soitti yhä musiikkia aika kovalla alakerrassa kellon lähennellessä yhtätoista.

Yhdeltä heräsin vessahätään. Tai näin kuvittelin, kunnes kuulin, että naapurihuoneessa oli bileet pystyssä. Alakerrasta kuuluva diskojumputuskin oli astetta kovempaa kuin nukkumaan mennessä, vai kuvittelinko vain? Huoneessakin oli kuuma ja päätin ilmastoinnin sijaan avata ikkunan, sillä ulkona oli sateen jäljiltä reippasti alle 20 astetta lämmintä, vuoristossa kun oltiin.

Kaksi minuuttia sen jälkeen kun olin avannut ikkunan, alkoi ilotulitus. Jep, ilotulitus. Enkä puhu nyt mistään pikkuruisista noitapilleistä vaan kunnon megajytkyistä, jotka paikkuivat ja ujelsivat sekä taivaalla että maassa ja välillä niiden välilläkin. Oli kuin kolmas maailmansota olisi alkanut. Turha varmaan mainita, että mies ja poika heräsivät kuin ammuttuna tähän järkyttävään paukkeeseen, vaikka laitoinkin heti ikkunan kiinni.

Ilotulitusta kesti 15 minuuttia ja se olisi herättänyt kuolleetkin. Sen jälkeen olisi luullut laskeutuvan hiljaisuus, mutta ei, diskojumputus joka kuului kolme kerrosta alempaa värähteli lattian läpi. Samoin viereisen huoneen tyttöjen ilta kaikui kovaäänisesti kivilinnan käytävillä. Nukkumisesta ei tullut enää mitään.

Hetken neuvoteltuamme laitoin vaatteet päälle ja lähdin alakertaan. Mies ei tykkää konfliktitilanteista tai ylipäätään huonon palvelun esilletuomisesta tai kritisoinnista. Itsekään en sitä rakasta, mutta kun sappeni on alkanut kiehumaan, ei enää muu auta kuin antaa sen kiehua. Valitettavasi täytyy myöntää, että keskellä yötä ei tuo diplomatia ehkä ole ihan huipussaan…

Respassa notkui yöovimiehen lisäksi pari ravintolatyöntekijää, kaikki eri-ikäisiä miehiä. Kysyin osasiko kukaan englantia. Kukaan ei myöntänyt osaavansa, mutta kun ilmoitin, että kello oli puoli kaksi ja sen lisäksi, että sata palopommia oli räjäytetty juuri ikkunamme alla, kellarin diskojumputus kuului kakkoskerrokseen, jossa by the way oli myös jotkut bileet eräässä huoneessa.

Respassa oleva nuori mies levitteli käsiään ja sanoi, että juhlat olivat ohi. Party over. Osoitin alakertaan sekä yläkertaan ja heilutin etusormeani hänelle. Not over.

Aah, no alakerrassa oli enää kaksikymmentä henkeä, almost over. Ja yläkerrassa? – No party, people sleep.

Öö, vai yläkerrassa nukutaan? I don’t think so.

Sanoin kundille pari valittua sanaa tämän hotellin tasosta ja marssin takaisin yläkertaan. Koputin naapurihuoneemme ovelle ja oven avasi nuori, alle parikymppinen tyttö-nainen. Hänen takanaan pienessä huoneessa istui kylkikyljessä arviolta 15 samannäköistä. En kysynyt osasiko kukaan englantia, enkä yrittänytkään italiaksi. Ilmoitin, että koska meidän perhe ei voinut nukkua viereisessä huoneessa, tämä party olisi nyt over. Taisin olla aika näky, tukka pystyssä ja naama näkkärillä, sillä tytöt lähtivät välittömästi, sanaakaan sanomatta omiin huoneisiinsa, pälyillen minua pelokkaan näköisenä.

Grazie. Diskomusan volumekin oli tällä välin käännetty kaakosta takaisin luoteeseen ellei jopa lounaaseen. Ilmeisesti respan kundi oli käynyt sanomassa siellä jotakin. Unen tuloa sai kuitenkin odotella pari tuntia, koska keskellä yötä hilluminen ja ihmisille raivoaminen ei edes auta unen tuloa. Ihan tiedoksi.

Seuraavana aamuna kävin huomattavasti diplomaattisempaa keskustelua aamurespan kanssa. Hän puhui englantia auttavasti ja oli todella pahoillaan kuullessaan öillisistä ongelmistamme. Itselle tuli tunne, että hän oli kuullut asiasta etukäteen, koska tuskin ehdin avata suutani kun hän välittömästi ehdotti, että voisi antaa meille alennusta laskusta. Voi olla, että yörespa oli kertonut, että joku hullu blondi oli käynyt hänelle yöllä raivoamassa. Tai sitten joku muukin oli valittanut. Saimme joka tapauksessa tuon edellisenä iltana syömämme illallisen ilmaiseksi, mutta huoneen maksoimme normaalisti. Kompromissi siis.

Aika finaalissa olimme kaikki kolme, sillä yö oli ollut todella katkonainen. Menimme asemalle notkumaan ja odottelmaan junan tuloa.  Onneksi juna Roomaan oli nopeampi, ja pääsimme Tiburtinan asemalle vajaassa kahdessa tunnissa. Sama juna, eri suunta. Miksi ihmeessä junalla menee joskus (aikataulun mukaisesti) yli tunti pidempään tähän matkaan, se jäi arvoitukseksi. Ehdimme sopivasti Rooman kotiimme ennen rajua ukonilmaa, jonka ansiosta vettä tuli taas taivaalta ihan riittävästi. Nyt toivumme viikonlopun kokemuksista. Party over.