Da solo

Italian intensiivikurssini päättyi tänään. Kurssin viimeiset kaksi päivää olivat suurten tunteiden aikaa, ainakin joillekin. Kaikkea draamaa lähietäisyydeltä seuranneena en voi todeta muuta kuin, että tämän asian tiedän varmasti: muutto vieraaseen maahan, niin avartavaa ja antoisaa kuin se onkin, on myös stressaavaa ja ahdistavaa.

Jos ei ole aikaisemminin juurikaan tuntenut itseään haavoittuvaiseksi, uudessa maassa sitä tempoilee tunteen kourissa harva se päivä. Jos et osaa kieltä, tunnet itsesi mahdollisesti tyhmäksikin, hitaaksi, vihaiseksi, epätoivoiseksi ja kaikkea siltä väliltä. Ikävöit läheisiäsi, jotka ovat toisessa maaasa, hyvässä lykyssä kymmenen tunnin aikaeron päässä. Joudut muuttaman kaiken, ruokailutottumuksista lähtien, sillä uudessa maassa on eri tuotteet, eri tavat, eri aukioloajat, eri raha. Ikävöit omaa rauhaa, koska ympärilläsi on miljoonia ihmisiä, mutta samanaikaisesti valtavan ihmisjoukon keskellä tunnet olevasi maailman yksinäisin ihminen.

Nisimalla oli kaiken kaikkiaan vaikea viikko joka kulminoitui eiliseen. Hänen vietettyään luvattoman paljon aikaa vessassa puhelimessa äitinsä kanssa Stefania otti hänet ns. puhutteluun.

“En pysty, en pysty”, Nisima totesi silmät kyyneleissä ontuvalla englanninkielellään kun Stefania yritti kysyä miksi hän lukitsee itsensä vessaan. Hän kieltäytyi puhumasta tai osallistumasta harjoituksiin.  Lopulta hän soitti miehelleen, joka tuli hänet hakemaan.

Nisiman lähdettyä Stefania avautui ehkä hieman epäammattimaisesti tytön taustoista, mutta toisaalta hänkin oli asiasta aika stressaantunut. Nisima ei ole helpoin oppilas ja tätä on kyllä vatvottu päivittäin viimeisen neljän viikon ajan. Santa Stefania, Pyhä Stefanian kärsivällisyys on ollut koetuksella.

“En kestä enää katsella näitä tyttöjä, jotka naitetaan itseään vanhemmille miehille perheen toimesta. Sitten he tulevat tänne ja elämä on yhtä shokkia. Kaksikymmentä vuotta olen opettanut heitä ja katsonut heidän vaikeuksiaan. Kuinka he itkevät vessassa ja soittavat äidilleen. Kuinka he masentuvat ja laihtuvat luurangoiksi.”

Hän kertoi tavanneensa Nisiman miehen puhuakseen tämän kanssa Nisiman oppimisvaikeuksista ja pyytääkseen mieheltä (joka puhuu sujuvasti italiaa, koska on asunut täällä lapsesta) apua Nisimalle. Mies kieltäytyi auttamasta.

“On sinun tehtäväsi opettaa hänelle italaiaa”, mies totesi. “Ei minun.”

“Mamma mia”, Stefania taivasteli. “Mitä voin tehdä, en mitään? Muuta kuin toivoa, että tämäkin tyttö suoriutuu.”

Amerikkalainen Chelsea kertoi käyneensä Nisiman kanssa kerran kahvilla välitunnilla ja heidän kommunikoineen Googlen käännösohjelman kanssa.

“Nisima kertoi, että olen hänen ensimmäinen ystävänsä Roomassa”, Chelsea sanoi järkyttynyeenä. “Ja hän on ollut täällä kaksi kuukautta jo. Eikä mekään edes oikeasti tunneta, ollaan vain samalla kurssilla.”

Toisaalta Chelseallakaan ei ole helppoa, vaikka hän tuli Roomaan au pairiksi aivan eri viitekehyksestä kuin Nisima. Kun tänään kävimme keskustelua siitä, mistä asioista tykkäämme Roomassa ja mistä emme Chelsea alkoi latelemaan asioita kiihtyneellä äänellä englanniksi.

“Ikävöin autoani. Amerikassa matkustan joka paikkaan autolla, eikä mun tarvitse olla hirveässä ihmisjoukossa koskaan, jos en halua. Täällä on ihmisiä jokapaikassa ja ne tönivät ja ovat tiellä, kukaan ei väistä ja bussiin ei melkein mahdu ja…”

Yhtäkkiä kyyneleet alkoivat vieriä hänen poskiaan pitkin.

“Olen niin yksin täällä”, hän nyyhkäisi. “En jaksa enää yrittää puhua italiaa, tuntuu kuin aivoini eivät enää toimisi. Kauhea melu ja hirveä määrä ihmisiä joka paikassa. Mutta ei ole ketään kuka todella tajuaa, miten vaikeaa tämä on. Ei ole ketään, joka välittäisi siitä mitä teen tai missä olen.”

Nisima nyökytteli, mutta oli vaikea sanoa miten paljon hän ymmärsi. Hän näpräsi älypuhelintaan ja kohta luki hitaasti skriiniltä.

“Da solo – yksin.”

Voi että teki mieli halata molempia tyttöjä. Sekä Tamaraa, joka ei ollut paikalla, koska oli lähtenyt lentokentälle. Hän lensi tänään pikavisiitille Saksaan, koska tämä viikko oli ollut hänellekin erityisen vaikea. Hänen kanssaan juttelin keskiviikkona tunnin koulun jälkeen tästä samaisesta asiasta. Hän on toki Chelsea ja Nisimaan kymmenen vuotta vanhempi, menestynyt lakinainen, mutta yksinäisyys ei katso ikää, ei koulutusta.

“Tunnen olevani täällä niin yksin. En edes tiennyt miten syvää yksinäisyys voi olla ennen kuin muutin tänne.”

Niinpä. Kyse ei nyt siis ole siitä, että juuri Italiassa sitä tuntisi itsensä yksinäiseksi, vaan siitä, että muuttaminen vieraaseen paikkaan, jossa sinulla ei ole ns. turvaverkkoa, on välillä äärettömän ahdistava kokemus. Se on myös paljon muutakin; avartavaa, ihanaa ja unohtumatonta. Mutta tämä on se kolikon kääntöpuoli.

Muistan kun muutin ensimmäisen kerran aikuisiällä maata. Menin kuudeksi kuukaudeksi valmentamaan Kaliforniaan. Vaikka osasin kieltä ja jopa tunsinkin entuudestaan muutaman ihmisen, kyllä sitä välillä tempoili aivan järkyttävän koti-ikävän kourissa. Ja joutui myös harrastamaan aikamoista itsetutkiskelua. Kyllä siinä joutui kaikennäköisiä tunteita kohtaamaan ja jos sellainen ei ole entuudestaan tuttua, se voi olla erittäin ahdistava kokemus.

Lohdutimme Chelsea, joka kertoi ostaneensa Firenzeen meno-paluu junalipun huomiseksi.

“Menen yksin, mutta pakko päästä tekemään viikonloppuna jotakin muuta kuin tätä itsesäälissä rypemistä.”

Chelsean ja Tamaran tilanne on vaikea, mutta tiedän kokemuksesta, että näitä notkahduksia  tulee tässä tilanteessa aika ajoin. Hitto, välillä niitä tulee omssa kotimaassaankin. Tulee vain tunne, että yhtäkkiä haluaisi vain hautautua sängynpohjalle ja itkeä itsensä uneen vaikka juuri oli kaikki hyvin. Vuoristorataahan tämä on, kellä isommat mäet ja kaarteet, kellä pienemmät. Yleensä ensimmäinen vuosi on se vaikein, sitten alkaa jo tottumaan ja osaamaan kieltä, kuvioita ja kulttuuria. Ja Chelsea ja Tamara ovat molemmat täällä vain tietyn ajan, niin kuin minäkin, sitten he lähtevät kotimaahansa.

Mutta Nisimalle tämä on ns. elinkautinen. Nisima on täällä toistaiseksi loppuelämänsä, naimisissa itseään 15 vuotta vanhemman miehen kanssa. En tiedä onko kotiinpalaaminen hänelle vaihtoehto, enkä osaa kuvitella, mitkä hänen fiiliksensä ovat. Toisaalta olen kasvanut erilaisessa kulttuurissa, joten koen nämä asiat aivan eri viitekehyksestä. Olen ulkopuolella, katsomassa pienestä ovireiästä sisään. On varmaan aivan eri asia olla siellä oven toisella puolella, elämän keskiössä. Toisaalta Nisimaa on kuitenkin varmaan ns. valmennettu tähän tilanteeseen ihan lapsesta saakka. Jos tietää alusta saakka menevänsä perheen järjestämään avioliittoon ulkomaille, tekeekö se kuitenkaan todellisuudesta yhtään helpompaa? Vaikea sanoa.

Itse koen tällä hetkellä sopeutuvani tänne Roomaan kokoajan enemmän ja enemmän. Siihen vaikuttavat monet syyt, eniten ehkä se, että olen oppinut jonkin verran kieltä ja se, että asumme asunnossa, joka tuntuu kodilta ja joka on alueella, jossa tykkään olla. Nämä kaksi asiaa ovat minulle tärkeät rakennuspalikat, jonka päälle voin rakentaa uutta elämääni. Toisaalta minua helpottaa myös se, että olen täällä perheeni kanssa ja käymme tätä uskomatonta seikkailua yhdessä. Siksi en varmaan tunne tällä kertaa samankaltaista yksinäisyyttä kuin Chelsea, Tamara ja Nisima. Mutta tiedän miltä se tuntuu, ensi kädessä. Siksi lähetän sydämestäni heille voimia jatkaa vain eteenpäin. Kyllä yleensä vuoristoradasta joku ylämäki tulee vastaan ennemmin tai myöhemmin, ellei sitten ole mennyt elämän huvipuistossa väärään laitteeseen jossa ei ole kuin yksi suunta.

Tilaisuus tekee varkaan?

Muutama päivä sitten, ollessani matkalla bussipysäkille aamulla, seisoskelin kotimme lähellä olevan ison risteyksen liikennevaloissa ja odottelin jalankulkijoiden valon vaihtumista. Risteys on todella massiivinen, toisesta suunnasta tulee kolme kaistaa yhteen suuntaan, toisesta jopa viisi, sillä katu on yksisuuntainen.

Aamuruuhka oli pahimmillaan ja autot olivat pakkautuneet viiden kaistan levyisesti vasemmalle puolelleni. Siksi, kun kulman takaa tuli ambulanssi pillit soiden, olin melko varma, ettei se pääsisi kuuna päivänä moisen suman läpi. Jotenkin autot kuitenkin aivan vasemmanpuoleisella kaistalla lähtivät hivuttautumaan sivuun ja ambulanssi pääsi kuin pääsikin hieman jalkakäytävää apuna käyttäen läpi.

Onneksi toisesta suunnasta tulevat autot olivat pysähtyneet, vihreästä valosta huolimatta, sillä ambulanssi ajoi tyynesti keskelle risteystä ja suuntasi tien keskellä olevalle erilliselle bussikaistalle.

Mutta tässä vaiheessa tilanne kävi mielenkiintoiseksi. Nimittäin heti kun ambulanssi oli päässyt autojen ohi risteykseen, tuosta viiden kaistan autoruuhkasta irtosi kourallinen autoja jotka seurasivat ambulanssia keskelle risteystä. Siis päin punaisia. Tämä kirvoitti muutkin punaisissa odottelevat autot liikkeelle, ja kohta risteyksessä oli kaksikymmentä autoa. Siis sen lisäksi, että sinne tunkivat tietenkin ne joilla oli vihreä valo.

Apua mikä kaaos. Autoja oli aivan sikin sokin risteyksessä, kuka mitenkin päin. Seuraavaksi alkoivat äänitorvet soida. Joku laski auton ikkunan alas ja näytti kansainvälisiä ja italialaisia käsimerkkejä. No ihmekös tuo, olihan noin parikymmentä kuskia päättänyt ajaa punaisia päin ambulanssin perässä. Ottaa päähän, etten tajunnut ottaa kuvaa. Katsoin vain suu auki tätä autojen sekamelskaa. Miksi ihmiset olivat seuranneet ambulanssia ja ajaneet punaisia päin? Muuta selitystä ei löydy kuin se, että he päättivät ottaa tilaisuudesta vaarin. Olihan risteys ollut sopivasti tyhjä, vaikka oikealta tulevilla oli vihreä valo, joten miksipä ei siis ajaa tuohon tyhjään tilaan?

Olen havainnut tätä samaa piirrettä muissakin asioissa täällä Italiassa. Jos tilaisuus tulee, se on käytettävä. Ainakin niin kauan kunnes jäädään kiinni. Poikakin kommentoi asiaa eräänä päivänä. Hän oli havainnut, että italialaiset luokkakaveri luistivat tilasuuden tullen tehtävistä, olivat ne sitten mitä tahansa, kotiläksyjä, liikuntatunnin verryttely, kokeiden luku (miksi lukea, kun voi luntata?). Ja ihan vain siksi, että siihen tuli mahdollisuus. Hän ihmetteli tätä käytäntöä, kun on itse niin kauhean tunnollinen, joskus ehkä vähän liiankin tunnollinen. Toivonkin, että ihan vähän tätä italialaisuutta siirtyisi häneenkin, mutta vain ihan vähän. Ettei mene ihan överiksi tämä luistaminen. Vaikka tuskinpa se suomalaisilla geeneillä menee. En osaa kuvitella, että Suomessa parikymmentä kuskia lähtisi noin vain tyynesti punaisia päin ja vielä kaikkien muiden nähden. Toisaalta jossain Intiassa tämä on arkipäivää, siellähän ei ole edes liikennevaloja monessa vielä isommassa risteyksessä ja meno on sen mukaista. Tosin sielläkin annetaan toisille autoilijoille helpommin tilaa kuin esimerkiksi Suomessa, jossa se tuntuu olevan joskus niin vaikeaa. Olenkin täällä Italiassa nähnyt huomattavasti enemmän suvaitsevaisuutta liikenteessä kuin kotimaassa. Siis kaikeasta huolimatta.

En jäänyt katsomaan kuinka nopeasti suma purkaantui, sillä valoni vaihduttua vihreäksi, puikkelehdin suojatielle pysähtyneiden autojen välistä toiselle puolen katua ja suuntasin bussipysäkille, jossa kiltisti odotin bussia tulevaksi. Uskon kuitenkin, että se purkaantui nopeasti, sillä en enää kulman taakse ehdittyäni kuullut autontorvien kakofoniaa. Se on aika hyvä merkki siitä, että kaikki palasi taas ennalleen.

Epätäydellinen

Järkyttävän paljon taas tapahtunut asioita, joista voisi kirjottaa, eihän tässä pysy mukana tällä tahdilla. Italian kurssi lähenee loppuaan, sitten onkin ehkä enemmän aikaa muille asioille, kuten kirjottamiselle. Tai sitten ei. Sen verran on nyt työjuttujakin ilmaantunut näköpiiriin. Mikä on hyvä juttu.

Kurssilaisista kolombialainen Diana lähti jo takaisin kotimaahansa. Me muut käymme vielä tämän viikon tiiviisti kielioppia. Jokainen reagoi siihen omalla tavallaan. Libyalainen Nisima viettää välillä parinkymmenen minuutin pätkiä vessassa, jossa hän puhuu äitinsä kanssa puhelimessa. Luonnollisesti Stefanialla on mennä tämän asian kanssa hermot ja hän huutakin Nisimalle välillä pää punaisena. Se ei ainakaan tänään Nisimaa hetkauttanut, hän vain kohautteli olkiaan ja nauroi.

Myös amerikkalainen Chelsea on välillä ihan omissa maailmoissaan. Tänään hän katseli tyynesti kuulokkeet korvillaan puhelimestaan Saturday Night Live- ohjelmaa samalla kuin me muut (paitsi Nisima, joka yllättäen näpräsi älypuhelintaan) kävimme ontuvaan keskustelua italiaksi. Kun Stefania huomatti hänelle asiasta itselleen dramaattiseen ja kovaääniseen tyyliin, Chelsea vain nakkeli niskojaan, vaikkakin leikillään.

Saksalainen Tamara taasen on epätoivon partaalla. Hän oli viikon poissa kurssilta, ensin koska oli sairas ja sitten koska kävi Saksassa kääntymässä poikaystävänsä luona. Sinä aikana kävimme paljon kielioppia, jonka hän tosin tarkkana ja työteliäänä tyyppinä onnistui jotakuinkin omaksumaan itsekseenkin. Tosin tarkan lakimiesluonteensa vuoksi hänen on nyt vaikea hyväksyä, että esimerkiksi prepositioiden suhteen ei ole mitään vedenpitävää sääntöä. Eikä kyllä aina verbien taivutuksienkaan kanssa. Hän on aivan tuskaantunut, ja saa myös Stefanian tuskaantumaan pikkutarkoilla kysymyksillään joita hän esittää about 20 tunnissa.

“Perchè, perchè?” (miksi, miksi) Stefania heitti kätensä ilmaan. “Ajattelet aivan liikaa, Tamara!”(TaMAAra, italialaisittain lausuttuna)

Dominikaanisesta tasavallasta kotoisin olevan Feliz on aika hiljainen veikko, joka tosin välillä yllättää avaamalla suunsa ja puhumalla espanjansekaista italiaa. Hänellä on edelleen paljon vaikeuksia ymmärtää italian verbien taivutuksia, liekö ne kovinkin erilaiset kuin espanjassa. En osaa sanoa, sillä espanja on kieli jota en ole koskaan opiskellut. Vaikka ehkä olisi pitänyt, asuinhan Kaliforniassa jossa suuri osa väestöä puhuu äidinkielenään espanjaa.

Itse koen, että aivojeni kapasiteetti italian omaksumisen suhteen ylitettiin noin viikko sitten. Epätoivoisesti yritän muistaa uusia asioita, mutta tuntuu, etteivät ne pysy päässäni kahta minuuttia pidempään. Tarkoituksenani onkin kerrata ja vielä kerran kerrata kurssimateriaalia seuraavat pari kuukautta. Ja tietenkin yrittää puhua.

Tästä Stefania pitikin meille kohtalaisen tiukan luennon tänään. Pääsimme aiheeseen, koska Tamara – kukas muukaan – tilitti angstiaan koko luokalle virheiden tekemisestä. Hän kun pelkää, että italaliaiset ajattelevat hänen olevan vähäjärkinen hänen puhuessaan niin kovin hidasta ja yksinkertaista italiaa. Tai että ihmiset tuomitsevat hänen tökeröt yrityksensä sanoa jotakin.

Vau. Itselläni tämä ei ole käynyt kertaakaan mielessä Kauhea frustraatio mulla kyllä on siitä, että puhumiseni on niin alkeellista, mutta en kyllä ole kerennyt yhtään miettimään sitä mitä italialaiset siitä ajattelevat. Kaikki energia menee kommunikointiin. Tänäänkin menimme pojan kanssa naapurissa sijaitsevaan kampaamoon katsomaan josko siellä oleva nuori nainen ehtisi leikata pojan hiukset. Ei ehtinyt heti, mutta pyysi tulemaan takaisin puolen tunnin päästä (jes, tajusin mitä hän sanoi!). Joten palasimme silloin paikalle. Seuraavaksi pääsin selittämään italiaksi kuinka ne hiukset pitäisi leikata. Poika säesti espanjalla (jes, kampaaja tajusi mitä sanoimme!). Sitten kävimme vielä hidasta ja tuskallista keskustelua kampaajan kanssa siitä, miksi olemme täällä Italiassa (jes, käyn “keskustelua” italiaksi!)

Puhuin kyllä välillä ihan päin helvettiä. Siis kieliopillisesti. Sitä on kuitenkin turha jäädä siinä hetkessä liikaa vatvomaan, muuten en saa sanaa suustani. Ja tulin kuitenkin ymmärretyksi. Ainakin jotenkin. Jos olisin vielä miettinyt mitä tämä kampaaja ajatteli huonosta kieliopistani, olisin varmaan menettänyt järkeni.

Mutta ymmärrän kyllä Tamaraa. On ahdistavaa lähteä puhumaan kieltä, kun osaa oikeasti sen kaksi sanaa (okei, osaan nyt enemmän kuin ne kaksi, mutta tajuatte varmaan) Mutta kun sitä kieltä ei opi puhumaan muuta kuin puhumalla. Vaikka aluksi puhuisikin aivan päin helvettiä. Näin se vain on. Samaan aikaan pitää kuunnella ja lukea kieltä niin paljon kuin mahdollista. Ja sitten toivoa, että jossain vaiheessa sieltä alkaa löytyä myös puhuessa niitä oikeita sanoja ja sanojen muotoja ja sanajärjestyksiä ja prepositioita ja mitä kaikkea. Osa ei löydy ehkä koskaan. Siitäkin on päästettävä irti.

“Mutta miten kauan siinä menee, että puhun sujuvsti?” Tamara kysyi epätoivoisena.

Voi, sen kun tietäisi. Sekin kun on yksilöllistä. Kuukaisia? Vuosia? Ei voi tietää. Pitää vain olla rohkea, ja uskaltaa olla epätäydellinen. Mikä on ehkä maailman vaikeinta.

PS. Pojan hiustenleikkuu maksoi 15 euroa. VIISITOISTA EUROA! Ei ole todellista. Melkein ilmainen.

Uno sciopero

Tänään pääsin ensimmäistä kertaa kokemaan italialaisen joukkoliikennelakon. Olin lakosta autuaan tietämätön aamulla, kun lähdin kielikurssilleni, mutta asia alkoi valjeta saavuttuani metroasemalle, jossa metroa jo odotteli aikamoinen porukka. Hetken päästä tuli kuulutus italiaksi, josta ymmärsin about puolet. Siinä lupailtiin minun mielestäni, että metro tulee kyllä, mutta ei ihan vielä.

Jaahas. Päätin odottaa, koska kukaan muukaan ei lähtenyt välittömästi ryykäämään metroasemalta ylös kadulle bussia bongaamaan. Viiden minuutin kuluttua sama kuulutus toistui. Ja taas uudelleen ja uudelleen.

Mietin kuumeisesti lähtisinkö katsomaan miten koululle pääsisi bussilla. Olin tässä vaiheessa jo myöhässä, joten jäin kuitenkin vielä odottelemaan. Toiseen suuntaan metro liikkui normaalisti.

Juuri kun olin päättänyt, että lähden kokeilemaan onneani bussien kanssa, valotaululla välähti viesti, että metro tulee kolmen minuutin päästä. Ja niinhän se tulikin. Onneksi, sillä busseistakaan ei todellakaan ollut takeita, vaikka olin metroasemalle kävellessäni hypännyt ohikulkeneeseen bussiin.

Saavuin italiankurssille melkein puoli tuntia myöhässä ja silloin opettajani kertoi minulle lakosta.

“Meillä on täällä Roomassa joukkoliikennelakko vähintään kerran kuussa. Italialaiset rakastavat lakkoilua. Ja lakko on sitten aina perjantaina, ihan tiedoksi.”

Kuulemma lakon aikana joukkoliikenteestä vastaava firma varmistaa, että bussit ja metrot kulkevat aamuruuhkan aikaan, ainakin jollain tasolla, ja sitten taas uudelleen iltapäivän ruuhkan aikaan viiden aikaan. Siinä välillä homma oli lähinnä onnesta kiinni tai lähinnä siitä, kuinka moni kuski oli päättänyt lähteä töihin ja kuinka moni lakkoili.

Tämä tarkoitti sitä, että kun klo 13 italiankurssini oli tältä viikolta ohi, minun piti keksiä miten pääsen kotiin. Onneksi matka ei ole kovin kummoinen, kolme ja puoli kilsaa, joten päätin lähteä kävelemään. Kävin kuitenkin tsekkaamassa metron, varmuuden vuoksi. Se ei kuitenkaan kulkenut, joten eikun kävelemään.

Kävelin kilometrin matkan isommalle tielle, josta monet bussit kulkevat kohti sitä aluetta, jolla asun. Näinkin yhden bussin, joka oli aivan tupaten täynnä. Jatkoin kävelemistä muutaman sadan muun ihmisen kanssa, tuntui kuin puoli Roomaa olisi ollut kadulla. Onneksi itsellä oli mukavat kengät jalassa. Sääliksi kävi joitakin naisia, jotka korkkareillaan kipittivät eteenpäin.

Kävelemisessä on se hyvä puoli, että silloin esimerkiksi löytää uusia kauppoja ja ravintoloita, joiden olemassa olosta ei tiedä mitään. Törmäsinkin tähän saakka suurimpaan ruokakauppaan minkä olen Roomassa nähnyt ja vietin siellä muutaman minuutin tutkiskellen valikoimia. Ostinkin reppuuni joitakin tuotteita, joita ei saa meidän lähikaupasta.

Kauppareissun jälkeen päätin kokeilla täyden reppuni kanssa bussia. Miksipä ei? Bussi tulikin melkein heti, mutta se oli niin täynnä, että olin aluksi varma etten mahtuisi edes kyytiin. Tungin kuitenkin itseni sisään italialaiseen tapaan. Sopu sijaa antaa. Ovi meni takani kiinni ja huomasin seisovani naama melkein oven lasissa kiinni.

Bussissa oli tunnelma katossa. Tämä on yksi asia, joka täällä on aivan mahtavaa; ihmiset puhuvat toisilleen silloinkin kun eivät tunne toisiaan. Etenkin kun bussi on täynnä. Suomessahan tämä ei todellakaan ole normi, tai ei ainakaan Helsingissä. Bussi voi siellä olla tupaten täynnä ja matkustajat eivät edes katso toistensa suuntaan saati sitten keskustele.

Stefania-opettajani kertoikin kerran meille omasta työmatkastaan. Hän kulkee matkan aina samalla bussilla, on kulkenut jo vuosia. Heillä on joka aamu sama porukka bussissa ja vuosien mittaan heistä on tullut hyviä ystäviä. He tietävät toistensa elämästä kaiken, lasten synttärit, aviokriisit ja -erot, sairastumiset. Itseasiassa heillä on tämän porukan (johon kuuluu siis yli 10 naista) WhatsApp ryhmä, johon viestitellään jos ollaan vaikkapa kipeänä kotona. Välillä naiset tapaavat myös viikonloppuisin. Käyvät kuulemma syömässä yhdessä.

“Tämä on minun bussiperheeni”, Stefania sanoi. “En osaa kuvitellakaan meneväni töihin millään muulla kuin juuri tuolla nimenomaisella bussilla.”

Kotimatkani kesti tänään tunnin, mutta siihen tosiaan kuului tämä kaupassa haahuilu ja muutaman ravintolan ruokalistan katsastaminen. Onneksi ei satanut vettä, vaikka aika pilvinen päivä olikin. Kotiin päästyäni kuulin eräältä mieheni italialaiselta opiskelukaverilta, joka oli meillä tekemässä ryhmätyötä, että lakko loppuisi tänään kello 17 ja kaikki palaisi hiljalleen ennalleen. Nyt täytyy vaan pitää huoli siitä, että seuraa myös italialaisia uutisia säännöllisesti, että tietää etukäteen milloin seuraava lakko tapahtuu!

Basta!

basta

Voi hyvänen aika tuota italian opettajaani Stefaniaa; mikä tyyppi! Mitä pidemmälle kurssi menee, sitä ronskimmaksi alkavat hänen juttunsa käymään. Eilen häneltä repesi suorastaan verisuoni päästä ensin kolumbialaisen Dianan kanssa ja sitten heti perään libyalaisen Nisiman kanssa.

“Mamma mia, basta, basta (olen saanut tarpeeksi!)”, hän huusi kovalla äänellä italiaksi, kun espanjaa äidinkielenään puhuva Diana ei taaskaan osannut taivuttaa verbejä oikein. “Miten voi olla mahdollista, että et osaa tätä sanoa kun se on melkein sama espanjaksi? Kerro mulle se, ennen kuin kaikki hiukseni muuttuvat vitivalkoisiksi! Ei tämä ole todellista, johan tämän luulisi jo tyhmäkin tietävän!” Sitten hän repi jo muutenkin pystyssä sojottavaa tukkaansa ja elehti dramaattisesti käsillään samalla kun pyöritteli meille muille silmiään.

Kohta sama jatkui Nisiman kanssa.

“Buena notte! (hyvää yötä)” hän karjui niin että kuului varmaan kadulle saakka. “Nisima, Nisima, Nisima!!! Voiko tämä olla totta, että et vieläkään saa tätä sanottua oikein? Luepa nyt uudelleen se sana. Voi hyvänen aika, johan tässä menee järki teidän oppilaiden kanssa!” Ja taas revittiin tukkaa.

“Pazienza. Pazienza”, hän peräänkuulutti itseltään kärsivällisyyttä, joka oli kadonnut kyllä kuin tuhka tuuleen.

Mielenkiintoisinta tässä on se, että jos nyt joku ope tuollalailla huutaisi vaikkapa englanniksi Amerikassa, johan siitä jo jonnekin viralliseen tahoon tehtäisiin ilmoitus. Tai jotain. Mutta täällä Roomassa me vain nauramme Stefanian raivolle. Oikeasti, italiaksi tuo ei kuulosta niin pahalta. Ei edes silloin kun hän manasi meidät viimeiseen maan rakoon kutsuen meitä mm. sanalla “stupido”, jonka merkitys lienee kaikille selvä.  Tämä nyt on vain juuri se tapa millä täällä puhutaan ihmisille. Olen niin monesti kuullut äitien raivoavan lapsilleen samaan tyyliin ja lasten vain katselevan äidin raivareita tyynesti vieressä. Ja sama aviopuolisoiden välillä. Kauheeta draamaa ja paljon käsien levittelyä ilmaan pienimmästäkin asiasta.

Mitä enemmän Stefanialla menee hermot, sen hauskempaa meillä. Aluksi näin kyllä, että Nisima pahoitti mielensä, mutta hänkin on sittemmin tajunnut, että tämä tällainen höykytys ja tukan repiminen on oikeastaan aika harmitonta ja kielii vain siitä, että Stefania välittää. Siihen pitää suhtautua tietynlaisella nenäkkäällä vastarinnalla. Siitä se vasta sitten riemu repeääkin ja Stefania saa lisää bensaa liekkeihinsa. Lisäksi kolikolla on myös kääntöpuoli. Auta armias kun Nisima saa vihdoin vaikkapa kokonaisen lauseen sanottua oikein. Silloin Stefania on polvillaan hänen edessään ja suutelee teatraalisesti hänen käsiään.

“Kiitos ihana Nisima lapsoseni, kiitos. Se oli musiikkia korvilleni, olet mahtava!”

Stefania on kyllä uskomatonta viihdettä. Mietin joskus, että onko hän iltaisin ihan puhki päästessään kotiin. Kyllä tuollaisen shown jälkeen kuka tahansa olisi. Mutta en kyllä ole ihan varma Stefaniasta. Toisaalta hänessä on jotakin super herkkää, jonka hän peittää rajun imagonsa alle.  Ja se imago on kyllä huomiota herättävä. Kun hän ilmestyy aamuisin luokkaan mustiin pukeutuneena ja vahvasti meikattuna, punaiseksi värjätty käkkärä tukka sojoittaen joka ilmansuuntaan ja golfpallon kokoinen hopeinen pääkallosormus sormessa kimallellen, hänestä saa kyllä aika erikoisen kuvan. Puhumattakaan sitten kun hän alkaa huutamaan oppilailleen!

Mutta kun hänet oppii tuntemaan, näkee aika äkkiä, että kovan ulkokuoren alla sykkii lempeä sydän.  Stefania on ihan paras italian opettaja ja tiedän, että minun tulee häntä kovin ikävä kun tämä kurssi on ohi!

Roomalaista musiikkia

Auton ratissa istuva italialainen soittaa autonsa äänitorvea usein ja kovaa. Kerran, kun kielikoulun luokkaan kantautui avonaisesta ikkunasta pitkä, kovaääninen tööttäys, opettajani Stefania kutsui ääntä roomalaiseksi musiikiksi. Kun tööttäys jatkui ja jatkui ja lisäksi siihen yhtyi eräs toinenkin autolija, Stefania heitti kätensä ilmaan tuskaantuneena.

“Mamma mia, nyt siitä tuli duetto!”

Nauroimme kaikki makeasti hänen vitsilleen, joka ei kyllä ole vitsi lainkaan. Näitä duettoja kuulee nimittäin joka puolella ja jatkuvasti. Usein niistä kehkeytyy jo pieni kuoro.

Viime viikonloppuna saimme ensi kädessä kokea italialaisten ns. liipasinherkkyyden mitä tulee tööttäilyyn ollessamme uusien vuorkaisäntiemme kyydissä. He olivat ystävällisesti tarjoutuneet hakemaan meidät ja tavaramme vanhasta kodistamme ja tuomaan meidät tavaroinemme tänne uuteen asuntoon.

Olimme mieheni kanssa ajatelleet alustavasti, että ainakin hän ja ehkä poikakin matkustaisivat junalla tämän matkan. Tavaraa oli nimittäin sen verran, ettemme uskoneet sen mahtuvan vuokraisännän maasturiin vaikka penkitkin laitettaisiin alas. Meillä kun on ne kolme kokoontaitettavaa pyörää. Niin käteviä kuin ne ovatkin, ne vievät kolmisteen aika paljon tilaa autosta, sitten kuitenkin. Ja kun matkalaukkujakin oli useampi. Plus koirat. Ja printteri… ja…

Eikä mitään. Vuokraemäntäkin oli lähtenyt mukaan omalla, jo elämää nähneellä, kirkkaan keltaisella avoautollaan. Takaluukku oli pieni, mutta takapenkille mahtui myös tavaraa. Kun mies yritti ehdottaa, että hän menisi junalla pyöränsä kanssa, vuokranantajamme suorastaan loukkaantuivat; kyllähän nämä tavarat saataisiin mahtumaan, tavalla tai toisella.  Vaikka sitten väkisin.

Ja niinhän ne mahtuivat, juuri ja juuri. Vuokraemäntä totesi, että sen verran täynnä olivat autot, että ajetaanhan rauhallisesti.

Jep. Hänen ajatuksensa rauhallisesti ajamisesta on kyllä aika erilainen kuin minun käsitykseni siitä! Meinasimme ajaa ainakin viisi kolaria ensimmäisen kahden minuutin aikana. Jo pelkkä peruutus laittomalta parkkipaikalta liikenteen sekaan laukaisi autontorvien kakofonian. Jarrut vain kirskuivat selkämme takana kun vuokraemäntä  tempaisi autonsa tyynen rauhallisesti erään miehen eteen paljoakaan katsomatta.

“Apua”, poika kommentoi takapenkiltä  kahden polkupyörän ja yhden kassin alta.

Pari kertaa matkan aikana ajoimme päin punaisia. Kerran ajoimme väärään suuntaan, mutta ei hätää, kuskimme ohjasi autonsa kylmänrauhallisesti vastaantulevien kaistan kautta oikeaan paikkaan. Ja taas joku tööttäsi merkiksi siitä, että sekin manööveri tuli huomattua. Vuokraemäntä se vain heilautti kätään ja nauroi.

Välillä kuskimme tööttäsi hänkin, lyhyesti ja terävästi. Pari kertaa hän levitteli tuskastuneena käsiään ja näytti erilaisia käsimerkkejä ja tööttäsi vielä perään, varmuuden vuoksi.

“Rooman liikenne”, hän huokaili. “Järkyttävää.”

Selvisimme hengissä perille, mutta harmitti, etten laskenut kuinka monta kertaa kuski kerkesi käyttämään äänitorvea tuon matkan aikana. Aika monta. Mies oli ollut vuokraisännän kyydissä ja sama meininki sielläkin.

Mutta kaikesta tästä huolimatta väittäisin, että roomalaiset ovat kohteliaita kuskeja. Juu, kovasti he huitovat käsiään ja töttäilevät ja muka tuskaantuvat milloin mihinkin, mutta siitä huolimatta he antavat toisilleen tietä, aina. En ole ainakaan toistaiseksi nähnyt mitään järjetöntä raivoamista keltään tai ettei autoja päästetäisi itsensä eteen. Ehkä tässä on se pointti, että kun kaikki rikkovat liikennesääntöjä ainakin jossain määrin, kukaan ei vedä hernettä nenäänsä kun joku vaikkapa päättää tehdä u-käännöksen keskellä katua tai alkaa ruuhkassa tunkemaan eteesi. Okei, vähän voidaan levitellä käsiä tietenkin, mutta aina kuitenkin kaveri päästetään menemään.  Eihän tästä varmaan muuten mitään tulisikaan, niin järkyttävä tämä liikenne täällä on, etenkin sadepäivänä, niin kuin tänään.

Linnuista ja onnellisuudesta

Lauantaina muutimme uuteen kämppään täällä Roomassa. Löysimme asunnon netistä, aikamoisen hakemisen jälkeen. Kävimme katsomassa paria muutakin paikkaa, mutta lopulta päädyimme tähän siksi, että siinä yhdistyivät useimmat sellaiset asiat joita haimme. Tietysti aina joutuu tekemään kompromisseja ja niin nytkin. Tykkäsimme kovasti esimerkiksi edellisen kämpän pihasta, joka on harvinainen bonus näin isossa kaupungissa. Nyt koiramme joutuvat tyytymään pihan sijaan kattoterassiin. Toisaalta, halusimme asua alueella, jossa koirien kanssa voisi käydä päivittäin pitkillä kävelylenkeillä luonnossa ja se nyt toteutuu monin kerroin, sillä uuden asuntomme lähellä, vain 5-10 minuutin kävelymatkan päässä, on useita valtavia puistoja, jopa sellaisia jotka ovat ns. luonnonvaraisia (lue: peltoa, metsää ja puskaa) ja jossa koiria voi pitää vapaana.

Lisäksi täällä on todella hiljaista, ottaen huomioon, että ollaan edelleen Roomassa ja lähellä on vahvastikin liikennöityjä katuja. Jotenkin tämä asuinalue on kuitenkin kaiken takana ja täällä on hiljaista. Kämppä on myös korkealla kaiken yläpuolella ja kaksinkertaiset ikkunat takaavat sen, että äänet (jos niitä nyt ylipäätään on), eivät juuri kuulu tänne saakka. Nukuinkin viime yönä ensimmäistä kertaa Roomaan muuton jälkeen koko yön heräämättä, jes!

Uskomattominta on kuitenkin kuulla lintujen laulua. Eilen kävellessäni kotiin lähikaupasta kiinnitin oikein huomiota siihen, kuinka monia pikkulintuja sekä näin että kuulin. En nimittäin ole kuullut linnunlaulua täällä Roomassa ollenkaan ennen eilistä kauppareissua, sillä tuolla edellisellä asuinalueella ei pikkulintuja ollut. Tämäkin on sellainen asia, jota helposti pitää itsestään selvyytenä. En itsekään ihan heti huomannut lintuäänien puuttumista. Vasta siinä vaiheessa kun konkreettisesti aloin erittelemään tunteitani ja miettimään mikä tässä kaupunkiympäristössä oikein minua hiersi, tajusin jotakin puuttuvan. En ole nimittäin aikaisemmin asunut paikassa, jossa ei kuulu lintujen ääniä.

Tänä aamuna lenkillä olin kuin lapsi lelukaupassa. Ihana oli kuulla ja aistia linnut, joita näytti olevan nyt jokapuolella. Ja tuntui, että linnut suorastaan karjuivat puissaan kovaäänisesti, vaikka ei kevät olekaan. Ehkä nekin olivat ilahtuneita lämpöaallosta, joka yllätti meidät kaikki tänä viikonloppuna. Tai ehkä ne päättivät antaa raikaa, jotta varmasti huomaisin niiden olemassa olon.

Näin se on pienistä asioista kiinni, ihmisen onnellisuus. Tai eiväthän nämä pieniä asioita ole minulle. Jollekin toiselle ehkä. Ei kaikkien tarvitse kuulla linnunlaulua, mutta mulle se on näköjään elinehto. Tuotakaan en kyllä itsekään tiennyt ennen kuin sitä ei enää ollutkaan. On se hyvä melkein viisikymppisenä oppia itsestään uusia asioita!

Nyt Rooma näyttäytyy jo paljon valoisampana sekä mulle että miehelle ja pojalle. Ja tietenkin koirille. Ne olivat niin onnellisia tänään tehtyämme yli tunnin lenkin puistossa, jossa ne saivat juosta vapaana. Ja kun koirat ovat onnellisia, silloin ihmistekin ovat. Ja toisin päin. Onnellisuus on tarttuva tauti.

 

Koiran elämää Roomassa osa 2

Olen tässä jo puolitoista kuukautta seuraillut erään koiran elämää. Näen koiran usein, koska se käy emäntänsä kanssa töissä kuutena päivänä viikossa tässä meidän nykyisen asunnon lähellä. Sen emäntä työskentelee (ja ehkä omistaakin?) kulman takana olevan silmälasiliikkeen. Tila on pieni, kuten monet erikoisliikkeet täällä ovat, ja siksi koira vietää suurimman osan päivästään kadulla, kaupan ulkopuolella, jos kelit sen vain sallivat. Joskus se on myös kytkettynä viereisen putkiliikkeen edessä, sillä ilmeisesti putkiliikkeessä oleva nainen on koiran omistajan ystävä tai ainakin näen heidät usein istuskelemassa silmälasiliikkeessä juttelemassa hiljaisina päivinä.

Usein kadulla on koiraa varten sininen joogamatto ja iso metallinen juomakuppi, mutta joinakin päivinä koira makoilee suoraan kadulla, niin kuin alla olevassa kuvassa.

kauppakoira

Koiran nimeä en tiedä. Se on valtavan kokoinen, rauhallinen ja kärsivällinen. Pari kertaa olen nähnyt kun pienet lapset ovat sitä menneet silittelemään ja vaikka koira ei selkeästi juuri piittaa lasten lähtentely-yrityksistä, se kestää ne reagoimatta.

En oikein tiedä mitä ajatella tästä koirasta. Sillä on pitkä päivä emäntänsä kanssa töissä, kadulla tai liikkeen lattialla maaten. Toisaalta yhtä pitkä sen päivä olisi myös kotona. Ehkä pidempikin, jos emäntä ei lounastauolla ehtisi sitä kotiin moikkaamaan. Täällähän lounastauot ovat pari tuntia. Ehkä se pääsee silloin kävelylle? Monet koirat tosin suljetaan liikkeeseen sisälle lounaan ajaksi. Olen nimittäin nähnyt muutamia muitakin koiria, jotka käyvät samallalailla töissä omistajiensa kanssa.  Surkealta se kyllä joskus näyttää, roikkuessaan liikkeen edessä lyhyessä remmissä.

Täällä koirat kulkevat ihmisten mukana moneen paikkaan, mikä on mielestäni hyvä asia. Kaliforniassa on paljon koiria, jotka eivät koskaan pääse pieneltä kotipihaltaan lenkille. Tiedänpä sellaisiakin tapauksia, jotka pitävät koiraansa sisätiloissa aina. Silloin koiralle on opetettu hädän tekeminen sitä varten laitettuun “käymälään”. Sitä on vaikea ymmärtää, sillä kyllä jokainen koira, koosta riippumatta, tarvitse liikuntaa ja ulkoilua. Mutta muistan kyllä kuinka naapurimme Santa Cruzissa eivät koskaan vieneet koiriaan lenkille vaan pitivät niitä sisällä suurimman osan aikaa. Kolme neljä kertaa päivässä koirat pääsivät pihalle, missä ne asioinnin lisäksi haukkuivat neuroottisesti pienintäkin muutosta ympäristössään (ihmekkös tuo kun olivat kuin pullossa kasvaneet) Eli vaikka täällä Roomassa ei olekaan kovin fantastiset koiran ulkoilutusolosuhteet, koirat täällä kuitenkin pääsevät lenkille ja usein, vaikkapa sitten vain kauppareissulle tai ravintolaan.

Mekin otamme nykyään koiramme usein mukaan gelato-ostoksille ja aina jätskipaikan omistaja sanoo, että tuokaa koirat ihmeessä sisään. Ravintolaankin ne olemme tuoneet. Ja ostoskeskukseen. Olen nähnyt koiria täällä oikeastaan vähän joka paikassa, jopa ruokakaupassakin pari kertaa, tosin silloin ne ovat olleet sylissä. Siinä kai se raja vedetään, että ruokakauppaan ei saa tuoda taluttamalla koiraa?

Muistan kun Chili koiramme oli pienen pieni pentu ja vasta tullut meille. Se oli siis sellainen kilon painoinen lelukoiran näköinen söpöläinen. Jouduin nopeasti käymään mieheni kanssa kaupassa Helsingissä ja laitoin Chilin siksi aikaa hupparini sisään piiloon. Mutta eiköhän siitä huolimatta joku tarkkanäköinen myyjä huomannut koiran. Äkkilähtöhän siinä tuli kaupasta, sättimisen saattelemana. Kuulemma jos asiakkaat näkevät, tulee sanomista ja menee maine. Ja se on vastoin kaikkia mahdollisia hygieniasäädöksiä ja lakeja. Kovin oli kauppias närkästynyt ja ymmärtäähän sen, säännöt ovat säännöt ja Suomessa sääntöjä harvoin sääntöjä venytetään.

En tiedä onko täällä Italiassa mitään sääntöjä koirien suhteen mitä tulee kauppoihin ja kahviloihin. Ehkä nämä asiat ovat paikan omistajan päätettävissä, eikä minkään lakipykälän. Niin se ehkä oli vielä Suomessakin kauan sitten. Tai ehkä ei. Ehkä siellä ei koskaan ole sallittu koiria julkisissa sisätiloissa. Enkä osaisi kuvitellakaan, että joku pitäisi koiraansa kytkettynä työpaikkansa ulkopuolella, johan siihen puuttuisivat jo ohikulkijatkin. Tai näin uskoisin.  Minussakin elää pieni eläinaktivisti, joka aina miettii sitä, että onko eläimen lajitarpeet otettu huomioon sen elämässä. Ainahan niin ei ole, syystä tai toisesta. Usein omistaja ei edes tiedä mitä lajinomaisia tarpeita eläimellä on tai hänellä on niistä väärä käsitys.

Jos totta puhutaan, eipä meidänkään koirien kaikki lajitarpeet toteudu tällä hetkellä, vaikka kuinka yritän asian eteen tehdä jotakin. Ympäristömme vain nyt on sellainen täällä Roomassa, ettei se salli esimerkiksi vapaana juoksentelua päivittäin (mikä ahdistaa koirien lisäksi myös mua, kuten on ehkä käynyt jo selväksi lukijoille) Toista on kuitenkin istua sidottuna kiviseinään kahdeksan tuntia päivässä kuutena päivänä viikossa. Kaikki on niin suhteellista. Toisaalta koira on laumaeläin ja siksi sille on tärkeää olla laumansa lähellä. Voisiko tässä kiviseinässä kytkettynä oleminen sitten kuitenkin olla se parempi vaihtoehto kuin kotona yksin kökkiminen, emäntää odotellen?  Vaikea sanoa. Sen tiedän kuitenkin, että tuota koiraa muistelen varmaan pitkään senkin jälkeen kun olemme muuttaneet muualle.

Liekki on syttynyt

Miehellä on nyt kolme päivää yliopisto-opintoja takana Rooman yliopistossa ja kovin hän on innoissaan edelleen tuosta koulutusohjelmasta. Okei, parin opettajan englanninkielentaidoissa on toivomisen varaa ja mitä ilmeisemmin italialaiset proffat eivät ole kovin suunnitelmallisia tai järjestelmällisiä noin ylipäätään, mutta kaiken kaikkiaan kokemus on toistaiseksi ollut positiivinen.

Itse olen huomannut miehessä suuren muutoksen. Ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan – puhun nyt vuosista – hän on syvästi innostunut jostakin asiasta. Eilen hän tuli innosta hehkuen kotiin ja puhui suu vaahdossa eräästä projektista, jossa suunnitellaan uuden ajan tuotteita, jotka ovat yhteydessä nettin. Esimerkki tällaisesta tuotteesta voisi olla vaikka jääkaappi, joka tietää mitä perheen ruokavarastoista puuttuu ja laittaa näitä tuotteita automaattisesti netissä olevaan kauppalistaan. Mieheni projekti liittyy urheilukenkiin ja se tehdään ryhmässä. Hänen ryhmässään on kaksi muutakin, toinen on italialainen ja toinen libanonilainen. Molemmat kuulemma todella mukavia tyyppejä. Saman porukan kanssa on jo  vireillä toinenkin juttu, joka liittyy yhteisöllisyyteen. Mies suorastaan syyhyää päästä tekemään jo prototyyppejä, vaikka kuulemma tämä ideointivaihekin on ihan mielettömän hauska.

On hienoa nähdä miehen innostus. Mielestäni jokaisella pitäisi olla elämässä jotakin, joka saa silmät loistamaan ja sydämen palamaan. Ihan sama oikeastaan mitä se on, kunhan se ei ole epäterveellistä tai laitonta. Jollekin se voi olla jokin urheilulaji, vaikkapa golf, toiselle se voi olla järjestötyössä toimiminen, kunhan asia on itselle tärkeä. Miehen elämästä on pitkään puuttunut jokin, mikä saa hänet syttymään ja innostumaan. Siis oikein todenteolla. Onhan niitä kivoja juttuja ollut; salibandy turnauksia, vanhan italialaisen Vespan uudistamista ja sen sellaista. Mutta sellainen suurempi palon aihe on puuttunut. En tiedä onko se vieläkään löytynyt, mutta miehen silmien loisteesta päätellen ollaan menossa oikeaan suuntaan. Ja siitä tulee itsellekin hyvä mieli. Jokaisen tulisi saada seurata unelmiaan ja intohimon kohteitaan.

Poikakin alkaa sopeutumaan uuteen kouluunsa kunnolla. Kavereitakin on löytynyt, tosin heidän kanssaan ollaan vain koulussa eikä ollenkaan koulun jälkeen. Hän ei oikein ole edes perillä missä he asuvat. Se näissä yksityiskouluissa ulkomailla on ongelmana, oppilaat asuvat joskus todella laajalla alueella. Mikä on ikävää, ei voi fillaroida kaverin luokse hengailemaan.

Muutama päivä sitten poika pohdiskeli tämän uuden koulunsa ja kalifornialaisen koulunsa eroavaisuuksia.

“Tosi jännä juttu, mutta jotenkin musta tuntuu, että kuulun täällä enemmän joukkoon kuin siellä Kaliforniassa. Siellä kaikki olivat tunteneet toisensa eskarista saakka ja käyneet samaa koulua koko ikänsä. Paitsi mä. Mutta nyt tässä koulussa kaikki muutkin on asuneet monessa maassa ja puhuu vähintään paria kieltä. Ne tajuaa mistä mä tulen.”

Hyvä havainto pojalta. Hän monesti puhui tästä Kaliforniassa ollessamme, siis siitä kuinka joskus muiden oli vaikea hahmottaa hänen elämänkokemustaan. Se kun oli niin erilainen jo ihan pienenä. Tiedän itse miten paljon eri kulttuureissa asuminen muokkaa ihmistä, asuinhan itsekin jo lapsena eri maissa.

 

Kylmää säätä pukkaa

Roomassa on ollut tällä viikolla vuodenaikaan nähden erittäin kylmä, tai näin Stefania-opettajani meille kertoi tänä aamuna, kun saavuimme hyiseen luokkahuoneeseen. Olinkin ihmetellyt edellisenä iltana höyryävää hengitystäni kävellessäni koirien kanssa auringonlaskun jälkeen kotikorttelin ympäri. Ennen tänne muuttoa olin mieltänyt, että Rooman sää on jotakuinkin samanlainen kuin se sää mikä meillä oli myös Kalifornian Santa Cruzissa. Siellä oli kaksi vuoden aikaa, sataa ja ei-sada. Ei-sada alkoi huhtikuussa ja kesti kutakuinkin lokakuun loppuun. Tosin eräinä vuosina se saattoi alkaa jo helmikuun lopulla. Marraskuusta tulivat sateet, ehkä. Viime talvena saimme yhtä paljon vettä kuin kolmena edellisenä talvena yhteensä jolloin ei juurikaan satanut ja jonka seurauksena koko osavaltio kärvisteli järkyttävän vesipulan kourissa.

Kalifornian aikana olin yleensä jo syyskuussa ihan valmis sateiden tuloon. Ikuinen auringonpaiste ja siitä seuraava järkyttävä kuivuus saa suomalaisen kaipaamaan vettä ja vihreää. Toisaalta myös monet kalifornialaisetkin juhlivat kun vettä alkoi tulla taivaalta.Olenkin ollut tähän mennessä yllättynyt siitä miten paljon Roomassa sataa Kaliforniaan verrattuna. Täällä on satanut joka viikko ainakin vähän, joinakin viikkoina todella paljon. Eilenkin tuli vettä taas kuin aisaa monta tuntia. Sade loppui iltapäivällä ja sitten lämpötila lähtikin jälleen laskuun.

Jo illalla huomasimme, että sisällä oli aika viileä, etenkin koska ulkona tuuli nousi aika navakaksi. Meninkin nukkumaan pitkähihaisessa pyjamassa ylimääräisen peiton kanssa. Mutta olenkin aikamoinen vilukissa. Aamulla t-paitasillaan nukkuneella miehellä oli kylmä, sillä ulkona oli vain +7 astetta, sisälämpötilaa voin vain arvailla, mutta kyllä se nyt oli selkeästi yli +10. Asialle ei voinut kuitenkaan tehdä mitään (muuta kuin laittaa enemmän vaatetta päälle) sillä täällä Roomassa talojen lämmitys on sallittua vasta marraskuussa. Italiassa nimittäin laki määrää energiansäästösyistä milloin koteja saa ja voi lämmittää.

Löysin netistä kaavion, joka kertoo milloin tämä lämmitys on sallittua eri puolilla Italiaa. Maa on jaettu useisiin alueisiin, joilla jokaisella eri lämmityksen aloittamispäivä. Lämmitys lakkaa sitten taas keväällä, yleensä maalis-huhtikuussa, riippuen missä asut. Sisiliassa esimerkiksi lämmitys menee päälle vasta joulukuun alussa, kun täällä Roomassa se tapahtuu kaavion mukaan marraskuun alussa.

Lisäksi, mitä olen ymmärtänyt, lämmitys on useissa asunnoissa päällä “täysillä” vain aamuisin ja iltaisin. Päivällä ja yöllä on ns. Roman room temperature eli roomalainen huonelämpötila, joka on hieman lämpimämpi kuin ulkona. Joissakin asunnoissa ei tuota lämpöä voi itse myöskään kontrolloida kotipattereista, sitten kun se on päällä. Eli jos on kuuma, on avattava ikkuna.

Ulkolämpötilahan täällä voi mennä nollaan tai allekin. Joskus on satanut lunta, mutta se on harvinaisempaa. Ja tuskin sitä nyt ihan lokakuussa sataa, toivotaan, että ei! Useimmat talot on rakennettu kivestä, joka helpottaa kesän kuumuutta, mutta ei juuri auta kylmässä säässä. Lisäksi ikkunat ovat usein yksinkertaiset. Tätähän ei näe Suomessa ollenkaan, siellä ei kyllä elämästä tulisi mitään talvella ilman kaksin – tai kolmin – kertaisia ikkunoita. Kaliforniassa yksinkertaisia ikkunoita näkee melkein joka talossa. Siellä tosin lämmitys usein, ainakin vanhoissa taloissa Santa Cruzissa, tapahtuu seinässä olevan puhaltavan kaasulämmittimen avulla. Tämä ei todellakaan ole kovin tehokas tapa lämmittää taloa, etenkään jos talossa on vain yksi lämmitin, vaikkapa olohuoneessa. Lisäksi siellä talot ovat usein puisia omakotitaloja, jotka vuotavat kuin seula.

Nojoo, mielenkiinnolla jäämme katsomaan miten lämmitys Roomassa toimii ja kuinka hyvin talot on eristetty. Sehän selviää vasta ensi kuussa. Siihen saakka pidämme itsemme lämpimänä laittamalla lisää vaatetta päälle ja halailemalla toisiamme. Ei siis huono asia ollenkaan! No, onneksi jo huomenna lämpötila lähtee nousuun. Torstain ja perjantain väliseksi yöksi on luvattu jo +17 ja päivälämpötilakin menee reippaasti yli kahdenkymmenen. Ehkä tässä vielä pääsee shortsitkin kaivamaan esiin uudelleen?