Totaalinen aloittelija

Kirjottelen täältä Roomasta kauheassa flunssassa, joka iski loppuviikosta. Onneksi kuitenkin suoriuduin vielä perjantaina italiankurssille, vaikka aamulla olikin vähän sellainen olo, että olisi voinut jäädä sängynpohjalle kellimään. Asiaa ei auttanut se, että ulkona tuli vettä kuin aisaa, samaan tyyliin kuin joskus Kaliforniassakin parhaimmillaan. Hanat oli yläkerrassa auki, niin sanotusti. Harvoin Suomessa tulee sillälailla vettä, mutta täällä ilmeisesti tulee. Ulos mennessä kenkäni kastuivat välittömästi läpimäriksi, vaikka olinkin ottanut sateenvarjon suojakseni. Kadulla oli useissa kohdissa yli 10 senttiä vettä, kumpparithan siinä olisi tarvinnut. Ei ollut kumppareita meikäläisellä, ei. Päästyäni kielikoululle farkutkin olivat melkein polviin saakka märät ja repussa ollut lompakko oli kastunut niin, että rahatkin olivat kosteita.

Ensimmäinen viikko italian kieliopintoja on nyt menestyksekkäästi (?) takana. Olen todella tyytyväinen, että menin tuolle kurssille, koen, että se on ollut todella tehokas. Libyalainen Nishimakin selvisi hengissä ensimmäisestä viikostaan, vaikka perjantaina hän olikin jo melko epätoivoinen. Lopulta hän kesken oppitunnin nosti sormen pystyyn ja sanoi kovalla äänellä:

“Tiitsa!” (Teacher!)

Stefania heristi hänelle sormeaan takaisin ja pudisti päätään. Ei englantia, hyvä tyttö! Nishima ei lannistunut. Hän nousi tuoliltaan ja kömpi luokan eteen puhelimensa kanssa. Hän otti tussin valkoisen taulun edestä ja kopioi taululle puhelimensa näytöltä yhden lauseen italiaksi.

“Italia on vaikea kieli koska…”

Sitten hän piirsi a-kirjaimen taululle ja osoitti sveitsiläistä Evelyniä.

“French?” hän kysyi englanniksi.

“A”, Evelyn vastasti.

Hän osoitti kolumbialaista Dianaa.

“You?” hän kysyi ja osoitti a-kirjainta uudelleen.

“A”, Diana sanoi.

Nishima osoitti saksalaista Tamaraa kysyvästi. “A?”

Tamara nyökkäsi. Nishima kääntyi taulun puoleen ja piirsi erikoisen näköisen, ehkä eniten i-kirjainta muistuttavan arabialaisen kirjaimen taululle. Sitten hän sanoin äänteen, jota en edes kykene tässä kuvailemaan. Mutta sen voin sanoa, ettei se kuulostanut milläänlailla aalta.

Stefania heitti kätensä ilmaan. “I know, Nishima, I know”, hän sanoi tavoistaan poiketen englanniksi. “I know.”

Sitten hän aloitti palopuheen italiaksi, selvittäen, että kyllähän hän ymmärtää miten vaikeaa tämä on Nishimalle. Onhan hän opettanut italian alkeita jo 20 vuotta ja hänellä on ollut oppilaina muitakin arabinkielisiä ihmisiä. Ja hepreankielisiä. Ja kiinankielisiä. Ja japaninkielisiä.

Hän levitti sormensa Nishiman nähtäväksi.

“Muut opiskelevat kotona yhden tunnin koulun jälkeen”, Stefania sanoi italiaksi hitaasti ja selvästi, sitten osoitti meitä muita, jotka istuimme hipihijaa tuoleissamme. “Mutta Nishima, sinun täytyy opiskella samaa asiaa kolme tuntia.” Stefania näytti kolmea sormea ja osoitti Nishimaan.

“Kolme. Joka päivä. A-E-I-O-U. Aina vain uudelleen ja uudelleen. Kukaan ei voi tehdä sitä puolestasi. Minä voin auttaa sinua, mutta sinun täytyy tehdä työ.”

Nishima katsoi Stefaniaa tyhjä ilme nuorilla kasvoillaan. En ole varma ymmärsikö hän. Joskus tulee tunne, että tyttö menee jonkinasteiseen dissosiaatioon kun joku (Stefania nyt lähinnä) alkaa puhua italiaa enemmän kuin lauseen kerrallaan. Kyynel vierähti hänen poskelleen eikä hän tehnyt eleetääkään pyyhkiäkseen sitä pois. Stefania kohautti olkapäitään kuin sanoakseen, että näin tämä nyt vain on.

Ja niinhän se on. Mutta kyllä tuntuu pahalta Nishiman puolesta. Hän on todella topakka tyyppi, ja yrittää niin kovasti osata italiaa. joskus, kun hän saa jonkin sanan lausuttua oikein, hän taputtaa innoissaan käsiään, kuin pieni lapsi onnistuessaan. Se on aseistariisuvaa ja monesti taputamme hänen mukanaan. Mutta hänen vahvasta positiivisesta asenteestaan huolimatta näen kuinka hän päivä päivältä tällä viikolla muuttui väsyneemmän ja väsyneemmän näköiseksi.

Tiedän millaista on muuttaa maahan, jonka kieltä ei ymmärrä tai osaa juuri ollenkaan, mutta väittäisin että oma kokemukseni on varmasti Nishiman kokemusta astetta kahta helpompi. Hän on vielä niin nuorikin, vasta parikymppinen ja aina asunut vanhempiensa kanssa. Paitsi nyt, muutettuaan tänne Italiaan, uuden aviomiehensä luokse. Sekin iso elämänmuutos.

Perjantaina iltapäivällä oli kyllä itsellä kurssin jälkeen sellainen olo, että aivoni räjähtävät kaikesta tietomäärästä. Jos olisin joutunut taivuttamaan vielä yhdenkin epäsäännöllisen verbin, olisin varmaan pyörtynyt. Viikonloppu tulee kuin tilauksesta. Mutta Nishiman onnettomia kasvoja en saa kuitenkaan mielestäni vaikka kuinka yritän. Toivon, että hänkin antaa itsensä levätä edes päivän, ennen kuin aloitamme taas viiden päivän kielten opiskelurupeaman. Todennäköisesti hän kuitenkin pänttää kotona koko viikonlopun. Onneksi on mies auttamassa, joka puhuu italiaa sujuvasti, koska on asunut  täällä melkein koko ikänsä.

Mutta on tämä avartanut omaa näkemystäni siitä, mitä kieltenopiskelu voi olla. Kurssille ilmottautuessani minulta kysyttiin, olinko koskaan opiskellut italiaa. En ollut, vaikka useita muita kieliä kyllä.

“Ok, absolute beginner”, kurssisihteeri sanoi.

Totaalinen aloittelija. Sitä kurssillani ovat kaikki. Mutta näköjään myös totaalisen aloittelijankin käsite on aika laaja. Sitten kuitenkin.

 

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s