Puistossa

puistopanorama

Olen elämäni aikana asunut yhteensä noin 24 vuotta ulkomailla eli kutakuinkin puolet ikävuosistani. Jokaisessa paikassa on jotakin mitä jään kaipaamaan, kun sieltä lähden. Samallalailla jokapaikassa on asioita, joita ilmankin voin olla, jotkut sellaisia joita ei tule pätkääkään ikävä. Tärkeää on muistaa mikä on itselle tärkeää ja pyrkiä tekemään elämästä itsensä näköistä, omien arvojen mukaista, oli sitä sitten missä tahansa. Kun itselleen tärkeä asiat ovat läsnä omassa elämässä, on suurempi mahdollisuus sopeutua sinne missä on ja olla tyytyväinen. Tietysti jokainen paikka muokkaa tätä omaa tärkeiden asioiden listaa. Esimerkiksi joogaa aloin harrastamaan tosissani vasta Kaliforniassa muutama vuosi takaperin. Nyt tuntuu, etten ilman joogaa voi olla oikeasti tasapainossa. Toisaalta kuvittelin joskus, etten voisi ikinäkoskaan elää ilman ratsastusta, mutta niin siinä vain kävi, että sitäkin ilman olen elänyt. Ilman hevosia en kylläkään.

Tässä on mun tärkeiden, jopa välttämättömien asioiden lista:

Luonto ja luonnossa oleminen. Urheilu (esim. lenkkeily, salibandy). Jooga. Oma rauha ja hiljaisuus. Ystävät joiden kanssa puhua (onneksi on netti!) Eläimet, etenkin hevoset. Yhteisöllisyys (tähän liittyy läheisesti maan kielen osaaminen). Kirjoittaminen.

Varmaan on muitakin asioita, nämä nyt tulivat tässä kirjoittaessa mieleen. Meillä jokaisella on näitä asioita, jotka tekevät elämästä onnellista. Miehelläni on sellaisia myös, samoin pojallani. Yhtälailla mulle on tärkeää, että hekin saavat nauttia elämässä sellaisista asioista jotka ovat tärkeitä. Siksi etsimme esimerkiksi tänne tultuamme välittömästi porukan, jonka kanssa pelata salibandya, se kun on pojalle tosi tärkeää.

Yksi asia, joka on meidän perheessä jokaisen jäsenen listalla, on luonto ja siinä oleminen. Siksi päätimme tänään löytää tiemme pois kaupungin hälinästä. Olen tainnut aikaisemminkin mainita, että perheemme on enemmänkin sellaista luonnon rauhassa viihtyvää sorttia kuin kaupungin vilinästä nauttivaa. Siksi voikin kuulostaa ihan järjettömältä, että olemme muuttaneet niinkin isoon kaupunkiin kuin Roomaan, mutta näin tässä vain kävi. Voi olla, että jos olisimme erilaisia tyyppejä, sellaisia jotka nauttivat Rooman katuvilinästä ja ihmispaljoudesta, menisimme viikonloppuisin katsomaan nähtävyyksiä tuhansien muiden tavoin. Mutta, koska olemme tällaisia metsien samoilijoita, meillä on vähän erilaiset intressit. Tosin olen kyllä varma, että niitä nähtävyyksiäkin ehdimme vielä koluamaan jossakin vaiheessa. Tänä viikonloppuna ei kuitenkaan ollut sen aika.

Mulla oli aamusta jo paljon parempi olo, joten lähdimme koirien kanssa matkaan jalan. Olin jo jonkin aikaa katsonut, että muutaman kilsan päässä näyttäisi olevan puistomainen alue, jossa voisi ehkä kävelyttää koiria. Olin tutkaillut aluetta Google Earrthin avulla varmistaakseni, että sinne pääsisi jostakin sisään. Olemme nimittäin oppineet kantapään kautta, että vaikka kartalla näyttäisi siltä, että puisto on olemassa, sinne ei ole välttämättä sisäänpääsyä. Viheralueet ovat täällä aina (tai ainakin tähän mennessä kaikki jotka olemme nähneet) aidattuja. Aidatulle alueelle pääsee sisään vain portista, joskus niitäkin on vain yksi. Ja usein se portti on lukossa. Tämä ei nyt koske Rooman keskustassa olevia puistoja vaan täällä liepeillä olevia alueita. Tosin kyllä ne keskustankin alueet ovat aidattuja, mutta portit ovat kyllä useimmiten auki. Mutta, olen oppinut, että kannattaa aina tarkistaa, että kyseiselle alueelle on sisäänpääsy. Tai ainakin oli joskus, kun Googlen auto siellä ajeli. Ja se portinkin sijainti on aika oleellinen, ettei tarvitse kilsatolkulla kiertää ison puiston aidanviertä sitä porttia hakien.

Käveltyämme 45 minuuttia pääsimme puistoalueen portille ja se oli auki, juuri niin kuin se oli ollut Google Eartissakin! Puisto oli jättimäinen ja jokseenkin luonnonvarainen (katso kuva yllä), mikä oli mieletön bonus. Koirat olivat aikalailla innoissaan. Ne eivät ole juurikaan päässeet vapaana juoksemaan sen jälkeen kun tulivat Roomaan. Se on ollut niille todella vaikea asia, sillä aikaisemmassa elämässään ne tottuivat olemaan vapaana joka ikinen päivä. On ollut rankkaa sopeutua tähän uuteen käytäntöön, jossa aina kuljetaan remmissä.

park2

Voi että omakin sielu lepäsi luonnon keskellä! Sitä tunnetta on aika vaikea selittää tässä sanoin. On kuin valoa tulvisi huoneeseen, jossa on ollut pitkään pimeää. Teinikin oli innoissaan, otti valokuvia ja kosketteli puita, luulin hetken että hän alkaa niitä halailemaan, niin onnelliselta hänkin näytti.

park3

“Mä en tajunnut edes miten paljon mulla oli ikävä tätä”, hän sanoi. Niin. Neljätoista vuotiaan on ehkä vaikea eritellä omia tuntemuksiaan, elämänkokemusta vain ei ole vielä tarpeeksi. Vasta päästyään tuonne puistoon hän tajusi, että tämähän se oli mikä elämästä puuttui, miksi jokin vain tuntui ahdistavan. Kun hän näki polun, joka lähti mäkeä alas puiden lomaan, hän innostui ikihyvikseen.

“Mennään kattomaan minne se menee”, hän hihkui samallalailla kuin joskus aikoinaan ollessaan puolta nuorempi. Pakkohan sitä polkua oli lähteä seuraamaan, poika oli jo rinteen puolivälissä ennen kuin ehdimme sanomaan juu tai jaa.

park1

Ihanan metsän löysimmekin sieltä mäen rinteestä. Koirat, jotka Kaliforniassa ja Suomessa jahtavasivat oravia, jahtasivat sen sijaan liskoja. Alla olevassa kuvassa lisko on kiivennyt puuhun, kun orava konsanaan.

park4

Lapsi otti kuvia kukista, joita kasvoi puiden lomassa.

“Eka roomalainen kukka”, hän sanoi tyytyväisenä.

Oli surrealistista olla tämän viheralueen keskiössä, vain kilometrejä Rooman keskustasta. Eihän sieltä millään olisi lähtenyt pois, jos ei olisi tullut nälkä.

Kävelimme kotiin toiset 45 minuuttia ja vaikka koirat olivat varmasti väsyneitä, se ei näkynyt missään. Ne eivät ole koko Rooma-aikana kävelleet niin reippaasti remmissä, molempien askeleessa oli ihan erilainen energia. Taisi tulla tarpeeseen koko perheelle tuo luontokeikka, sillä jaksaa taas pitkälle.

En tiedä totunko ikinä kaupungin meluun ja väkimäärään. Varmasti ihmiset jotka asuvat täällä eivät sitä edes enää huomaa. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Ehkä hyvä, sillä jos he olisivat siitä kokoajan tietoisia, voisi olla aika raastavaa asua täällä. Itsekin yritän parhaani mukaan suhtautua siihen neutraalisti, vaikka välillä se onkin vaikeaa. Täällä on paljon ihmisä ja se tarkoittaa sitä, että täällä on myös melua ja roskia ja hajuja, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Mutta nyt huomasin, että jos tiedän pääseväni myös pois kaupungin hälinästä edes joskus, ja nimenomaan luonnon rauhaan (kaikki on suhteellista, olihan siellä puistossakin tietty edelleen jotain ääniä, olemmehan Roomassa emmekä jossain Suomen peräkylillä) edes joskus, sen kaupungissa olemisenkin kestää niin paljon paremmin.

Seuraaksi täytyy varmaan alkaa etsiä sitä joogastudiota…

 

 

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s