Totta se nyt on

Vuosi sitten, kun mies vielä raatoi jättimäisen kansainvälisen yhtiön leivissä, mietin kuumeisesti miten hänen unelmistaan voitaisiin tehdä totta ilman, että joutuisimme ottamaan satojen tuhansien lainan (Amerikassa opiskelu on kallista, keskimäärin 60 000 olisi lukukausi maksanut hänelle, siihen sitten asumiskustannukset ja kaikki muu päälle). Silloin netissä surfaillessani silmäni osui ilmoitukseen englanninkielisestä, mutta eurooppalaisesta yliopistotutkinnosta. Lähdin tuon ilmoituksen innoittamana tutkimaan mieheni mahdollisuuksia suorittaa tutkinto, josta hän oli haaveillut pitkään, mutta jo ajatuksena luopunut. Tilanne oli mielestäni nimittäin kriittinen; mieheni oli lähtenyt jo hiljalleen rypemään mielensä mustaan pohjamutaan, josta on vaikea enää kammeta itseään katsomaan vaihtoehtoja saatikka niitä aktiivisesti etsimään. Siksi minä niitä hänen puolestaan etsinkin, siis vaihtoehtoja. Kun en ollut valmis vielä luovuttamaan.

Nyt, vuotta myöhemmin, eräs tavoite on vihdoin saavutettu. Eilen se nimittäin alkoi, miehen yliopisto-opinnot eli syy miksi olemme täällä Roomassa. Johan tätä on odotettu jo kuukausia. Melkein luulimme, että tätä päivää ei tule. Muutaman kerran oikeasti ajattelin, että tästä ei tule totta, ei sitten millään. Mutta totta se nyt on.

Myöhään aloittavat täällä opiskelun, lokakuun puolessa välissä, mies oli jo suht kypsynyt odotteluun. Toisaalta tämä aika on ollut hänelle myös todella tärkeää aikaa irrottautua vanhasta elämästä ja valmistautua uuteen, opiskelijan elämään.

Siitähän on nyt nelisen kuukautta kun hän otti loparit työpaikastaan. Neljässä kuukaudessa ehtii toipua jo aika hyvin, sanoisin. Vaikka kyllä hän tuossa pari viikkoa sitten sanoi, että stressiä on edelleen, se on vain erilaista. Stressihän voi tulla monesta syystä, mutta yksi suurimmista triggereistä on epävarmuudessa eläminen. Ottamalla loparit ja muuttamalla toiselle puolen maailmaa vieraaseen maahan vailla juuri muuta suunnitelmaa kuin uuden alan opiskelu mies pisti kyllä oman stressinsä ihan eri kategoriaan kuin ennen. Tietynasteinen epävarmuus on läsnä kokoajan. Hän lähettikin mulle Whatsapp viestinä alla olevan miimin:

stress

Vitsi vitsi. Ei mieheni nyt ihan näin pahassa jamassa ole, että stressi olisi kokopäivätyö. Mutta vähän kuitenkin hermona siitä miten opiskelu tulee sujumaan kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Onneksi hän ei enää liikoja mieti mitä opiskelun jälkeen tapahtuu, sen verran hän alkanut uskomaan siihen, että elämä kantaa.

Eilen hän sitten tapasi kaikki tulevat opiskelijakaverinsa sekä opettajansa. Opiskelijoista hän on selkeästi vanhin ja ainoa amerikkalainen. Proffat olivat sentään yli viisikymppisiä. Kovin on kansainvälistä porukkaa tuo kuudenkymmenen hengen porukka: opiskelijoita on tullut tänne Roomaan saakka Kiinasta, Intiasta, Iranista, Meksikosta, Hollanista, Saksasta, Eestistä, Azerbaizanista… lista on pitkä. Osa on tullut samantien, suoritettuaan alemman yliopistotutkinnon (Bachelor) ja osa on ollut välillä töissä. Osalle tämä on vain puolen vuoden tai vuoden pituinen opiskelijavaihto. Jotkut ovat jo tuotesuunnitelijoita, toiset ovat mieheni tavoin opiskelleet jotakin muuta alaa aikaisemmin. Mies sanoi, että kovasti oli erilaista osaamista joukossa, mikä tekee opiskelusta varmasti todella antoisaa. Jokaisella on kuitenkin jotakin annettavaa ja kun ryhmä on noinkin värikäs, sitä annettavaa on varmasti laidasta laitaan.

Koulutusohjelma kuullostaa mieheni mielestä mielenkiintoiselta, ainakin näin parin ensimmäisen päivän perusteella. Se on helpotus, sillä toisinkin olisi voinut käydä. Etenkin koska yliopiston toiminta tähän saakka ei ole vakuuttanut. Vieläkään ei tietenkään voi tietää tarkalleen tuosta opetuksen tasosta, mutta mieheni koki opettajat näin ensinäkemältä asiantunteviksi.

Luentojen aikataulu on aika erikoinen; sekä maanantaisin että tiistaisin opiskellaan aamu yhdeksästä ilta seitsemään melkeinpä putkeen, väliin mahtuu vain lyhyitä taukoja. Keskiviikkona on puolikas päivä yhteen, jonka jälkeen luentoja ei loppuviikosta ole. Silloin on kuulemma aikaa työstää ryhmätöitä ja muita projekteja. Ja niitä kuulemma riittää. Mies on sekä innoissaan että kauhuissaan.

“Mitähän tästä tulee…” hän mietti eilen illalla.

Hyvä siitä tulee, kunhan hän pääsee vauhtiin ja pääsee opiskelumoodiin. Itse olen ainakin huomannut nyt tuota italiaa opiskellessa, että aika äkkiä ne aivot alkavat tuota uutta tietoa järjestelemään ja ottamaan vastaan. Tosin mä nyt olen tällainen ikuinen opiskelija, aina jotain uutta oppimassa. Ehkä mun aivot on pysyvästi opiskelumoodissa. Mun motto onkin, että kun mä lakkaan oppimasta uusia juttuja, mä olen varmaan kuollut!

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s