Miehellä on nyt kolme päivää yliopisto-opintoja takana Rooman yliopistossa ja kovin hän on innoissaan edelleen tuosta koulutusohjelmasta. Okei, parin opettajan englanninkielentaidoissa on toivomisen varaa ja mitä ilmeisemmin italialaiset proffat eivät ole kovin suunnitelmallisia tai järjestelmällisiä noin ylipäätään, mutta kaiken kaikkiaan kokemus on toistaiseksi ollut positiivinen.
Itse olen huomannut miehessä suuren muutoksen. Ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan – puhun nyt vuosista – hän on syvästi innostunut jostakin asiasta. Eilen hän tuli innosta hehkuen kotiin ja puhui suu vaahdossa eräästä projektista, jossa suunnitellaan uuden ajan tuotteita, jotka ovat yhteydessä nettin. Esimerkki tällaisesta tuotteesta voisi olla vaikka jääkaappi, joka tietää mitä perheen ruokavarastoista puuttuu ja laittaa näitä tuotteita automaattisesti netissä olevaan kauppalistaan. Mieheni projekti liittyy urheilukenkiin ja se tehdään ryhmässä. Hänen ryhmässään on kaksi muutakin, toinen on italialainen ja toinen libanonilainen. Molemmat kuulemma todella mukavia tyyppejä. Saman porukan kanssa on jo vireillä toinenkin juttu, joka liittyy yhteisöllisyyteen. Mies suorastaan syyhyää päästä tekemään jo prototyyppejä, vaikka kuulemma tämä ideointivaihekin on ihan mielettömän hauska.
On hienoa nähdä miehen innostus. Mielestäni jokaisella pitäisi olla elämässä jotakin, joka saa silmät loistamaan ja sydämen palamaan. Ihan sama oikeastaan mitä se on, kunhan se ei ole epäterveellistä tai laitonta. Jollekin se voi olla jokin urheilulaji, vaikkapa golf, toiselle se voi olla järjestötyössä toimiminen, kunhan asia on itselle tärkeä. Miehen elämästä on pitkään puuttunut jokin, mikä saa hänet syttymään ja innostumaan. Siis oikein todenteolla. Onhan niitä kivoja juttuja ollut; salibandy turnauksia, vanhan italialaisen Vespan uudistamista ja sen sellaista. Mutta sellainen suurempi palon aihe on puuttunut. En tiedä onko se vieläkään löytynyt, mutta miehen silmien loisteesta päätellen ollaan menossa oikeaan suuntaan. Ja siitä tulee itsellekin hyvä mieli. Jokaisen tulisi saada seurata unelmiaan ja intohimon kohteitaan.
Poikakin alkaa sopeutumaan uuteen kouluunsa kunnolla. Kavereitakin on löytynyt, tosin heidän kanssaan ollaan vain koulussa eikä ollenkaan koulun jälkeen. Hän ei oikein ole edes perillä missä he asuvat. Se näissä yksityiskouluissa ulkomailla on ongelmana, oppilaat asuvat joskus todella laajalla alueella. Mikä on ikävää, ei voi fillaroida kaverin luokse hengailemaan.
Muutama päivä sitten poika pohdiskeli tämän uuden koulunsa ja kalifornialaisen koulunsa eroavaisuuksia.
“Tosi jännä juttu, mutta jotenkin musta tuntuu, että kuulun täällä enemmän joukkoon kuin siellä Kaliforniassa. Siellä kaikki olivat tunteneet toisensa eskarista saakka ja käyneet samaa koulua koko ikänsä. Paitsi mä. Mutta nyt tässä koulussa kaikki muutkin on asuneet monessa maassa ja puhuu vähintään paria kieltä. Ne tajuaa mistä mä tulen.”
Hyvä havainto pojalta. Hän monesti puhui tästä Kaliforniassa ollessamme, siis siitä kuinka joskus muiden oli vaikea hahmottaa hänen elämänkokemustaan. Se kun oli niin erilainen jo ihan pienenä. Tiedän itse miten paljon eri kulttuureissa asuminen muokkaa ihmistä, asuinhan itsekin jo lapsena eri maissa.
riskinottajat 