Linnuista ja onnellisuudesta

Lauantaina muutimme uuteen kämppään täällä Roomassa. Löysimme asunnon netistä, aikamoisen hakemisen jälkeen. Kävimme katsomassa paria muutakin paikkaa, mutta lopulta päädyimme tähän siksi, että siinä yhdistyivät useimmat sellaiset asiat joita haimme. Tietysti aina joutuu tekemään kompromisseja ja niin nytkin. Tykkäsimme kovasti esimerkiksi edellisen kämpän pihasta, joka on harvinainen bonus näin isossa kaupungissa. Nyt koiramme joutuvat tyytymään pihan sijaan kattoterassiin. Toisaalta, halusimme asua alueella, jossa koirien kanssa voisi käydä päivittäin pitkillä kävelylenkeillä luonnossa ja se nyt toteutuu monin kerroin, sillä uuden asuntomme lähellä, vain 5-10 minuutin kävelymatkan päässä, on useita valtavia puistoja, jopa sellaisia jotka ovat ns. luonnonvaraisia (lue: peltoa, metsää ja puskaa) ja jossa koiria voi pitää vapaana.

Lisäksi täällä on todella hiljaista, ottaen huomioon, että ollaan edelleen Roomassa ja lähellä on vahvastikin liikennöityjä katuja. Jotenkin tämä asuinalue on kuitenkin kaiken takana ja täällä on hiljaista. Kämppä on myös korkealla kaiken yläpuolella ja kaksinkertaiset ikkunat takaavat sen, että äänet (jos niitä nyt ylipäätään on), eivät juuri kuulu tänne saakka. Nukuinkin viime yönä ensimmäistä kertaa Roomaan muuton jälkeen koko yön heräämättä, jes!

Uskomattominta on kuitenkin kuulla lintujen laulua. Eilen kävellessäni kotiin lähikaupasta kiinnitin oikein huomiota siihen, kuinka monia pikkulintuja sekä näin että kuulin. En nimittäin ole kuullut linnunlaulua täällä Roomassa ollenkaan ennen eilistä kauppareissua, sillä tuolla edellisellä asuinalueella ei pikkulintuja ollut. Tämäkin on sellainen asia, jota helposti pitää itsestään selvyytenä. En itsekään ihan heti huomannut lintuäänien puuttumista. Vasta siinä vaiheessa kun konkreettisesti aloin erittelemään tunteitani ja miettimään mikä tässä kaupunkiympäristössä oikein minua hiersi, tajusin jotakin puuttuvan. En ole nimittäin aikaisemmin asunut paikassa, jossa ei kuulu lintujen ääniä.

Tänä aamuna lenkillä olin kuin lapsi lelukaupassa. Ihana oli kuulla ja aistia linnut, joita näytti olevan nyt jokapuolella. Ja tuntui, että linnut suorastaan karjuivat puissaan kovaäänisesti, vaikka ei kevät olekaan. Ehkä nekin olivat ilahtuneita lämpöaallosta, joka yllätti meidät kaikki tänä viikonloppuna. Tai ehkä ne päättivät antaa raikaa, jotta varmasti huomaisin niiden olemassa olon.

Näin se on pienistä asioista kiinni, ihmisen onnellisuus. Tai eiväthän nämä pieniä asioita ole minulle. Jollekin toiselle ehkä. Ei kaikkien tarvitse kuulla linnunlaulua, mutta mulle se on näköjään elinehto. Tuotakaan en kyllä itsekään tiennyt ennen kuin sitä ei enää ollutkaan. On se hyvä melkein viisikymppisenä oppia itsestään uusia asioita!

Nyt Rooma näyttäytyy jo paljon valoisampana sekä mulle että miehelle ja pojalle. Ja tietenkin koirille. Ne olivat niin onnellisia tänään tehtyämme yli tunnin lenkin puistossa, jossa ne saivat juosta vapaana. Ja kun koirat ovat onnellisia, silloin ihmistekin ovat. Ja toisin päin. Onnellisuus on tarttuva tauti.

 

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s