Uno sciopero

Tänään pääsin ensimmäistä kertaa kokemaan italialaisen joukkoliikennelakon. Olin lakosta autuaan tietämätön aamulla, kun lähdin kielikurssilleni, mutta asia alkoi valjeta saavuttuani metroasemalle, jossa metroa jo odotteli aikamoinen porukka. Hetken päästä tuli kuulutus italiaksi, josta ymmärsin about puolet. Siinä lupailtiin minun mielestäni, että metro tulee kyllä, mutta ei ihan vielä.

Jaahas. Päätin odottaa, koska kukaan muukaan ei lähtenyt välittömästi ryykäämään metroasemalta ylös kadulle bussia bongaamaan. Viiden minuutin kuluttua sama kuulutus toistui. Ja taas uudelleen ja uudelleen.

Mietin kuumeisesti lähtisinkö katsomaan miten koululle pääsisi bussilla. Olin tässä vaiheessa jo myöhässä, joten jäin kuitenkin vielä odottelemaan. Toiseen suuntaan metro liikkui normaalisti.

Juuri kun olin päättänyt, että lähden kokeilemaan onneani bussien kanssa, valotaululla välähti viesti, että metro tulee kolmen minuutin päästä. Ja niinhän se tulikin. Onneksi, sillä busseistakaan ei todellakaan ollut takeita, vaikka olin metroasemalle kävellessäni hypännyt ohikulkeneeseen bussiin.

Saavuin italiankurssille melkein puoli tuntia myöhässä ja silloin opettajani kertoi minulle lakosta.

“Meillä on täällä Roomassa joukkoliikennelakko vähintään kerran kuussa. Italialaiset rakastavat lakkoilua. Ja lakko on sitten aina perjantaina, ihan tiedoksi.”

Kuulemma lakon aikana joukkoliikenteestä vastaava firma varmistaa, että bussit ja metrot kulkevat aamuruuhkan aikaan, ainakin jollain tasolla, ja sitten taas uudelleen iltapäivän ruuhkan aikaan viiden aikaan. Siinä välillä homma oli lähinnä onnesta kiinni tai lähinnä siitä, kuinka moni kuski oli päättänyt lähteä töihin ja kuinka moni lakkoili.

Tämä tarkoitti sitä, että kun klo 13 italiankurssini oli tältä viikolta ohi, minun piti keksiä miten pääsen kotiin. Onneksi matka ei ole kovin kummoinen, kolme ja puoli kilsaa, joten päätin lähteä kävelemään. Kävin kuitenkin tsekkaamassa metron, varmuuden vuoksi. Se ei kuitenkaan kulkenut, joten eikun kävelemään.

Kävelin kilometrin matkan isommalle tielle, josta monet bussit kulkevat kohti sitä aluetta, jolla asun. Näinkin yhden bussin, joka oli aivan tupaten täynnä. Jatkoin kävelemistä muutaman sadan muun ihmisen kanssa, tuntui kuin puoli Roomaa olisi ollut kadulla. Onneksi itsellä oli mukavat kengät jalassa. Sääliksi kävi joitakin naisia, jotka korkkareillaan kipittivät eteenpäin.

Kävelemisessä on se hyvä puoli, että silloin esimerkiksi löytää uusia kauppoja ja ravintoloita, joiden olemassa olosta ei tiedä mitään. Törmäsinkin tähän saakka suurimpaan ruokakauppaan minkä olen Roomassa nähnyt ja vietin siellä muutaman minuutin tutkiskellen valikoimia. Ostinkin reppuuni joitakin tuotteita, joita ei saa meidän lähikaupasta.

Kauppareissun jälkeen päätin kokeilla täyden reppuni kanssa bussia. Miksipä ei? Bussi tulikin melkein heti, mutta se oli niin täynnä, että olin aluksi varma etten mahtuisi edes kyytiin. Tungin kuitenkin itseni sisään italialaiseen tapaan. Sopu sijaa antaa. Ovi meni takani kiinni ja huomasin seisovani naama melkein oven lasissa kiinni.

Bussissa oli tunnelma katossa. Tämä on yksi asia, joka täällä on aivan mahtavaa; ihmiset puhuvat toisilleen silloinkin kun eivät tunne toisiaan. Etenkin kun bussi on täynnä. Suomessahan tämä ei todellakaan ole normi, tai ei ainakaan Helsingissä. Bussi voi siellä olla tupaten täynnä ja matkustajat eivät edes katso toistensa suuntaan saati sitten keskustele.

Stefania-opettajani kertoikin kerran meille omasta työmatkastaan. Hän kulkee matkan aina samalla bussilla, on kulkenut jo vuosia. Heillä on joka aamu sama porukka bussissa ja vuosien mittaan heistä on tullut hyviä ystäviä. He tietävät toistensa elämästä kaiken, lasten synttärit, aviokriisit ja -erot, sairastumiset. Itseasiassa heillä on tämän porukan (johon kuuluu siis yli 10 naista) WhatsApp ryhmä, johon viestitellään jos ollaan vaikkapa kipeänä kotona. Välillä naiset tapaavat myös viikonloppuisin. Käyvät kuulemma syömässä yhdessä.

“Tämä on minun bussiperheeni”, Stefania sanoi. “En osaa kuvitellakaan meneväni töihin millään muulla kuin juuri tuolla nimenomaisella bussilla.”

Kotimatkani kesti tänään tunnin, mutta siihen tosiaan kuului tämä kaupassa haahuilu ja muutaman ravintolan ruokalistan katsastaminen. Onneksi ei satanut vettä, vaikka aika pilvinen päivä olikin. Kotiin päästyäni kuulin eräältä mieheni italialaiselta opiskelukaverilta, joka oli meillä tekemässä ryhmätyötä, että lakko loppuisi tänään kello 17 ja kaikki palaisi hiljalleen ennalleen. Nyt täytyy vaan pitää huoli siitä, että seuraa myös italialaisia uutisia säännöllisesti, että tietää etukäteen milloin seuraava lakko tapahtuu!

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s