Epätäydellinen

Järkyttävän paljon taas tapahtunut asioita, joista voisi kirjottaa, eihän tässä pysy mukana tällä tahdilla. Italian kurssi lähenee loppuaan, sitten onkin ehkä enemmän aikaa muille asioille, kuten kirjottamiselle. Tai sitten ei. Sen verran on nyt työjuttujakin ilmaantunut näköpiiriin. Mikä on hyvä juttu.

Kurssilaisista kolombialainen Diana lähti jo takaisin kotimaahansa. Me muut käymme vielä tämän viikon tiiviisti kielioppia. Jokainen reagoi siihen omalla tavallaan. Libyalainen Nisima viettää välillä parinkymmenen minuutin pätkiä vessassa, jossa hän puhuu äitinsä kanssa puhelimessa. Luonnollisesti Stefanialla on mennä tämän asian kanssa hermot ja hän huutakin Nisimalle välillä pää punaisena. Se ei ainakaan tänään Nisimaa hetkauttanut, hän vain kohautteli olkiaan ja nauroi.

Myös amerikkalainen Chelsea on välillä ihan omissa maailmoissaan. Tänään hän katseli tyynesti kuulokkeet korvillaan puhelimestaan Saturday Night Live- ohjelmaa samalla kuin me muut (paitsi Nisima, joka yllättäen näpräsi älypuhelintaan) kävimme ontuvaan keskustelua italiaksi. Kun Stefania huomatti hänelle asiasta itselleen dramaattiseen ja kovaääniseen tyyliin, Chelsea vain nakkeli niskojaan, vaikkakin leikillään.

Saksalainen Tamara taasen on epätoivon partaalla. Hän oli viikon poissa kurssilta, ensin koska oli sairas ja sitten koska kävi Saksassa kääntymässä poikaystävänsä luona. Sinä aikana kävimme paljon kielioppia, jonka hän tosin tarkkana ja työteliäänä tyyppinä onnistui jotakuinkin omaksumaan itsekseenkin. Tosin tarkan lakimiesluonteensa vuoksi hänen on nyt vaikea hyväksyä, että esimerkiksi prepositioiden suhteen ei ole mitään vedenpitävää sääntöä. Eikä kyllä aina verbien taivutuksienkaan kanssa. Hän on aivan tuskaantunut, ja saa myös Stefanian tuskaantumaan pikkutarkoilla kysymyksillään joita hän esittää about 20 tunnissa.

“Perchè, perchè?” (miksi, miksi) Stefania heitti kätensä ilmaan. “Ajattelet aivan liikaa, Tamara!”(TaMAAra, italialaisittain lausuttuna)

Dominikaanisesta tasavallasta kotoisin olevan Feliz on aika hiljainen veikko, joka tosin välillä yllättää avaamalla suunsa ja puhumalla espanjansekaista italiaa. Hänellä on edelleen paljon vaikeuksia ymmärtää italian verbien taivutuksia, liekö ne kovinkin erilaiset kuin espanjassa. En osaa sanoa, sillä espanja on kieli jota en ole koskaan opiskellut. Vaikka ehkä olisi pitänyt, asuinhan Kaliforniassa jossa suuri osa väestöä puhuu äidinkielenään espanjaa.

Itse koen, että aivojeni kapasiteetti italian omaksumisen suhteen ylitettiin noin viikko sitten. Epätoivoisesti yritän muistaa uusia asioita, mutta tuntuu, etteivät ne pysy päässäni kahta minuuttia pidempään. Tarkoituksenani onkin kerrata ja vielä kerran kerrata kurssimateriaalia seuraavat pari kuukautta. Ja tietenkin yrittää puhua.

Tästä Stefania pitikin meille kohtalaisen tiukan luennon tänään. Pääsimme aiheeseen, koska Tamara – kukas muukaan – tilitti angstiaan koko luokalle virheiden tekemisestä. Hän kun pelkää, että italaliaiset ajattelevat hänen olevan vähäjärkinen hänen puhuessaan niin kovin hidasta ja yksinkertaista italiaa. Tai että ihmiset tuomitsevat hänen tökeröt yrityksensä sanoa jotakin.

Vau. Itselläni tämä ei ole käynyt kertaakaan mielessä Kauhea frustraatio mulla kyllä on siitä, että puhumiseni on niin alkeellista, mutta en kyllä ole kerennyt yhtään miettimään sitä mitä italialaiset siitä ajattelevat. Kaikki energia menee kommunikointiin. Tänäänkin menimme pojan kanssa naapurissa sijaitsevaan kampaamoon katsomaan josko siellä oleva nuori nainen ehtisi leikata pojan hiukset. Ei ehtinyt heti, mutta pyysi tulemaan takaisin puolen tunnin päästä (jes, tajusin mitä hän sanoi!). Joten palasimme silloin paikalle. Seuraavaksi pääsin selittämään italiaksi kuinka ne hiukset pitäisi leikata. Poika säesti espanjalla (jes, kampaaja tajusi mitä sanoimme!). Sitten kävimme vielä hidasta ja tuskallista keskustelua kampaajan kanssa siitä, miksi olemme täällä Italiassa (jes, käyn “keskustelua” italiaksi!)

Puhuin kyllä välillä ihan päin helvettiä. Siis kieliopillisesti. Sitä on kuitenkin turha jäädä siinä hetkessä liikaa vatvomaan, muuten en saa sanaa suustani. Ja tulin kuitenkin ymmärretyksi. Ainakin jotenkin. Jos olisin vielä miettinyt mitä tämä kampaaja ajatteli huonosta kieliopistani, olisin varmaan menettänyt järkeni.

Mutta ymmärrän kyllä Tamaraa. On ahdistavaa lähteä puhumaan kieltä, kun osaa oikeasti sen kaksi sanaa (okei, osaan nyt enemmän kuin ne kaksi, mutta tajuatte varmaan) Mutta kun sitä kieltä ei opi puhumaan muuta kuin puhumalla. Vaikka aluksi puhuisikin aivan päin helvettiä. Näin se vain on. Samaan aikaan pitää kuunnella ja lukea kieltä niin paljon kuin mahdollista. Ja sitten toivoa, että jossain vaiheessa sieltä alkaa löytyä myös puhuessa niitä oikeita sanoja ja sanojen muotoja ja sanajärjestyksiä ja prepositioita ja mitä kaikkea. Osa ei löydy ehkä koskaan. Siitäkin on päästettävä irti.

“Mutta miten kauan siinä menee, että puhun sujuvsti?” Tamara kysyi epätoivoisena.

Voi, sen kun tietäisi. Sekin kun on yksilöllistä. Kuukaisia? Vuosia? Ei voi tietää. Pitää vain olla rohkea, ja uskaltaa olla epätäydellinen. Mikä on ehkä maailman vaikeinta.

PS. Pojan hiustenleikkuu maksoi 15 euroa. VIISITOISTA EUROA! Ei ole todellista. Melkein ilmainen.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s