Da solo

Italian intensiivikurssini päättyi tänään. Kurssin viimeiset kaksi päivää olivat suurten tunteiden aikaa, ainakin joillekin. Kaikkea draamaa lähietäisyydeltä seuranneena en voi todeta muuta kuin, että tämän asian tiedän varmasti: muutto vieraaseen maahan, niin avartavaa ja antoisaa kuin se onkin, on myös stressaavaa ja ahdistavaa.

Jos ei ole aikaisemminin juurikaan tuntenut itseään haavoittuvaiseksi, uudessa maassa sitä tempoilee tunteen kourissa harva se päivä. Jos et osaa kieltä, tunnet itsesi mahdollisesti tyhmäksikin, hitaaksi, vihaiseksi, epätoivoiseksi ja kaikkea siltä väliltä. Ikävöit läheisiäsi, jotka ovat toisessa maaasa, hyvässä lykyssä kymmenen tunnin aikaeron päässä. Joudut muuttaman kaiken, ruokailutottumuksista lähtien, sillä uudessa maassa on eri tuotteet, eri tavat, eri aukioloajat, eri raha. Ikävöit omaa rauhaa, koska ympärilläsi on miljoonia ihmisiä, mutta samanaikaisesti valtavan ihmisjoukon keskellä tunnet olevasi maailman yksinäisin ihminen.

Nisimalla oli kaiken kaikkiaan vaikea viikko joka kulminoitui eiliseen. Hänen vietettyään luvattoman paljon aikaa vessassa puhelimessa äitinsä kanssa Stefania otti hänet ns. puhutteluun.

“En pysty, en pysty”, Nisima totesi silmät kyyneleissä ontuvalla englanninkielellään kun Stefania yritti kysyä miksi hän lukitsee itsensä vessaan. Hän kieltäytyi puhumasta tai osallistumasta harjoituksiin.  Lopulta hän soitti miehelleen, joka tuli hänet hakemaan.

Nisiman lähdettyä Stefania avautui ehkä hieman epäammattimaisesti tytön taustoista, mutta toisaalta hänkin oli asiasta aika stressaantunut. Nisima ei ole helpoin oppilas ja tätä on kyllä vatvottu päivittäin viimeisen neljän viikon ajan. Santa Stefania, Pyhä Stefanian kärsivällisyys on ollut koetuksella.

“En kestä enää katsella näitä tyttöjä, jotka naitetaan itseään vanhemmille miehille perheen toimesta. Sitten he tulevat tänne ja elämä on yhtä shokkia. Kaksikymmentä vuotta olen opettanut heitä ja katsonut heidän vaikeuksiaan. Kuinka he itkevät vessassa ja soittavat äidilleen. Kuinka he masentuvat ja laihtuvat luurangoiksi.”

Hän kertoi tavanneensa Nisiman miehen puhuakseen tämän kanssa Nisiman oppimisvaikeuksista ja pyytääkseen mieheltä (joka puhuu sujuvasti italiaa, koska on asunut täällä lapsesta) apua Nisimalle. Mies kieltäytyi auttamasta.

“On sinun tehtäväsi opettaa hänelle italaiaa”, mies totesi. “Ei minun.”

“Mamma mia”, Stefania taivasteli. “Mitä voin tehdä, en mitään? Muuta kuin toivoa, että tämäkin tyttö suoriutuu.”

Amerikkalainen Chelsea kertoi käyneensä Nisiman kanssa kerran kahvilla välitunnilla ja heidän kommunikoineen Googlen käännösohjelman kanssa.

“Nisima kertoi, että olen hänen ensimmäinen ystävänsä Roomassa”, Chelsea sanoi järkyttynyeenä. “Ja hän on ollut täällä kaksi kuukautta jo. Eikä mekään edes oikeasti tunneta, ollaan vain samalla kurssilla.”

Toisaalta Chelseallakaan ei ole helppoa, vaikka hän tuli Roomaan au pairiksi aivan eri viitekehyksestä kuin Nisima. Kun tänään kävimme keskustelua siitä, mistä asioista tykkäämme Roomassa ja mistä emme Chelsea alkoi latelemaan asioita kiihtyneellä äänellä englanniksi.

“Ikävöin autoani. Amerikassa matkustan joka paikkaan autolla, eikä mun tarvitse olla hirveässä ihmisjoukossa koskaan, jos en halua. Täällä on ihmisiä jokapaikassa ja ne tönivät ja ovat tiellä, kukaan ei väistä ja bussiin ei melkein mahdu ja…”

Yhtäkkiä kyyneleet alkoivat vieriä hänen poskiaan pitkin.

“Olen niin yksin täällä”, hän nyyhkäisi. “En jaksa enää yrittää puhua italiaa, tuntuu kuin aivoini eivät enää toimisi. Kauhea melu ja hirveä määrä ihmisiä joka paikassa. Mutta ei ole ketään kuka todella tajuaa, miten vaikeaa tämä on. Ei ole ketään, joka välittäisi siitä mitä teen tai missä olen.”

Nisima nyökytteli, mutta oli vaikea sanoa miten paljon hän ymmärsi. Hän näpräsi älypuhelintaan ja kohta luki hitaasti skriiniltä.

“Da solo – yksin.”

Voi että teki mieli halata molempia tyttöjä. Sekä Tamaraa, joka ei ollut paikalla, koska oli lähtenyt lentokentälle. Hän lensi tänään pikavisiitille Saksaan, koska tämä viikko oli ollut hänellekin erityisen vaikea. Hänen kanssaan juttelin keskiviikkona tunnin koulun jälkeen tästä samaisesta asiasta. Hän on toki Chelsea ja Nisimaan kymmenen vuotta vanhempi, menestynyt lakinainen, mutta yksinäisyys ei katso ikää, ei koulutusta.

“Tunnen olevani täällä niin yksin. En edes tiennyt miten syvää yksinäisyys voi olla ennen kuin muutin tänne.”

Niinpä. Kyse ei nyt siis ole siitä, että juuri Italiassa sitä tuntisi itsensä yksinäiseksi, vaan siitä, että muuttaminen vieraaseen paikkaan, jossa sinulla ei ole ns. turvaverkkoa, on välillä äärettömän ahdistava kokemus. Se on myös paljon muutakin; avartavaa, ihanaa ja unohtumatonta. Mutta tämä on se kolikon kääntöpuoli.

Muistan kun muutin ensimmäisen kerran aikuisiällä maata. Menin kuudeksi kuukaudeksi valmentamaan Kaliforniaan. Vaikka osasin kieltä ja jopa tunsinkin entuudestaan muutaman ihmisen, kyllä sitä välillä tempoili aivan järkyttävän koti-ikävän kourissa. Ja joutui myös harrastamaan aikamoista itsetutkiskelua. Kyllä siinä joutui kaikennäköisiä tunteita kohtaamaan ja jos sellainen ei ole entuudestaan tuttua, se voi olla erittäin ahdistava kokemus.

Lohdutimme Chelsea, joka kertoi ostaneensa Firenzeen meno-paluu junalipun huomiseksi.

“Menen yksin, mutta pakko päästä tekemään viikonloppuna jotakin muuta kuin tätä itsesäälissä rypemistä.”

Chelsean ja Tamaran tilanne on vaikea, mutta tiedän kokemuksesta, että näitä notkahduksia  tulee tässä tilanteessa aika ajoin. Hitto, välillä niitä tulee omssa kotimaassaankin. Tulee vain tunne, että yhtäkkiä haluaisi vain hautautua sängynpohjalle ja itkeä itsensä uneen vaikka juuri oli kaikki hyvin. Vuoristorataahan tämä on, kellä isommat mäet ja kaarteet, kellä pienemmät. Yleensä ensimmäinen vuosi on se vaikein, sitten alkaa jo tottumaan ja osaamaan kieltä, kuvioita ja kulttuuria. Ja Chelsea ja Tamara ovat molemmat täällä vain tietyn ajan, niin kuin minäkin, sitten he lähtevät kotimaahansa.

Mutta Nisimalle tämä on ns. elinkautinen. Nisima on täällä toistaiseksi loppuelämänsä, naimisissa itseään 15 vuotta vanhemman miehen kanssa. En tiedä onko kotiinpalaaminen hänelle vaihtoehto, enkä osaa kuvitella, mitkä hänen fiiliksensä ovat. Toisaalta olen kasvanut erilaisessa kulttuurissa, joten koen nämä asiat aivan eri viitekehyksestä. Olen ulkopuolella, katsomassa pienestä ovireiästä sisään. On varmaan aivan eri asia olla siellä oven toisella puolella, elämän keskiössä. Toisaalta Nisimaa on kuitenkin varmaan ns. valmennettu tähän tilanteeseen ihan lapsesta saakka. Jos tietää alusta saakka menevänsä perheen järjestämään avioliittoon ulkomaille, tekeekö se kuitenkaan todellisuudesta yhtään helpompaa? Vaikea sanoa.

Itse koen tällä hetkellä sopeutuvani tänne Roomaan kokoajan enemmän ja enemmän. Siihen vaikuttavat monet syyt, eniten ehkä se, että olen oppinut jonkin verran kieltä ja se, että asumme asunnossa, joka tuntuu kodilta ja joka on alueella, jossa tykkään olla. Nämä kaksi asiaa ovat minulle tärkeät rakennuspalikat, jonka päälle voin rakentaa uutta elämääni. Toisaalta minua helpottaa myös se, että olen täällä perheeni kanssa ja käymme tätä uskomatonta seikkailua yhdessä. Siksi en varmaan tunne tällä kertaa samankaltaista yksinäisyyttä kuin Chelsea, Tamara ja Nisima. Mutta tiedän miltä se tuntuu, ensi kädessä. Siksi lähetän sydämestäni heille voimia jatkaa vain eteenpäin. Kyllä yleensä vuoristoradasta joku ylämäki tulee vastaan ennemmin tai myöhemmin, ellei sitten ole mennyt elämän huvipuistossa väärään laitteeseen jossa ei ole kuin yksi suunta.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s