Hidasta autoilua, Kaliforniassa

Pojan kanssa ajeltiin autolla pari päivää sitten, oltiin matkalla kaverin luokse kylään. Poika istui hiljaa etupenkillä ja katseli ulos ikkunasta. Hetken päästä tokaisi:

“Kylläpä kaikki ajavat hitaasti täällä Kaliforniassa. Tai ehkä se vaan vaikuttaa siltä, kun vertaa italialaisiin.”

Nauroin melkein ääneen pojan pohdinnoille, niin naulan kantaa hän osui analyysissään. Olen itsekin koko lomaviikon taivastellut tämän amerikkalaisen liikenteen sujuvuutta. Puhumattakaan kohteiliaista kuskeista, jotka pysähtyvät odottamaan, että ylität kadun tai ruuhkaisesta moottoritiestä, jossa autoilijat pysyvät omilla kaistoillaan. Kyllä, ihmiset ajavat hitaasti – verrattuna roomalaisiin.

“Mun koulubussin kuljettaja ajaa joskus moottoritiellä pientareen kautta autojen ohi ja kerran se ohitti autojonoa jalkakäytävää pitkin”, poika raportoi tyynen rauhallisesti vierestäni autossa. “Ei täällä Kaliforniassa voisi kuvitellakaan kenenkään tekevän niin.”

No eipä tosiaankaan, ja etenkään koulubussin kuskia. Tukka nousi tälläkin äidillä pystyyn tuon kuullessani. Mutta arkipäiväähän tämä tällainen autoilu Italiassa on.

Muutama viikko takaperin saimme pojan kanssa oikein autenttisen kokemuksen italialaiskuskin kaahailusta, kun menimme salibandyturnaukseen seuran puheenjohtajan kyydissä. Hän saapui tapaamispaikalle viisitoista minuuttia myöhässä, mutta siitä huolimatta ehdimme turnauspaikalle ennen kaikkia muita. Tämä johtui siitä, että mies ajoi kuin mielipuoli koko matkan. Moottoritiellä hän kaahasi sataa viittäkymppiä huolimatta siitä, että tiellä oli aikalailla muitakin autoja. Pari kertaa oli laitettava etupenkillä silmät kiinni, etten huutaisi ääneen. Mietin kuumeisesti miten voisin italiaksi pyytää häntä hiljentämään, mutta hän taisi lopulta huomata kuinka paljon pelkäsin, sillä hän hiljensi vauhtia. Ei sentään tekstannut puhelimella kaahaamisen lomassa, niin kuin se eräs taksikuski aikoinaan teki.

Matkalla kotiin nopeudet alkoivat taas nousta kattoon, tällä kertaa kiemurtelevilla pikkuteillä. Sitten jouduimme onneksi ruuhkaan, jolloin puheenjohtajan oli pakko hidastaa. Tosin sitten alkoi järkyttävä ohittelu, kahdesti oikealta ohi bussipysäkin kautta ja kerran keskellä kahta kaistaa. Jalkakäytävälläkin kuljettajamme onnistui kerran ajamaan ja törmäsi melkein roskikseen. Silloin pokkani petti ja multa pääsi vaistomainen huudahdus (tai ehkä se oli pikemminkin kauhun rääkäisy?), koska oikeasti ajattelin, että nyt tulee kolari. No, eipä tullutkaan, mutta kuski tuhahteli tämän jälkeen minulle moneen otteeseen, olin kait hänen mielestään herkkänahkainen ja hysteerinen (ulkomaalainen?) naisihminen, kun en kestänyt hänen ralliajoaan.

Mielenkiintoista oli samalla reissulla huomata miten italialaiset toimivat tilanteessa, jossa kaksi kaistaa yhdistyy yhdeksi. Sen sijaan, että he pysyisivät kahdessa kaistassa, jokainen tunkee juuri siihen rakoon mikä edessä on. Parhaimmillaan autoja oli neljäkin vierekkäin, kun kaikki yrittivät etuilla. Siinä sitten oltiin, melkein pelti pellissä kiinni, hitaasti matelemassa kohti tätä yhtä kaistaa. Siinä ruuhkassa kerkesin näkemään mm. kaksi autoa, jossa pienet lapset hilluivat takapenkillä vailla mitään turvaistuimia tai edes turvavöitä. Eräässäkin autossa noin pari kolme vuotias tyttö seisoi takapenkillä ja piteli edessä istuvan istuimen päänojasta kiinni seiskyt luvun tyyliin. Silloinhan ei turvavöitä ollut takapenkillä lainkaan.

Tämä hurjastelu ei muuten kuulu vain yksityisautoilijoiden repertuaariin; olen jo muutaman kerran ollut Roomassa bussissa, joka paineli sellaista vauhtia pitkin katua, että kaarteessa linja-auto suorastaan kallistui. Kerran olimme mieheni kanssa pakkautuneeet muutaman muun ihmisen kanssa täpo täyteen bussiin. Jouduimme seisomaan tilanpuutteen vuoksi kuskin vieressä aivan bussin edessä, naama melkein etulasissa kiinni. Tästä huolimatta bussikuski revitti bussia Rooman kaduilla kuin Formula ykköstä ja viis veisasi siitä, että kuoppaisella ja rikkinäisellä tiellä bussi rytisi ja rynkytti niin että matkustajat joutuivat roikkumaan bussin tangoissa rystyset valkoisina pysyäkseen pystyssä. Pyysin miestäni, joka seisoi aivan kuskin olan vieressä, lasin toisella puolen tosin, katsomaan bussin nopeusmittaria.

Se näytti yli seitsemää kymppiä. Se on ihan mieletön nopeus tupaten täynnä olevalle kaupunkilaisbussille, varsinkin kun se ei todellakaan ollut ainoa tiellä oleva kulkuneuvo ja tiekin oli aika mutkainen. Mutta eipä tuo näyttänyt kuskia haittaavan. Varmaan hän olisi ajanut kovempaakin, jos olisi päässyt!

 

Ruokakaupassa, Kaliforniassa

Ryntäsimme siis tosiaan sinne ruokakauppaan mieheni kanssa heti sen auettua eilen aamulla. Olipa surrealistinen kokemus. On se jännä miten sitä näköjään pitää ottaa etäisyyttä ja kokea maailman toisella puolen jotakin ihan muuta, että kykenee huomaamaan asioita, joita piti itsestään selvyytenä vielä puoli vuotta sitten.

Mieheni sisar oli varoitellut meitä menemästä kauppaan juuri jouluaaton alla, koska siellä olisi “puoli maailmaa”. Näköjään se puoli maailmaakin on aika suhteellinen käsite, sillä vaikka kauppa oli pullollaan innokkaita jouluruuanshoppaajia, sitä ei voinut kuitenkin edes verrata normaaliin lauantai aamuun Rooman supermarketteissa. Kokemus oli aivan toisenlainen. Ehkä se tosin johtui siitä, että kukaan ei tuuppinut meitä kärryillään eteenpäin tai kähminyt nenämme edestä hedelmiä aivan kuin emme olisikaan siinä niitä keräämässä.

On kyllä uskomatonta miten kohteliaita amerikkalaiset osaavat olla, vuoden ehkä stressaavimman juhlapyhän edellä. Muistan joskus parikymmentä vuotta sitten tämän olleen minusta suorastaan ärsyttävää, mutta nyt se tuntui mahtavan kotoisalta. Kun kaikki ympärillä olevat ihmiset ottavat toisensa kohteliaasti huomioon, ruokakaupassa käyminen on suorastaan hauskaa, joulun aatton aattonakin. Tietty asiaan saattoi vaikuttaa se, että olimme mieheni kanssa innoissamme kaikista ihanista ruuista, joita saatoimme nyt ostaa pitkän tauon jälkeen.

Kassajono oli paras kokemus. Jonottaminen Italiassa on nimittäin suorannainen urheilulaji, jossa kaikki keinot ovat sallittuja. Vaikka täytyy sanoa, että yleisesti ottaen ihmiset kunnioittavat jonoa, mutta aina joukosta löytyy se yksi tai kaksi tyyppiä, jotka keksivät keinon kiilata itsensä johonkin väliin. Ja tämä kiilaaja voi olla ihan kuka tahansa, pieni, melkein ysikymppinen mummo tai keski-ikäinen mies. Ja vaikka kiilaamista ei tapahtuisikaan, roomalaisilla on kyllä selkeästi pienempi tarve henkilökohtaiseen tilaan kuin esimerkiksi itselläni, joten joka tapauksessa joku hengittää niskaasi jonossa, silloinkin kun vaikkapa maksat pankkikortilla ja yrität naputella pinkoodia ilman että sen näkee koko kauppa.

Amerikkalaiset jonottavat kohteliaasti, antaen edessä olevalle tilaa. He myös juttelevat jonossa toisilleen leppoisasti, vailla kiireen tuntua. Kohteliaisuus on tässä maassa ja ehkä etenkin juuri täällä Kaliforniassa, se ykköshyve, jota kaikki arvostavat. Ja myös viljelevät ympärilleen. Etenkin jouluna.

Samalla kun mieheni maksoi, pakkasin tavaramme kasseihin. Siihenkin on kyllä kaupan puolesta pakkaaja, joita kävi kaksi tarkistamassa, etten varmasti halunnut apua. Juu, en halunnut. Mä olen tällainen kontrollifriikki suomalainen, joka on tottunut pakkaamaan omat kassinsa juuri niin kuin itse näkee parhaaksi ne pakata. Kovasti pakkaajat kiittelivät, kun tein työn heidän puolestaan ja kaupan kassa antoi tästä hyvästä (tai ehkä muuten vaan?) lahjaksi ihanan tikatun ruokakassin. Hyvää Joulua.

Kävimme vielä parissa muussakin kaupassa ja sama jatkui niissäkin. Kohteliaita ihmisiä, jotka pyytelivät anteeksi, jos tulivat vahingossa liian lähelle meitä kaupan käytävillä ja kaupan kassoja, jotka jaksoivat hymyillä ja kysyä mitä meille kuuluu. Eräässä kaupassa huomasin kassojen vieressä palauteseinän, jonne oli kiinnitetty kymmenkunta pientä palaute lappua. Niissä asiakkaat hehkuttivat etunimellä kaupan työntekijöitä ja kiittelivät saamastaan hyvästä palvelusta. Epäilemättä ihan tehokas keino motivoida työntekijöitä, kukapa ei haluaisi kuulla positiivista palautetta itsestään. Niin usein palautetta annetaan vasta sitten kun se on negatiivista. Mutta tässä nähdään amerikkalaisen kulttuurin ero esimerkiksi suomalaiseen: jos kehuja voidaan antaa, niitä annetaan. Niitä ei itseasiassa voi antaa liikaa. Jo se, että ihmiset osaavat kertoa heitä palvelleen ihmisen nimen, on iso juttu. Tiedätkö itse esimerkiksi lähikauppasi kassan etunimen?

Että näissä positiivisissa tunnelmissa joulun viettoon, jota täällä USAssa vietetään oikeastaan vasta huomenna, joulupäivänä. Mutta Suomessa jouluun hiljennytään jo tänään. Toivotan teille kaikille Hyvää Joulua, olitte sitten missä tahansa päin maailmaa.

 

Ruokaa, Kaliforniassa

Teimme jo pari kuukautta sitten päätöksen lähteä jouluksi takaisin Kaliforniaan, sillä totesimme teinimme tarvitsevan sitä kipeästi ihan mielenterveydellisistä syistä. On ollut rankkaa neljätoista vuotiaalle olla kavereistaan erossa ja muutenkin syksy on hänestä (ja meistä kaikista) tuntunut erityisen pitkältä. Kallistahan huvia tämä lentäminen on, mutta joskus ei pidä ajatella rahaa, vaan tehdä niitä asioita mitkä tuntuvat oikealta jos se vain on mahdollista. Ja täytyy myöntää, että mieheni kanssa itsekin odotimme lomaa innokkaana, ehkä eniten siksi, että se antoi meille mahdollisuuden ottaa vähän etäisyyttä Roomaan, ainakin hetkeksi.

Nyt, herättyäni täällä Kaliforniassa aikaisin sateiseen aamuun, tunnelmat ovat ristiriitaiset mutta odottavat. On niin monia asioita joita odotan innolla, joita olen ikävöinyt syksyn mittaan. Esimerkiksi niinkin yksinkertainen asia kuin ruoka ja syöminen on ollut jatkuvasti mielessä, ainakin jollain tasolla. Olen terveyssyistä jo vuosia noudattanut gluteenitonta ja maidotonta sekä omasta tahdostani myös mahdollisimman kasvisperäistä ruokavaliota, ja vaikka italialainen ruoka on maailmankuulua (ja ihan syystäkin), itselläni on ollut haasteita löytää sellaista syötävää, jota voin tai vaihtoehtoisesti edes haluan syödä. Italialaiset syövät paljon juustoa, leipää ja lihaa, mikä luonnollisesti aiheuttaa mulle ongelmia. Onneksi gluteenitonta pastaa saa ostaa apteekeista, mutta esimerkiksi juustolle ei juuri ole löytynyt korvikkeita. Lisäksi olen välillä joutunut juuri tuon lihan kanssa tekemään kompromisseja. Ravintolassa käyminen on aina aika haasteellista, vaikka onneksi Rooma on sen verran iso kaupunki, josta löytyy kuitenkin jokaiselle jotakin, jos sitä osaa etsiä. Välillä olenkin kuitenkin kärvistellyt mahakipujen kanssa, kun tuota juustoa on tullut syötyä.

Täällä Kaliforniassa, ja ehkä etenkin juuri Santa Cruzissa, josta mieheni on kotoisin, ruokavalikoimat ovat kuitenkin aivan toisesta maailmasta. Täällä löytyy kaltaisilleni ituhipeille ruokaa joka lähtöön, myös ravintolasta, ja tuskin maltan odottaa, että pääsen täällä lempiluomukauppaani ostelemaan syötävää. Mantelimaidosta tehtyä juustoa, jee! Siis sellaista jota voi syödä ja joka maistuu hyvälle, koska onhan noita tuotteita muuallakin, löysin Roomastakin eräästä kaupasta tofujuustoa mutta kääk, sitä ei kyllä voinut hyvällä tahdollakaan syödä vaikka kuinka yritin. Mieheni ja poikani jakavat tämän innon ja eilen ajoimme jo suoraan lentokentältä heidän lempi meksikolaiseen ravintolaan hakemaan autenttista meksikolaista ruokaa.

Sama ruokajuttu toistuu tosin aina kesäisin Suomessa. Ryntäämme ensimmäisenä kauppaan hakemaan lempiruokiamme, pojalle karjalanpiirakkaa ja ruisleipää, itselleni siideriä ja savusiikaa (syön siis kalaa kyllä). Suomessa on myös ihania gluteenittomia tuotteita, karjalanpiirakoita ja korvapuusteja. Puhumattakaan sitten leivästä, nam. Itse rakastan syödä aamulla myös vaikkapa tattaripuuroa, mutta siihen ei ole ollut Italiassa mahdollisuutta ollenkaan.

Noh, tämä ruokajuttu voi jostakin tuntua pikkuasialta, mutta kyllä se jonkin verran vie energiaa, kun sitä joutuu viikottain miettimään. Vaikka äkkiä sitä kyllä tottuu uusiin ruokiin ja löytää uusia tuotteita niiden vanhojen tilalle. Varmaan kun olemme asuneet pari vuotta Roomassa ja muutamme muualle, jään taas kerran ikävöimään jotakin ruokaa, mitä ei saa muualta. Näinhän se aina menee. Omatkin ruokatottumukseni ovat muuttuneet vuosien mittaan valtavasti ja muotoutuneet eivät vain terveyteni vuoksi vaan asuinpaikan mukaan. Maassa maan tavalla.

 

 

Halaavat teinit

Kun vertaa italialaista ja suomalaista television keskusteluohjelmaa toisiinsa, näkee ehkä selkeimmin kultturiemme eron. Kun suomalaisessa ohjelmassa keskustellaan asiallisesti ja ehkä joskus hieman väkinäisestikin asioista, italialaisessa ohjelmassa tunteet ovat helposti pinnassa koko ajan. Välillä keskustelu kiihtyy suorastaan huutamiseksi, mikä olisi Suomen televisiossa aivan ennen näkemätöntä. Toisaalta välillä taas nauretaan niin että keskustelijoilla on tulla selkeästi melkein pissat housuun. Näin suomalaisesta – hillitystä – näkökulmasta ei voi kuin vain ihmetellä sitä draaman ja teatraalisuuden määrää, mitä Italian televisio tarjoaa.

Eikä vain televisio. Italialaisilla on tunteet aika lailla pinnassa koko ajan. He ovat tempperamenttista kansaa, jotka uskaltavat näyttää missä mennään, silloinkin kun ei mene hyvin. Toisaalta kolikolla on se aivan fantastinen kääntöpuolensakin, sillä italialaista ei pelota osoittaa myöskään positiivisia tunteitaan.

Tässä asiassa olisi kyllä suomalaisilla ja miksei amerikkalaisillakin paljon opittavaa. Kun olimme teinipoikamme kanssa hänen salibandyturnauksessaan, oli mahtava seurata kuinka alle 17-vuotiaat teinit moikkasivat toisen joukkueen pelaajia, joita eivät olleet nähneet sitten viime turnauksen, mutta joiden kanssa ilmiselvästi ovat hyvissä väleissä. Siinä ei vaan kätelty, mutta joissakin tapauksissa halattiin tai jopa annettiin poskipusut molemmalle poskelle. Teinipojat! Osaatteko kuvitella? Ei kyllä Suomessa tulisi kuuloonkaan.

Olen täällä nähnyt teinipoikien myös halaavan äitejään, siskojaan, veljiään ja jopa isiään julkisesti, ihan pokkana, niin kuin tämä olisi ihan normaalia. Mitä se on, tai ainakin pitäisi mielestäni ollakin.  Meillä on onneksi kotona myös tällainen halaava teini, mutta huomasin kuitenkin että esimerkiksi Kaliforniassa ollessamme ei hän enää halunnut julkisella paikalla haleja äidiltään taikka isältään. Viime viikonloppuna tämä samainen teini kuitenkin tuli säbäturnauksessa pelin jälkeen äidin viereen istumaan ja laittoi kädet ympärilleni ja painoi päänsä olkaani vasten. Eikä kukaan ympärillämme ollut moksiskaan asiasta. Päin vastoin, poikani joukkueen 16-vuotias maalivahti antoi vieressä isälleen poskipusua ja kiitti siitä, että tämä oli tullut matsia katsomaan.

Italiassa mies saa osoittaa tunteensa, itkeäkin, jos siltä tuntuu, eikä sitä katsota ollenkaan pahalla, päin vastoin. Se kertoo tulisieluisuudesta, siitä että oikeasti välittää jostakin asiasta. Mies saa ja hänen pitääkin välittää kavereistaan niin paljon, että vähintään kättelee nähdessään, vaikka olisi eilen nähtykin. Koska tärkeintä ovat elämässäsi olevat ihmiset, perhe ja ystävät, naapurit ja tutut. Siksi heille pitää näyttää, että he ovat tärkeitä. Mikä on ihan mahtavaa. Tämä on tätä italialaisen kulttuurin parasta puolta ja väittäisin, että osa syy siihen, että italialaiset elävät vanhemmaksi kuin ihmiset monessa muussa Euroopan maassa. Etenkin ikääntyneiden miesten eloisuus on asia, joka kiinnittää huomioni joka kerta, kun sitä näen.

Mutta ihaninta on tämä teinipoikien halaaminen, siitä tulee hyvä mieli itsellekin. Jokainen kaipaa läheisyyttä ja kosketusta, myös (tai etenkin) se teini. Mutta jos siitä alkaa kauhea homottelu ja pilkka, kukapa sitä viitsii tai uskaltaa tehdä? Sitten sitä tuupitaan toisiaan, halaillaan vaikka kännissä (mikä on sitten sosiaalisesti “sallittua”, jostakin syystä) tai annetaan turpaan, koska ei muuta uskalleta. Surullista, totta tosiaan. Miten teinipoikien halaamisen hyväksyminen Suomessa muuttaisikaan meidän kulttuuriamme? Tai yksinäisten teinipoikien elämää? Ei voi kuin vain kuvitella…

Keskity positiiviseen

Olen miettinyt miten suoriutua elämästä likaisessa suurkaupungissa menettämättä järkeään ihan kokonaan. Otetaan nyt esimerkiksi tämä roskien määrä. Se on sanoin kuvaamaton. Okei, tottakai jossain Moskovan kaatopaikalla tilanne on pahempi (näin viime kesänä järkyttävän dokumentin naisesta joka asui suurimman osan lapsuudestaan kyseisellä kaatopaikalla ja selvisi sieltä normaalioloihin kutakuinkin täysijärkisenä), mutta eipä ole kovin mieltä ylentävää kävellä päivittäin kaduilla, jotka ovat roskan ja koirankakan peitossa. Lisäksi Rooman graffitiongelma ei auta asiaa, se kun lisää sotkuisuuden tunnetta. Tulee sellainen olo, ettei kukaan välitä. Eivätkä monet varmaan välitäkään. Roskaisuus lisää roskaisuutta. Kun kaikki muutkin heittävät roskat kadulle, miksi en minäkin? (mä en tosin sitä tee, mutta noin retorisesti kysyttynä). Lisäksi jos tässä saastassa on elänyt koko elämänsä, ei ehkä edes sitä enää huomaa?

Nämä kuvat on otettu viiden minuutin kävelymatkaltani puistoon ja kuten näkyy, roskiahan niissä on. Voisin näitä kuvia ottaa satoja, koska koko vajaan kilometrin matkalla ei juurikaan ole aluetta, jolla ei ole roskia. Niitä nyt vain on joka paikassa. On paperia ja muovia, karkkipapruja tai sipsipusseja, on pilaantunutta ruokaa ja rikkinäisiä lasipulloja. Milloin mitäkin. Hermohan tässä meinaa mennä, varsinkin kun itselleni ei tulisi mieleenkään roskata kaunista maapalloamme, ei edes kaupungin asfalttiviidakossa.

Koska asia vaivaa mua aika paljon, olen etsinyt sille myös ratkaisuja. Koen oloni aika avuttomaksi, koska italiankielentaitoni on rajallinen ja siksi en voi lähteä nyt heti laittamaan pystyyn mitään roskienkeruu kamppanjaa, vaikka kuinka mieleni tekisi. Löysin kuitenkin Facebookista (fantastinen Facebook, miten me oikein suoriuduttiin ennen ilman sitä) muitakin ihmisiä, joita tämä Rooman saastaisuus häiritsee. ReTakeRoma on ryhmä, joka järjestää siivoustalkoita eri puolilla Roomaa ja heillä on tässä meidänkin alueella ihan oma alaryhmänsä. Liityin nyt siihen ja toivottavasti pääsen pian mukaan keräilemaan roskia, putsaamaan seiniä graffiteista ja muutenkin siistimään vaikka lähipuistoja kimpassa muiden kanssa. Sillä yksin tämä on kyllä aika järkyttävän iso projekti. Roskienkeräämisestä on ehkä paikallista hyötyä vain hetkellisesti, tuleepahan sellainen olo, että aktiivisesti yrittää asiaa korjata. Sekin jo ehkä auttaa tähän angstiin.

Puistoista puheen ollen, onneksi tämä lähipuistomme on kohtalaisen siisti, johtuen ehkä siitä, että se on niin valtavan suuri. Roskaajat eivät jaksa ilmeisesti ihan sen uumeniin lähteä roskineen, joten kunhan jaksaa kävellä viisikymmentä metriä pääsisäänkäynnistä puistoon, roskien määrä vähenee huomattavasti.

Puistossa mieleni lepää ja siellä voi yrittää keskittyä positiiviseen. Se ei ole aina helppoa, etenkään kun se negatiivinen on ns. in your face, kuten englanniksi sanotaan. Siksi olenkin päättänyt tehdä kaikkeni huomatakseni myös sen kauneuden, mitä näen päivittäin. Koska sitäkin on. Ja huomatakseni sen varmasti, olen alkanut ottamaan kännykälläni kuvia näistä hetkistä.

Jotenkin tuntuu, että tämä valokuvaus on auttanut mua todella paljon. Sen avulla keskityn nimenomaan siihen kaikkeen, mikä tuo mulle iloa. Ja voin aina kuvien kautta myös palata tuohon hetkeen ja siihen fiilikseen, mikä siitä tuli. Tässä muutamia näitä kuvia, niitä alkaa olemaan kännykässä yhteensä jo muutamia kymmeniä. Pari kertaa on käynyt mielessä, että voisihan tuon “oikeankin” kameran kaivaa naftaliineista ja keskittyä tähän ihan kunnolla, että tulisi vähän paremman laatuisia kuvia, mutta toistaiseksi olen kuitenkin tyytynyt kännykkään. Toivottavasti nautit kuvista yhtä paljon kuin minä niiden ottamisesta ja ottamishetkestä.

img_20161213_130352_resized_20161213_010725679

img_20161213_080345_resized_20161213_010539259

img_20161213_075911_resized_20161213_010724585

img_20161213_074547_resized_20161213_010726793

img_20161205_073723_1_resized_20161213_010726082

img_20161209_073825_resized_20161213_010725151

 

 

Tupakansavua, aina vaan.

Blogin kirjoittamiseen tuli pitkä tauko, joka on aika epätyypillistä mulle, koska yleensä kirjoitan joka päivä jotakin, sen verran tärkeää tuo kirjottaminen mulle on. Etenkin koska tauko ei johtunut siitä, ettenkö olisi ehtinyt kirjoittamaan. Päin vastoin, aikaa ja aiheitakin olisi ollut ihan riittämiin, mutta en vain yksinkertaisesti kyennyt istumaan alas ja laittamaan tuntemuksille sanoja. Tai, ehkä tuokaan ei ole totta, ainahan niitä sanoja löytyy, oli vain sellainen fiilis, että aika synkkää ja negatiivista tekstiä olisi tullut jos olisin lähtenyt tilannettani puimaan täällä blogissa. Toisaalta, miksi ei kirjoittaa negatiivisista asioista?

Vaikeahan tämä koko syksy on ollut kaikenkaikkiaan, mutta taisin tuossa nelisen viikkoa sitten tipahtaa vielä syvemmälle jonnekin pimeään kuiluun. Enkä nyt voi sanoa, että olisin sieltä itseäni kauheasti kammennut valoonkaan, mutta ehkä tullut siihen tulokseen, että tämä nyt on tätä, tämä elämä. Monet asiat hiertävät täällä Roomassa ja sen kanssa on nyt vain elettävä. Toisaalta moni asia on hyvinkin, joten ehkä en siksi halunnut tänne blogiin näitä tuntojani tilittää. Rooma on hieno kaupunki, mutta sillä on myös kääntöpuolensa.

Viime sunnuntaina Roomassa oli autoton päivä. Se tarkoitti sitä, että autolla ajaminen oli Rooman ns. fascia verden eli vihreän vyön sisällä kiellettyä ilman erillistä lupaa. Tämä Grande Raccordo Anularen eli kehätien sisään jäävä alue käsittää suurimman osan Rooman kaupunkia. Tämä siksi, koska täällä on ilmansaasteet nousseet hälyttävälle tasolle, joten nyt talvella on kerran kuussa näitä autottomia päiviä. Mielenkiintoista olisi tietää kuinka paljon tällainen päivä todellisuudessa auttaa vähentämään ilmansaasteita. Toisaalta ehkä kyse on ennemminkin tietoisuuden tuomisesta ihmisille kuin varsinaisten päästöjen vähentäminen. Hyvä, että tuovat tätä asiaa esille, sillä saasteitahan täällä kyllä on niin kuin missä tahansa suurkaupungissa, siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Kyllä mä itsekin kärsin ihan päivittäin auton pakokaasuista. Sen lisäksi kärsin melusaasteesta ja tupakansavusta, jota ei voi olla hengittämättä, jos mielii talostaan lähteä pihalle. Vaikka välillä joudumme sitä hengittelemään täällä omassa kämpässämmekin, koska joku naapureista tykkää poltella rappukäytävässä. Se on sallittua, joten siitä on turha nostaa älämölyä. Valitettavasti savu tulee ulko-ovemme alta halliin, josta se sitten leijuu koko kämpään. Tämä tupakointi onkin ollut meille Kaliforniasta tulleille ehkä se yksi suurimpia shokkeja. Siellä kun ei saa tupakoida missään, ei rannalla, ei talojen läheisyydessä eikä todellakaan missään sisätilassa. En itseasiassa tunne ketään Kaliforniassa kuka polttaisi enkä juuri muista siellä edes tupakansavua kohdanneeni muualla kuin joskus erittäin harvoin keskustassa illalla, kun kodittomat ja muut ns. laitapuolen kulkijat ovat kaduilla hengailemassa.

Tupakointilakien tiukentuminen voi johtaa tupakoimattomuuteen, olen nähnyt sen tapahtuvan omin silmin. Mieheni siskon mies poltti aikoinaan, mutta lopetti, koska asiasta tuli jotenkin niin ennen kuulumatonta, ettei hän enää kehdannut polttaa missään. Itsekin näin hänet ehkä kahdesti tupakan kanssa kaikkien niiden vuosien aikana, jolloin hän poltti. Kerran kyselin häneltä asiasta ja hän kertoi, että päätti lopettaa, koska tupakointi kävi kokoajan vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Lisäksi tuntuu siltä, että Kaliforniassa tupakoinnilla on nykyään häpeäleima. Vielä 90-luvun lopussa ollessani töissä paikallisessa yliopistossa, monet työkaverini polttivat ja muistan kuinka he silloin närkästyivät, kun yliopisto kielsi tupakan polttamisen rakennuksien lähellä ja osoitti tupakoitsijoille omat ulkotilat, jonne piti kävellä, satoi tai paistoi.  Nykyään yliopiston koko kampuksella ei saa enää polttaa missään, koskaan.

Tupakointi on Italiassakin kielletty julkisissa sisätiloissa kuten baareissa, ravintoloissa ja toimistoissa ja luin jostakin, että kieltoa pyritään mahdollisesti tulevaisuudessa laajentamaan myös ulkotiloihin kuten puistoihin ja rannoille. Ongelma täällä kuitenkin on lakien noudattamisessa; joskus tuntuu, että italialainen noudattaa lakia vain silloin kun kiinnijäämisen riski on riittävän suuri. Italialainen on riskinottaja, se on osa heidän kulttuurista identiteettiä. Siksi ehkä tupakointikin on täällä niin suuressa suosiossa, sehän kommunikoi etenkin nuorten parissa, että uskaltaa ottaa riskejä ja elää tässä hetkessä, välittämättä siitä, että ehkä vanhempana on sitten terveydellisiä ongelmia. Ja tupakointihan on kyllä mielestäni vakiintunut osa tätä kulttuuria noin ylipäätään, jos ajatellaan esimerkiksi elokuvia.

En tuota tupakointia tietenkään tuomitse kun kyseessä on aikuinen ihminen, jokainen tehköön omat ratkaisunsa asian suhteen. Niin kauan kuin tupakointi ei häiritse tai altista muita savulle, asia on henkilökohtainen valinta. Täällä vain tuntuu että itse en sitä saa valita, sillä savua ei pääse pakoon missään. Lisäksi ahdistaa, kun ihmiset polttavat autoissa vaikka pieni lapsi istuu takapenkillä tai heillä on itsellään vauva sylissään. Puhumattakaan sitten nuorista, poikani ikäisistä teineistä, joista todella monet jo polttavat. Ja miksi eivät polttaisi, esimerkin kautta oppivat tämän kyllä. Etenkin olen huomannut, että nimenomaan nuoret naiset polttavat täällä Roomassa. Mielenkiintoinen ilmiö, johon täytyy seuraavan kerran kiinnittää huomiota Suomessa ollessa, että onko siellä vastaavaa.

Noh, taidan olla oikea tupakkapoliisi, mutta kuten sanoin, niin kauan kuin se ei vaikuta muiden elämään niin eihän siinä mitään. Suurin osa tuntemistani roomalaisista eivät itseasiassa polta ja moni on lopettanutkin. Mieheni parikymppinen opiskelukaveri Manuel  esimerkiksi kertoi lopettaneena tupakanpolton kuin seinään vuosi sitten koska “aloin eräänä päivänä yskimään verta”.  Niin, eipä juuri parempaa motivaatiota ole olemassa kuin oma terveys.