Miehen motivaatio rakoilee

Miehellä alkaa mennä hermot lopullisesti yliopisto-opintoihin tai lähinnä niiden tasoon. Eilen hän tuli kotiin täysin hikeentyneenä.

“Noniin, nyt sitten meni motivaatio kyllä lopullisesti”, hän puhisi. “Tänään opiskelijavaihdossa olevat opiskelijat esittelivät tuotesuunnittelukurssinsa lopputöitä. Aivan ala-arvoisia tekeleitä. Siis ideat olivat hienoja, mutta toteutus oli kaikilla vielä kesken. Osalla oli koko tuotekin ihan osissa.”

Mies pudisteli päätään. “Eipä siinä mitään, jokainen tekee tätä hommaa tyylillään. Mutta arvaa opettajan reaktio?”

Ei harmaintakaan aavistusta. Miehen ilmeestä päätellen ei hyvä.

“Suurin osa sai näistä puoliksi tehdyistä projekteistaan täydet pisteet eli A:n. Ehkä kaksi sai B:n, tosin eräällä heistä koko tuote oli aivan alkutekijöissään niin ettei siitä saanut minkäänlaista ajatusta edes mikä se oli. Voitko kuvitella? Se oli lähinnä F:n arvoinen (F=fail eli hylätty)”

Katsoin miestä suu auki. “Et  voi olla tosissasi”, sain vihdoin sanottua. Muistan kuinka lokakuussa mies oli kertonut kuinka opettaja oli kurssin aluksi selvästi painottanut, että jos halusi kunnollisen arvosanan, siihen kelpaisi vain valmis tuote. Ja että tästä asiasta ei tingittäisi piiruakaan. Nyt siitä kuitenkin enemmän kuin tingittiin.

“Miksi mä edes yritän tehdä asiat kunnolla, jos vasemmalla kädellä ja silmät kiinni saa täydet pisteet?” mies kysyi. “Vaikka enhän mä osaa tehdä asioita edes sillälailla, ei pää kestäisi kuuna päivänä tuoda opettajan nähtäville jotain puolivalmista. Mutta kyllä tämä motivaatioon vaikuttaa, meni viimeisetkin kunnioituksen rippeet tuota opettajaa kohtaan tänään.”

Ymmärrän kyllä. Mies onkin alkanut puhua, että jospa hän hakisi opiskelijavaihtoon jonnekin toiseen yliopistoon. Vaihto on yleensä vain yhden lukukauden, mutta jos pääsisi hyvää ohjelmaan, siellä voisi oikeasti oppiakin jotain. Ensi syksynä olisi hyvä sauma vaihdolle, sillä mies oli kuullut eestiläiseltä vaihto-opiskelijalta, että ensi syksyn ohjelmassa olevat kurssit ovat vielä huonommin ohjattuja kuin tämän syksyn (eestiläinen oli käynyt niistä kaksi, ne tärkeimmät). Että parempi olisi olla jossain muualla.

Miehen pari opiskelukaveria on puuhaamassa jotain samansuuntaista. Osa tosin jo miettii hanskojen heittämistä tiskiin kokonaan, sen verran pettyneitä he ovat tähän kyseiseen opiskeluohjelmaan. Saa nähdä kuinka monta on jäljellä kesän jälkeen niistä jotka aloittivat syksyllä. Ja miehellekin tämä on kova paikka. sillä hän jätti hyväpalkkaisen työn, möi talon ja muutti perheensä tänne saadakseen uralleen uuden suunnan. Kyllähän tästä koulutuksesta paperit saa loppupeleissä käteensä, mutta miehen haaveissa oli myös oppia jotain uutta. Ja onhan hän oppinutkin, ainakin sen, että huolimatta siitä ettei hänellä ole tämän alan aiempaa koulutusta, hän on valovuosia muiden opiskelijoiden edellä tiedoissa ja taidoissa. Joskus myös mahdollisesti valovuosia edellä opettajia…

Toinen opettaja pyysi viime viikolla opiskelijoilta suullista palautetta omasta kurssistaan. Hän istui yhtäkkiä rennosti työpöydälleen ja kehoitti opiskelijoita kertomaan rehellisesti mitä he ajattelivat kyseisen opettajan kurssista. Miehelläni olisi ollut vaikka mitä sanottavaa, mutta hän malttoi mielensä, sillä hänestä oli outoa, että proffa alkoi näin pyytämään palautetta ennen kuin loppukoetta oli tehty saati arvosteltu.

“Ajattelin, että jos nyt alan liikaa kritisoida, saan sitten tuntea sen nahoissani kun minua arvioidaan. Etenkin koska tämä opettaja on aika arvaamaton luonne, hän on juuri se joka välillä kiljuu pää punaisena meille.”  (siinä muun muassa yksi kritiikin aihe…)

Mies kuitenkin uskaltautui sanomaan, että hän oli kaivannut jonkinlaista opintosuunnitelmaa heti alkuun, että olisi tiennyt mitä kurssilla tullaan käsittelemään. Tälle opettaja nauroi kuulemma ääneen ja sitten tokaisi ivallisesti: “Aina te anglosaksit haluatte noita opintosuunnitelmia. Kun olin Kanadassa kaksi vuotta proffana, kaikki aina jaksoivat jankuttaa opintosuunnitelmasta. Se on aivan turhaa!. Täällä Italiassa asiat tehdään ilman opintosuunnitelmaa.”

Jaahas, vai niin. Mies sanoi, että moni muukin toi esille kurssissa ilmenneitä epäkohtia tai parannusehdotuksia. Opettaja teilasi niistä jokaisen joko turhana tai kulttuurisena hömpötyksenä. Sitten hän kysyi: “No eikö teillä ole mitään positiivista sanottavaa tästä kurssista?”

Mies koki, että hänen oli sanottava vastapainoksi jotain, ettei jäisi opettajan mieleen negatiivisena kitisijänä.

“Kurssin työt tehtiin tiukan aikataulun mukaan, mikä oli hyvä, sillä juuri sellaista työnteko on oikeassakin elämässä. Aina deadline puskee päälle ja on saatava tuote valmiiksi. Saimme siis autenttisen kokemuksen tällä kurssilla ja se on todella arvokasta.”

Opettaja oli kuulemma ihastuksissaan tästä palautteesta ja paistatteli sen lämmössä useita minuutteja. Oli selvää, että hän oli pyytänyt palautetta vain kuullakseen positiivisia kommentteja.

Katsotaan miten tilanne kehkeytyy. Nyt opiskelussa on yli kuukauden tauko, sinä aikana suoritetaan oppukokeita ja esitellään erilaiset työt, joita on syksyn mittaan suunniteltu ja tehty. Tauko tässä vaiheessa opintovuotta tuntuu miehestä oudolta, olihan sitä taukoa jo joulunakin muutaman viikon, mutta näin nämä opinnot on täällä Italiassa jaksoitettu. Toisaalta tämä kuukauden vapaa antaa miehelle aikaa työstää työhakemuksia kesän harjoittelupaikan hakua varten sekä selvittää minne hän voisi lähteä opiskelijavaihtoon ensi syksynä!

Valoa teinin elämään

Teinillä oli tänään ensimmäinen koulupäivä kotona. Onneksi koulun puolesta on heti alkuun kurssi, jossa opetellaan ihan kädestä pitäen nettioppimista ja miten se toimii. Lisäksi kurssilla käydään läpi erilaisia strategioita joiden avulla saadaan aikaa hyviä tuloksia. Poika teki tänään mm. testin, jossa selvitettiin hänen oppimistapojaan kuten millaisessa ymäristössä ja mihin aikaan päivästä hän kokee olevansa parhaimillaan, millaisessa muodossa hän haluaa uuden tiedon, mikä auttaa häntä keskittymään jne. Sitten pohdittiin myös tavoitteellisuutta ja tavoitteiden asettelua.

Saimme myös nettikoulusta tätä kurssia varten oppikirjan, joka olisi kyllä hyvää luettavaa kelle tahansa teinille ja miksei vähän vanhemmallekin. Kirjan on kirjoittanut Sean Covey ja sen nimi on englanniksi Seven Habits of Highly Effective Teens. En usko, että sitä on suomennettu, sillä en löytänyt sille suomalaista vastinetta Helmetin (pääkaupunkiseudun kirjastojen yhteinen portaali) kirjahaulla. Olisi kyllä ihan hyvä kirja myös suomeksi, ainakin sen parin luvun perusteella mitä itse olen sitä lukenut. Kirjan alussa puhutaan siitä miten tavat, hyvät tai huonot, syntyvät ja miten ne vaikuttavat elämäämme. Sitten myös mietitään mitkä ovat hyviä ja mitkä huonoja tapoja. Lisäksi pohditaan miten uskomukset vaikuttavat elämäämme ja tapoihin ja tottumuksiin, jotka juurtuvat elämäämme. Miten muuttaa tapojaan? Miten muuttaa uskomuksiaan? Miten muuttaa oma elämänsä omannäköiseksi? Kuka minä olen?

No tämähän on täydellistä settiä tällaiselle elämäntaidonvalmentajalle kuin minä! Toivottavasti myös hänen lapselleen. Poika luki kirjaa muutaman luvun ja teki vielä netissä lisää tuota kurssia. Seuraavaksi, eli huomenna, on edessä matikan tasokoe, jonka perusteella hän sitten pääsee aloittamaan matikanopiskelut. Toiveissa on, että nyt löytyisi sellainen kurssi, jossa jopa oppisi jotain eikä kävisi niin kuin tuolla edellisessä koulussa, jossa poika melkein nukahti matikantunnnille, koska siellä oli liian helppoa. Mutta sehän tämän tasokokeen tarkoitus onkin, löytää hänelle se oikea kurssi tai jopa se kohta kurssista, mistä hän voi jatkaa niin että heti alkaa uutta tietoa tulemaan.

Saimme myös sellaisen hyvän uutisen sähköpostiin, että lapsi oli valittu USAn alle 19-vuotiaiden salibandymaajoukkueeseen!! Mahtavaa. Poika oli niin tohkeissaan tuosta uutisesta, että oli aika vaikea sen jälkeen keskittyä enää mihinkään paitsi pallon veivaamiseen parvekkeella! Eikä ihmekkään, on tätä jännitetty. Olemme videoineet pojan pelejä koko syksyn ja laittaneet niitä ruotsalaiselle valmentajalle katsottavaksi. Vähän jännättiin sitä, että ottavatko näin nuoren joukkueeseen mukaan, poika kun täyttää tarvittavat 15-vuotta vasta kuukautta ennen toukokuun alussa pelattavia kisoja. Hyvässä lykyssä hän saattaa olla nuorin osallistuja siellä.

Hienoa, että tuli pojalle näin positiivinen uutinen tähän saumaan. Syksy on ollut hänelle rankka ja monilta osin myös aika masentavakin. Nyt hänellä on jotakin mitä varten treenata ja mitä odottaa, se kantaa kummasti tämän kolme kuukautta. Ja vielä tämä koulujuttukin järjestyi toistaiseksi.

“Tosi hyvä, että olen tuolla nettikoulussa, nyt ehdin sitten treenatakin enemmän noita MM-kisoja varten”, poika sanoi itsekin tänään. Ja se on totta. Keskiviikkoiltana olemme menossa paikalliseen voimisteluseuraan katsastamaan toimintaa, josko sieltä löytyisi ryhmää, jossa poika voisi kerran pari viikossa harrastaa jälleen vähän voimistelu. Ei siis kilpailumielessä, vaan ihan vain omaksi ilokseen. Hänhän kilpaili telinevoikassa pari vuotta ja viime vuonna trampoliinivoimistelussa. Kovasti on ikävöinyt täällä tuota trampoliinivoimistelua, mutta valitettavasti en ole löytänyt Roomasta yhtäkään voimisteluseuraa, joka isoa trampoliinia käyttäisi. Onneksi nyt on kaksi seuraa, joissa on vanhempien poikien ryhmiä, jossa tehdään permantoa ja voltteja pikkutrampoliinilta, sekin on parempi kuin ei mitään. Toivotaan nyt, että toiminta on sellaista, joka tuntuu mielekkäältä myös tämän meidän teinin (sekä valmentajaäidin…) mielestä.

Toiseen seuraan laitoin sähköpostia italiaksi (Googlen vähän avitti siinä), mutta kehottivat soittamaan, jos kurssit kiinnostavat. No mahtavaa. Tänään sitten soitin ja olin jo valmiiksi miettinyt tarkkaan mitä sanon, koska oletusarvo oli se, etteivät puhu englantia. Puhelimeen sattuikin sitten sellainen henkilö, joka osasi englantia, ei vain valitettavasti ehtinyt puhua. Sanoi soittavansa takaisin, muttei soittanut. Että uudelleen sitten huomenna. Ehkä silloin pääsen italiaksi tämän asiani sanomaan?

Että nyt elämä näyttää paljon positiivisemmalta meidän teinille, mikä on hyvä, silloin äitikin voi vähän huokaista helpotuksesta. Tänään salibandytreeneissä olikin pojalla jo ihan eri meininki. Näköjään tämä mieliala on  tuohon pelaamiseenkin vaikuttanut, sitten kuitenkin.  Oli hän kovin mielissään kun italialaiset joukkuekaverit onnittelivat häntä tuosta maajoukkuepaikasta. Heistäkin pari on ollut Italian nuorten maajoukkueessa, joka yritti karsia tuonne samaisiin MM-kisoihin. Eivät valitettavasti päässeet, koska Euroopassa on kova taso ja siksi vaikea päästä kisaan mukaan. Olivat kuitenkin selkeästi iloisia joukkuekaverinsa puolesta, mikä oli kiva juttu!

Ihania poikia kyllä onkin tuossa pojan salibandyjoukkueessa, minäkin keski-ikäinen naisihminen pääsen heidän kanssaan pelailemaan kerran viikossa ja hyvin siihen suhtautuvat. Mitä nyt juoksevat ohi lähinnä, vaikka täytyy sanoa, että tänään onnistuin muutaman kerran laittamaan heille kampoihin. Omaltakin teiniltä vein pallon kerran pelissä ja hän jaksoi siitä puhua vielä illallispöydässä, niin pöyristynyt hän oli tästä käänteestä (yleensä en todellakaan saa häneltä palloa pois, sen verran hyvin teinillä tuo pallo pysyy lavassa, toisin kuin äidillä…). Taisi kyllä olla vähän ylpeäkin ikälopusta mutsistaan, joka jaksaa aina vaan ryynätä kentällä teinipoikien kanssa.

Matkalla kotiin poika kommentoi ihan positiivisesti peliäni:

“Sä sait sen yhden syöttöpisteenkin, kun te teitte sen maalin C:n kanssa. Ja kerran pääsit vetämäänkin. Sun kyllä tarttis yrittää maalia vähän useammin, kun kerta sulla on ihan hyvä rannari (rannelaukaus), sä pelaat ihan liian varovaisesti.”

Aha selvä, kiitos vinkistä, täytyypä pistää korvan taakse.  Ihana poika, nuori valmentajan alku. Äidistä on hyvä aloittaa, mussa kun on sitä työsarkaa…

 

 

Laulava lapsi

Teimme perheemme kanssa radikaalin päätöksen ottaa poikamme pois yksityiskoulusta, jossa hän on opiskellut syyslukukauden täällä Roomassa. Hän ryhtyy ensi viikolla taviskoulun sijaan opiskelemaan eräässä amerikkalaisessa nettikoulussa. Kyllä, luit oikein. Lapsi opiskelee netin välityksellä lukiokursseja. Monen mielestä tämä voi olla aivan hullu päätös. Etenkin suomalaisesta vinkkelistä katsottuna ehkäpä uhkarohkeakin, siellä tämä nettikouluilu on ehkä vielä aika harvinaista, jos lapsi on fyysisesti kykenevä menemään ns. oikeaan kouluun. Amerikassahan nettikoulun käyminen on jo aikalailla arkipäivää. Tosin siellä on harrastettu jo vuosikymmeniä ns. kotikoulua, joka on vielä nettikoulustakin astetta tai kahta itsenäisempi ratkaisu.

Kotikouluvaihtoehdosta en ollut kuullutkaan ennen kuin vietin Kaliforniassa pidempiä aikoja valmentajana 90-luvun puolessa välissä ja muistan silloin vierastaneeni asiaa ja pitäneeni sitä erikoisena. Minullakin oli pari valmennettavaa, jotka kävivät koulua kotonaan äitinsä ohjauksessa. Heillä tosin sattui olemaan äiti, jolla oli opettajan pätevyys. Myöhemmin tutustuin myös lapsiin ja nuoriin, joiden vanhemmilla ei todellakaan ollut minkään valtakunnan pätevyyttä. Aika paljon oli onnesta kiinni kyllä heillä tuo opetuksen taso. Toisilla se oli erittäin surkea ja se näkyi esimerkiksi lapsen kirjoitustaidoissa. Saattoipa vielä teininäkin olla valtavia vaikeuksia oikeinkirjoituksessa ja ylipäätään lauseiden muodostamisessa. Matematiikasta sun muusta en osaa edes sanoa.

Tosin nämä olivat kyllä poikkeuksia, sillä suurin osa kotikoulun käyneistä lapsista olivat ja ovat edelleen todella fiksun tuntuisia. He olivat myös jotenkin järkevämpiä kuin normikoulua käyvät ikätoverinsa, ainakin aikuisen näkökulmasta katsottuna. Kohteliaampia ja harkitsevampia. Mutta toisaalta aika lapsellisiakin. Sosiaalisia suhteitahan kotikoulu muokkaa aivan toisenlaisiksi kuin tavallisessa koulussa oleminen. Siksi onkin tärkeää, että kotona koulua käyvä lapsi pääsee edes harrastuksissaan seurustelemaan ikäistensä kanssa.

Sitten oli myös niitä kotikoululaisia, jotka kävivät kotona kouluaan uskonnollisista syistä. Vanhemmat olivat hartaita kristittyjä ja halusivat suojella lastaan (tai kontrolloida, miten sen nyt ottaa) pahalta maailmalta. Lähinnä viittaan tässä nyt seksuaalisuuteen ja kaikkeen mitä siihen voi liittyä, terveystiedonopinnoista lähtien. Eräskin valmennettavani kertoi äitinsä nitoneen biologian kirjasta yhteen ne sivut, joissa kerrottiin ihmisen anatomiasta. En tiedä mitä tämän äidin päässä oikein liikkui, sillä kuka tahansa, joka on viettänyt nuorten kanssa enemmän kuin minuutin, tietää, että jos heiltä jotain ehdottomasti kielletään, se kiinnostaa entistä enemmän. Niinhän siinä kävi, että tyttö oli kätevänä ja oma-aloitteisena teininä kammennut voiveitsen avulla nidotut sivut auki, lukenut ne erittäin tarkasti ja niitannut ne sitten uudelleen varovaisesti kiinni juuri samoihin nitojareikiin. Eikä äiti tietenkään huomannut mitään. Meille sitten suureen ääneen ihmetteli mitä kaikkea olikaan sieltä bilsankirjasta paljastunut. Sai sitten myös näiltä normikoululaisilta vielä aiheeseen liittyvää lisäoppituntia asioista joita ei bilsankirjassa ollut lainkaan.

Kotikoulusysteemi jenkeissä on sittemmin kasvanut aivan toiseen mittakaavaan ja nykyään vanhemmille on tarjolla resursseja ihan toisella lailla. Lisäksi rinnalle on noussut näitä nettikouluja, joissa voi käydä vaikka koko koulun tai sitten vain erillisiä aineita.  Kotikoulu tai nettikoulu on suosittu kyllä edelleen uskonnollisissa piireissä, mutta myös muista syistä. Esimerkiksi poikani tulevassa koulussa on paljon kilpaurheilijoita, jotka eivät treenaamiseltaan ja kilpailumatkoiltaan kerkeä tavalliseen kouluun. Myös lapsinäyttelijöille nettikoulu on oiva juttu, tai sitten niille, jotka asuvat jossakin eksoottisessa paikassa vanhempiensa työn takia.

Meillä lähdetään positiivisin mielin kokeilemaan tätä vaihtoehtoa. Toivotaan, että tämän avulla pojan elämänlaatu paranisi edes piirun verran. Taisin jossain vaiheessa täällä mainitakin, että hänellä on ollut aika vaikeaa täällä Roomassa ja ihmekkös tuo kun paljon on mahtunut muutoksia hänen elämäänsä viimeisen puolen vuoden aikana. Koulukaan ei ole ollut kovin mieluinen, vaikka ihan kivasti on tutustunut uusiin kavereihin. Pitkät koulumatkat, opetuksen taso ja muiden opiskelijoiden motivaation puute opiskeluun on kuitenkin hiertänyt poikaa kokoajan. Lisäksi kun moni muukin asia on elämässä vähän huonosti; rakkaat ja tärkeät salibandytreenit eivät ole täyttäneet odotuksia, Rooman kaupunkiympäristö ahdistaa ja niin edelleen, päätimme, että jotain muutosta tähän tilanteeseen olisi hyvä tulla. Niin kovin väsynyt ja vaisu alkoi yleensä niin valoista teinimme olemaan.

Katsotaan mitä tästä tulee. Toivotaan, että emme hyppää ojasta allikkoon tai paistinpannulta tuleen niin kuin englanniksi todetaan.  Ensi vuotta jo mietimme etukäteen ja siksi erääseen toiseenkin kouluun täällä Roomassa ollaan otettu yhteyttä, varmuuden vuoksi. Sinne menemme käymään ensi viikolla. Pääsykokeet ovat sitten puolentoista viikon päästä. Kuulemma muitakin opiskelijoita saapuu samaisiin pääsykokeisiin poikamme nykyisestä koulusta. Emme siis ole ainoita, jotka eivät ole olleet tyytyväisiä koulun toimintaan. Syksyyn on kuitenkin vielä paljon aikaa. Nyt mennään kevättä kohti näillä eväillä. Helpotus tästä ratkaisusta näkyy kuitenkin pojassa jo tällä viikolla, eilen kuulin hänen lauleskelevan tuttuun tapaan huoneessaan; asia, jota hän ei ole juurikaan tehnyt tänne muuton jälkeen. Se on hyvä merkki se. Laulava lapsi on onnellinen lapsi.

Ihon pinnassa

Miehen opiskelut ovat sujuneet hyvin, vaikka yliopiston toiminnassa, opetuksen tasossa sekä koulutusohjelman sisällössä olisi kyllä paljon parantamisen varaa. Mutta niinhän se taitaa olla monessa muussakin oppilaitoksessa eri puolilla maailmaa.

Tällä hetkellä päänvaivaa tuottaa se, ettei yliopistolla tunnu olevan minkäänasteista lämmitystä luentosaleissa. Eilenkin miehellä oli päällään pitkät kalsarit, kaksinkertaiset sammarit, parit pitkähihaiset, untuvatoppa takki, pipo ja hanskat ja silti oli kuulemma kylmä. Lämmitystä yritettiin laittaa päälle, mutta kun luokkaan alkoi puhaltaa jäätävän kylmää ilmaa, se laitettiin pois. Lopulta viimeinen luennoitsija tuskastui hänkin ja sanoi, että tämä oli nyt tässä, eihän täällä voi opettaa kun hengityskin suurinpiirtein höyryää sisätiloissa. Onneksi tänään oli sentään jo plussan puolella iltapäivällä ja mies pärjäsi jopa ilman pipoa.

Opiskelun lisäksi miehelle on ollut avartavaa nähdä italialaista kulttuuria lähietäisyydeltä. Miehenihän on perimältään sata prosenttinen italialainen itsekin, kahden amerikanitalialaisen imigranttisuvun toisen ja kolmannen sukupolven jälkikasvua. Jo ennen tänne tuloamme, hän pohti omaa kulttuuriperimäänsä ja sen vaikutusta omaan identiteettiinsä. Vaikka hän tiesi oman italialaisen biologiansa, hän ei kyllä kokenut juuri olevansa italialainen. Tai ehkä kyseessä oli italialaisuuden alitajuinen kieltäminen, sillä kun totta puhuttiin, mieheni ei juuri edes pitänyt italialaisista ja heidän toimintatavoistaan. Päin vastoin, esimerkiksi italialaisten hällä väliä asenne asioiden hoitamista kohtaan ja tempperamenttinen luonne tuntuivat hänestä vierailta tai suorastaan ärsyttäviltä.

En nyt voi sanoa, että miehen kuva italialaisista on paljoakaan ruusuisemmaksi muuttunut viimeisten kuukausien aikana, mutta sen olen huomannut, että ymmärrys heitä kohtaan on kyllä kasvanut. Juuri ennen joululomaa mies tuli luennolta kotiin ja kertoi, kuinka proffa oli polttanut jälleen kerran päreet koko kurssin edessä.

“Ei mitään filtteriä taaskaan, sieltä tuli vaikka mitä tekstiä. Puolet siitäkin olisi voinut jättää sanomatta, jos olisi yhtään miettinyt mitä suustaan päästää. Mutta ei, se sanotaan, minkä sylki siinä tilanteessa suuhun tuo”, mies tilitti. Hän kosketti puseronsa hihaa. “Kaikki on tässä, hihalla (on your sleeve, sanotaan enkuksi), ihan ihon pinnassa, juuri nyt. Ei ajatella kuin tätä hetkeä ja miltä juuri nyt tuntuu. Uskomatonta.”

Miehenihän on aivan toista maata. Hiljainen ja hillitty, ennemminkin suomalainen tyyppi kuin tempperamenttinen välimeren kasvatti. Silti hänenkin suonissaan virtaa sisilialaista verta.

“Kyllä nyt tajuan miksi faijani oli sellainen räyhääjä kun mä olin lapsi. Tavarat lenteli päivittäin. Kyllä mä nyt näen mistä nämä raivarit on lähtöisin. Se on juuri tätä mitä mä todistan täällä välillä päivittäin. Aamullakin näin erään autoilijan huutavan autonikkunasta nuorelle pyöräilijänaiselle pää punaisena. Nainen ei ollut moksiskaan. Sitten kun mies oli aikansa karjunut, hän sulki auton ikkunan ja jatkoi matkaansa. Tilanne ohi, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sama juttu alakerran naapurin kanssa, hän karjui  eilen taas kuin palosireeni pienelle pojalleen.”

“No mitäs poika siihen?”

“Ei mitään, tietenkään. Katseli vaan kuin isä huusi ja paiskoi avaimiaankin maahan. Sitten kun faija rauhottui, lähtivät tyynesti etupihan portista yhdessä ulos, vielä käsikädessä. Ei voi ymmärtää. Meidän pojalta olisi jo itku tullut moneen kertaan, jos mä tuollalailla huutaisin.”

Mies oli hetken hiljaa.

“Ryhmätehtävätkin tuolla yliopistolla ovat yhtä riitelyä, jos ryhmässä on italialaisia. Aluksi en tajunnut ollenkaan, että ei ne oikeasti riitele, ne vain esittää asiansa tällalailla, hirveällä paatoksella ja vouhkaamisella. Minkä luulisi olevan mulle tuttua, näinhän mun vanhemmatkin keskustelee.”

Mielenkiintoinen havainto, jonka itse tein melkein kaksikymmentä vuotta sitten kun tulin osaksi tätä mieheni perhettä. Aluksi ahdisti se, että kaikesta puhuttiin riidan ja kinastelun kautta. Tuntui, ettei mitään voinut sanoa ilman että siitä piti jollain tasolla nahistella. Joskus nahisteltiin vaikka oltiin asiasta samaa mieltäkin. Kun silloin miehelleni siitä mainitsin, hän ei itse osannut nähdä asiaa ollenkaan kinasteluna. Vasta avioliittomme kautta hän oppi toisenkin vuorovaikutustavan eli keskustelun, ja alkoi havaitsemaan oman perheensä toisenlaista tapaa käsitellä asioita.

Itseäni moinen kinastelu ahdisti piktään, muistan kuinka etenkin jouluna oli mennä hermot kun kaikesta piti tehdä numeroa ja haastaa toista, siitäkin miten pitkään kalkkuna oli kypsynyt uunissa tai oliko perunamuussi tehty minkä lajikkeen perunoista. Kaipasin ruokapöytään normaalia keskustelua (kirjoista, polittikasta, päivän tapahtumista, ihan mistä vain) ja istuin usein itselleni aika epätyypillisesti hiljaa koko aterian ajan, koska en halunnut osallistua tähän samaa kaavaa toistavaan leppoisaan kinasteluun.

Nyt olen siihen jo kai tottunut, mutta huomaan kyllä edelleen vetäytyväni syrjemmälle kun perinteinen kinastelu alkaa. Toisaalta oma läsnäoloni on myös hieman muuttanut perheenkin kommunikointia, sillä minun kanssani ei kukaan lähde edes yrittämään tällaista tekniikkaa, se on selkeästi mieheni ydinperheen juttu eikä partnereiden oleteta lähtevän siihen mukaan.

En usko, että mieheni oli itse tajunnutkaan kuinka paljon tämä ns. piilevä italialaisuus on vaikuttanut siihen kuka hän on ja miten hänen perheessään asiat käsitellään ennen kuin hän vietti täällä Italiassa päivittäin aikaa italialaisten kanssa ja näki konkreettisesti miten tässä kulttuurissa asioista keskustellaan. Juuri tämä tässä hetkessä oleminen on täällä kyllä selkeästi hyvin voimakkaasti esillä, niin hyvässä että pahassa.

Itse koen, että hetkessä eläminen on mahtava lahja, sillä kun elää hetkessä, onnellisuuden mahdollisuus monikertaistuu. Sillä mitäpä onni on, muuta kuin ohikiitävä hetki, eikö? Ja italialaiset osaavat kyllä tämän taidon, siitä hetkestä nauttimisen. Siksi ruokailukin voi kestää tunteja, sillä ruuasta ja hyvästä ruokailuseurasta oikeasti nautitaan. Italialaiset tekevät pitkää työpäivää, paljon pidempää kuin suomalaiset, mutta he tuntuvat kestävän sen, koska päivän päätteeksi he osaavat ottaa kaiken irti siitä hetkestä kun pääsevät rentoutumaan. He myös nauttivat toistensa seurasta, siitäkin huolimatta, että se joskus on kinastelua. Tai ehkä juuri sen vuoksi? Kyllähän tämä näkyi jo mieheni perheessäkin, joka kerääntyy syömään monesta eri ruokalajista koostuvaa perheillallista välillä joka viikonloppu; italialainen tapa sekin.

Toisaalta hetkessä eläminen voi joskus johtaa siihen, ettei asioita ajatella edelle. Kun tulevaisuudesta ei ole huolen häivääkään, on helppo ottaa hällä väliä asenne. Se vaikeuttaa mm. koulutöiden tekemistä tai aikatauluissa pysymistä työpaikalla. Tai vaikka yksinkertaisesti sovittuun tapaamiseen tulemista. Mutta toisaalta, kun kaikilla on sama asenne, asiaa voi stressata vähemmän.

Ei tietenkään pidä yleistää. Italialaisia on moneksi, aivan kuten suomalaisiakin. Italialainen ystäväni Vito kertoi minulle juuri viime viikolla, että hän itsesiassa tuntee itsensä enemmän suomalaiseksi kuin italialaiseksi. Hän kertoi vierailleensa Suomessa jo neljä kertaa ja joka kerta hänellä on sellainen tunne, että hän on tullut kotiin.

“En kestä tätä kulttuuria täällä, missä kaikki on myöhässä, hermo menee. Ja muutenkin, tämä mentaliteetti, että mikään ei toimi kunnolla ja asian korjaamiseen menee vuosia tai jopa vuosikymmeniä, on raivostuttava. Ja korruptio. Likaisuus. Melu. Saaste. Meidän koulusysteemi (hän on opettaja). Suomessa mieleni lepää. Siellä on niin erilaista kuin täällä, juuri sellaista josta itse unelmoin. Siksi toivon, että voin joskus asua siellä.”

Vitoa kuunnellessa ei voi todeta, kuin että joskus sitä ilmeisesti synnytään väärään paikkaan. Ja täytyy sanoa, että hänessä on paljon suomalaisen insinöörin piirteitä. Ensimmäisen kerran kun hän tempaisi laatimansa exel taulukon takataskustaan salibandytreeneissä  ja esitteli minulle vuotuista treenisuunnitelmaansa, hieraisin silmiäni. Että kyllä jotkut sitten kuitenkin tämän kaaoksen keskellä myös ovat järjestelmällisiä. Ja pakkohan näin on olla, eihän tästä muuten tulisi yhtään mitään!

 

Siperiasta kylmää ilmaa

Tänään oli loppiainen, joka on katolisessa Italiassa iso juhla. Silloin juhlitaan Jeesuksen kastajaisia, mutta myös kolmea viisasta miestä, jotka toivat Jeesus-lapselle lahjoja. Siksi varmaan loppiaisaattona italialaisten kansantarujen loppiaisnoita Befana ratsastaakin luudalla ympäri Italiaa ja tuo kilteille lapsille lahjoja ja karkkia samaan tapaan kuin meillä Suomessa joulupukki tekee jouluaattona.

Joulushoppailu siis jatkuu Italiassa hieman pidempään kuin koto-Suomessa juuri loppiaisen vuoksi. Muutenkin juhla muistuttaa meidän joulua. Kadutkin tyhjenivät ainakin aamuksi autoista ja ihmisistä aivan kuten Suomessa jouluaattona ja -päivänä. Mennessäni aamulenkille koirien kanssa tunnelma oli lähes aavemainen, niin vähän oli matkalla liikennettä. Olipas ihanaa! Tosin autiot kadut saattoivat myös johtua siitä, että täällä Roomassa on juuri nyt epätavallisen kylmää. Mittari näytti vähän alle nollaa ja tuuli oli jokseenkin navakka, joten aika hyytävältä ilma tuntui minunkin naamaani, kun en ole tottunut tällaisiin keleihin.

Myöhemmin päivällä lähdimme kaupungille erästä näyttelyä katsomaan. Muutama muukin ihminen oli sinne eksynyt. Paljon oli porukkaa matkalla Vatikaaniin, jossa paavi luonnollisesti pitää loppiaispuheen. Paavilla on tainut olla aika paljon vientiä näin joulunaikaan, tämähän on iso juhla katolisille. Vatikaanilta lähtee myös loppiaisena iso kulkue, jossa Befana-noita on pääosassa. Mielenkiintoista mielestäni tämä uskonnon ja kansantaruston  sujuva yhdisteleminen,vaikka niinhän se taitaa olla jokapuolella viettäessämme Jeesus-lapsen syntymää joulupukin kanssa käsikädessä.

Itse meinasimme jäätyä metrosta poistuttuamme pystyyn vaikka mullakin oli farkkujen alla pitkät kalsarit ja pari kolme puseroa päällekkäin, kaulahuivi, pipo ja hanskat sekä tuultapitävä takki. Mutta niin vaan kylmyys meni luihin ja ytimiin. Lämpötila laski iltaa kohden noin miinus viiteen ja tuulikertoimen kanssa mentiin kyllä kymmenen pakkasasteen kylmemmällä puolella. Hhhrrr. En ole näin kylmässä ilmassa ollut viiteen vuoteen. Kestävyys on selkeästi kyllä kärsinyt. Huvittavinta oli seurata teinin puuhia, hän kun on tuollainen Kalifornian kasvatti. Vaikka on hänkin asunut Suomessa vuoden ja sitä ennen Sveitsissä. Siellä se vasta talvella tuulikin. Kuuluisa bise-tuuli (lausutaan: biiz) iski aina kolmeksi, kuudeksi tai yhdeksäksi päiväksi. Siinä kalpeni kyllä kaikki suomalaiset tuulet yhteensä. Välillä olin melko varma, että koirani lähtee lentoon ulkona ja itseltäni viedän vaatteet päältä. Ihan kaameaa. Sitä tuulta ei ole kyllä ikävä, ei totisesti.

Tulimme kotiin aivan jääpuikkoina. Täällä kotonakaan ei ole kovin lämmin, nyt illalla lämpötila oli about +16 vaikka me jopa lämmitämme tätä kämppäämme. Vuokraisäntähän sitä taannoin kommentoi, että kuinka meillä on varaa tätä lämmittää, joudumme vielä maksamaan ison laskun. Ja näinhän se on, kun sähkö ja kaasu on täällä Italiassa superkallista. Viime kuultakin maksoimme yhteensä kolme sataa. Mutta itse en kestä olla kylmemmässä kuin nyt, tämäkin lämpötila ottaa lujille. Se on yksi asia mihin Suomessa tottuu; vaikka ulkona olisi kuinka kylmä, kotona on aina lämmin. Italialainen vuokraisäntä kertoi olevansa kotonakin toppatakki päällä ja hanskat kädessä koska ei raaski lämmittää. Toisaalta sitten eräs kaverini kertoi kämppänsä vuotavan kuin seula, niin ettei siellä juuri mikään lämpö pysy edes sisällä, ainakaan tällaisella tuulella ja pakkasella. Suihkussa käyminen on kuulemma yhtä tuskaa.

Meillä on sentään kaksinkertaiset ikkunat. Ne varmasti eristävät edes jonkin verran. Samoin ikkunoiden eteen laskettavat suojaimet. Edellisessä kämpässä ikkunat olivat yksinkertaiset, siellä olikin kylmä jo lokakuussa kun tuli muutama hyytävä yö. Silloin ei edes lämmitys ollut päällä, kuten taisin aiemmin kertoakin, kun täällä Roomassa menee nämä lämmitykset päälle näissä kerrostaloissa vasta marraskuun puolella.

Nytkin, kun tätä kirjoitan, mulla on kahdet verkkarit päällekäin, villasukat ja tossut jalassa, t-paita, pitkähihainen, sekä fleece-huppari. Lisäksi olen kääriytynyt fleece-huopaan ja kaulaliinaan. Kädet ovat kyllä aika kylmät, mutten ole ihan vielä sentään sisällä alkanut käyttää hanskoja. Huomenna voi olla, että sekin muuttuu, jos tällaisena kelit jatkuvat. Taitaa ulottua tänne etelään saakka se Siperian kylmärintama, joka Suomeakin juuri nyt palelluttaa. Niin, että suhteellista tämä kylmyyskin sitten on, Suomessa kun pakkaslukemat ovat “hieman” vielä alhaisemmat kuin täällä Roomassa…

 

 

Paratiisi hakusessa

Täällä sitä taas ollaan, Rooman auringon alla. Tosin kun saavuimme tänne maanantaina illalla, se ei todellakaan paistanut, sillä vettä tuli taivaalta lähinnä sivusuunnassa. Mikä sopi kyllä meidän fiiliksiimme. Nyt sitten se aurinko paistaa, mutta ilma kylmenee kylmenemistään; perjantaiaamuksi on luvassa kuusi astetta pakkasta ja päivälläkin vain neljä plussaa, mitäh??!!  Voisi kuvitella, että Rooma olisi tarpeeksi etelässä, että pakkasilta vältyttäisiin, mutta eipä näköjään ole. Täällähän on kylmempää kuin Kaliforniassa, vaikka aikalailla ollaan samoilla leveysasteilla. Tai no, ehkä tämä Rooma nyt on vähän pohjoisempana sitten kuitenkin kuin esim. San Francisco. Vaikka turha tässä on pikkupakkasia kauhistella, Suomessa kun lukemat ovat tälläkin hetkellä kuulemma kahdenkymmenen kylmemmällä puolen. Ja siihen sitten vielä tuulikerroin päälle… hui.

Itse olen kelaillut hieman Kalifornian reissuamme ja sitä mitä kaikkea siitä jäi käteen. Tai sydämeen, miten sen nyt ottaa. Se on tässä Roomassa – ja muuallakin – asumisessa ollut hyvä asia, että sen myötä itselleni on selvinnyt mikä on omassa elämässäni tärkeää. Kyllähän sen jollakin tasolla tiesin ennen tätäkin, mutta nyt nämä asiat ovat muuttuneet jos nyt ei ihan kristallinkirkkaiksi, mutta ainakin selkeämmiksi. Ja vaikka tässä Rooman viitekehyksessä ei ole välttämättä mahdollista saavuttaa kaikkia näitä asioita, tiedän että ne ovat mulle tärkeitä tulevaisuudessa. Eikä kaikkea tietysti aina voi saadakaan, pitää osata olla joustava. Mutta joistakin asioista ei voi eikä pidäkään tinkiä.

Se nyt on käynyt päivänselväksi, että mieluiten asuisin luonnon keskellä. Olipa ihanaa herätä appivanhempien vierashuoneessa linnunlauluun ja tuulen huminaan puissa. He kun asuvat sellaisella kahden hehtaarin rinnetontilla, josta ei näy naapuriin. Muutenkin talo on vähän kauempana kaupungista ja moottoritiestä, joten liikenteen melukaan ei ole ihan kaamea. Huomaan heti, että tällaisella ympäristöllä on positiivinen vaikutus omaan hermostooni, on jotenkin rauhallisempi olo heti aamusta.

Toisaalta ei se elämä Kaliforniassakaan täydellistä ole. Silloin kun asuimme siellä, hermot meni moneen kertaan muun muassa ruuhkaisaan liikenteeseen. Kun moottoritien viisi kaistaa ovat kaikki tukossa ja kotimatka kestää tunnin sijaan kolme, siinä on huumori koetuksella. Tosin nyt Roomassa olen oppinut, että vieläkin kaameampia ruuhkia voi olla olemassa; Kaliforniassa kuskit sentään pysyvät kaistoillaan, kun Roomassa auto tungetaan siihen missä on tilaa, olipa siinä sitten kaistaa tai ei.

Hhhmmm, ehkä se suurin oppi tämän kaiken keskellä on se, että kaikki on suhteellista, liikenneruuhkatkin.

Lauantaina kävin amerikkalaisen ystäväni kanssa kävelyllä eräällä Santa Cruzin rannoista ja juttelimme niitä näitä lasten kouluista ja koiristamme. Luonnollisesti hän halusi myös kuulla millaista elämä on Roomassa. Kerroin hänelle ehkä vähän kevennetyn version, sillä en jaksanut juuri tämän ihmisen kanssa mennä asiassa kovin syvälle. Hän kuunteli kulmat kurtussa hetken, sitten puuskahti:

“En osaa kuvitella millaista elämä on jossakin muualla. Olen niin onnekas koska asun täällä, paratiisissa (in paradise)!”

Ystäväni ei ole ensimmäinen ihminen, joka luonnehtii Kaliforniaa parariisiksi, olen kuullut tämän lausahduksen siis ennenkin. Aikoinaan pomoni jaksoi melkein päivittäin hokea lausetta “it’s another sunny day in paradise!” (Tänään on jälleen aurinkoinen päivä paratiisissa)

Ensimmäinen reaktioni tällaisiin paratiisilaudahduksiin on usein negatiivinen, kuinkas muuten. Kuinka kukaan voi ajatella, että joku paikka on paratiisi, etenkään sellainen jossa sairaanhoito maksaa maltaita ja on eriarvoista, koulusysteemi on syvältä ja sekin eriarvoisuutta korostava, liikenne järkyttävän ruuhkainen, asumiskustannukset vetelevät pilvissä, pimeän tullen ei voi olla ulkona kun ei ole katuvaloja, pyöräily on vaikeaa koska ei ole pyöräteitä, kävelemisestä nyt puhumattakaan, joukkoliikenne kusee ja niin edelleen. Sitten seuraa ihmetys ja ehkä jonkinasteinen kateus: onpas uskomattoman mahtavaa, että joku ajattelee asuvansa paratiisissa! Miltähän sellainen tuntuu?

En osaa edes kuvitella, sillä en ole vielä löytänyt omaa paratiisiani.  Tai totuus taitaa olla, että sitä paratiisia ei löydy, koska en usko sellaisen olemassaoloon. Ja koska en usko, ei missään voi olla totaalisen onnellinen vaan aina kaipaa toisaalle, Toisaalta en koe mitään paratiisia etsivänikään. Ajattelen, että jokaisessa paikassa on jotain hyvää.  Siksi yritän nyt tätä Roomassakin asumista tsempata, sillä vaikka tiedän aivan satavarmana, ettei tämä ole se paikka jossa haluaisin asua loppuelämäni, voisi täällä kuitenkin varmasti olla myös ihan onnellinen, edes joskus. Elämähän on sitä miksi sen tekee ja eikä onnellisuus ei ole mikään pysyvä tila muutenkaan vaan ohikiitävä hetki. Niistä hetkistä kannattaa nauttia kun voi.