Paratiisi hakusessa

Täällä sitä taas ollaan, Rooman auringon alla. Tosin kun saavuimme tänne maanantaina illalla, se ei todellakaan paistanut, sillä vettä tuli taivaalta lähinnä sivusuunnassa. Mikä sopi kyllä meidän fiiliksiimme. Nyt sitten se aurinko paistaa, mutta ilma kylmenee kylmenemistään; perjantaiaamuksi on luvassa kuusi astetta pakkasta ja päivälläkin vain neljä plussaa, mitäh??!!  Voisi kuvitella, että Rooma olisi tarpeeksi etelässä, että pakkasilta vältyttäisiin, mutta eipä näköjään ole. Täällähän on kylmempää kuin Kaliforniassa, vaikka aikalailla ollaan samoilla leveysasteilla. Tai no, ehkä tämä Rooma nyt on vähän pohjoisempana sitten kuitenkin kuin esim. San Francisco. Vaikka turha tässä on pikkupakkasia kauhistella, Suomessa kun lukemat ovat tälläkin hetkellä kuulemma kahdenkymmenen kylmemmällä puolen. Ja siihen sitten vielä tuulikerroin päälle… hui.

Itse olen kelaillut hieman Kalifornian reissuamme ja sitä mitä kaikkea siitä jäi käteen. Tai sydämeen, miten sen nyt ottaa. Se on tässä Roomassa – ja muuallakin – asumisessa ollut hyvä asia, että sen myötä itselleni on selvinnyt mikä on omassa elämässäni tärkeää. Kyllähän sen jollakin tasolla tiesin ennen tätäkin, mutta nyt nämä asiat ovat muuttuneet jos nyt ei ihan kristallinkirkkaiksi, mutta ainakin selkeämmiksi. Ja vaikka tässä Rooman viitekehyksessä ei ole välttämättä mahdollista saavuttaa kaikkia näitä asioita, tiedän että ne ovat mulle tärkeitä tulevaisuudessa. Eikä kaikkea tietysti aina voi saadakaan, pitää osata olla joustava. Mutta joistakin asioista ei voi eikä pidäkään tinkiä.

Se nyt on käynyt päivänselväksi, että mieluiten asuisin luonnon keskellä. Olipa ihanaa herätä appivanhempien vierashuoneessa linnunlauluun ja tuulen huminaan puissa. He kun asuvat sellaisella kahden hehtaarin rinnetontilla, josta ei näy naapuriin. Muutenkin talo on vähän kauempana kaupungista ja moottoritiestä, joten liikenteen melukaan ei ole ihan kaamea. Huomaan heti, että tällaisella ympäristöllä on positiivinen vaikutus omaan hermostooni, on jotenkin rauhallisempi olo heti aamusta.

Toisaalta ei se elämä Kaliforniassakaan täydellistä ole. Silloin kun asuimme siellä, hermot meni moneen kertaan muun muassa ruuhkaisaan liikenteeseen. Kun moottoritien viisi kaistaa ovat kaikki tukossa ja kotimatka kestää tunnin sijaan kolme, siinä on huumori koetuksella. Tosin nyt Roomassa olen oppinut, että vieläkin kaameampia ruuhkia voi olla olemassa; Kaliforniassa kuskit sentään pysyvät kaistoillaan, kun Roomassa auto tungetaan siihen missä on tilaa, olipa siinä sitten kaistaa tai ei.

Hhhmmm, ehkä se suurin oppi tämän kaiken keskellä on se, että kaikki on suhteellista, liikenneruuhkatkin.

Lauantaina kävin amerikkalaisen ystäväni kanssa kävelyllä eräällä Santa Cruzin rannoista ja juttelimme niitä näitä lasten kouluista ja koiristamme. Luonnollisesti hän halusi myös kuulla millaista elämä on Roomassa. Kerroin hänelle ehkä vähän kevennetyn version, sillä en jaksanut juuri tämän ihmisen kanssa mennä asiassa kovin syvälle. Hän kuunteli kulmat kurtussa hetken, sitten puuskahti:

“En osaa kuvitella millaista elämä on jossakin muualla. Olen niin onnekas koska asun täällä, paratiisissa (in paradise)!”

Ystäväni ei ole ensimmäinen ihminen, joka luonnehtii Kaliforniaa parariisiksi, olen kuullut tämän lausahduksen siis ennenkin. Aikoinaan pomoni jaksoi melkein päivittäin hokea lausetta “it’s another sunny day in paradise!” (Tänään on jälleen aurinkoinen päivä paratiisissa)

Ensimmäinen reaktioni tällaisiin paratiisilaudahduksiin on usein negatiivinen, kuinkas muuten. Kuinka kukaan voi ajatella, että joku paikka on paratiisi, etenkään sellainen jossa sairaanhoito maksaa maltaita ja on eriarvoista, koulusysteemi on syvältä ja sekin eriarvoisuutta korostava, liikenne järkyttävän ruuhkainen, asumiskustannukset vetelevät pilvissä, pimeän tullen ei voi olla ulkona kun ei ole katuvaloja, pyöräily on vaikeaa koska ei ole pyöräteitä, kävelemisestä nyt puhumattakaan, joukkoliikenne kusee ja niin edelleen. Sitten seuraa ihmetys ja ehkä jonkinasteinen kateus: onpas uskomattoman mahtavaa, että joku ajattelee asuvansa paratiisissa! Miltähän sellainen tuntuu?

En osaa edes kuvitella, sillä en ole vielä löytänyt omaa paratiisiani.  Tai totuus taitaa olla, että sitä paratiisia ei löydy, koska en usko sellaisen olemassaoloon. Ja koska en usko, ei missään voi olla totaalisen onnellinen vaan aina kaipaa toisaalle, Toisaalta en koe mitään paratiisia etsivänikään. Ajattelen, että jokaisessa paikassa on jotain hyvää.  Siksi yritän nyt tätä Roomassakin asumista tsempata, sillä vaikka tiedän aivan satavarmana, ettei tämä ole se paikka jossa haluaisin asua loppuelämäni, voisi täällä kuitenkin varmasti olla myös ihan onnellinen, edes joskus. Elämähän on sitä miksi sen tekee ja eikä onnellisuus ei ole mikään pysyvä tila muutenkaan vaan ohikiitävä hetki. Niistä hetkistä kannattaa nauttia kun voi.

 

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s