Ihon pinnassa

Miehen opiskelut ovat sujuneet hyvin, vaikka yliopiston toiminnassa, opetuksen tasossa sekä koulutusohjelman sisällössä olisi kyllä paljon parantamisen varaa. Mutta niinhän se taitaa olla monessa muussakin oppilaitoksessa eri puolilla maailmaa.

Tällä hetkellä päänvaivaa tuottaa se, ettei yliopistolla tunnu olevan minkäänasteista lämmitystä luentosaleissa. Eilenkin miehellä oli päällään pitkät kalsarit, kaksinkertaiset sammarit, parit pitkähihaiset, untuvatoppa takki, pipo ja hanskat ja silti oli kuulemma kylmä. Lämmitystä yritettiin laittaa päälle, mutta kun luokkaan alkoi puhaltaa jäätävän kylmää ilmaa, se laitettiin pois. Lopulta viimeinen luennoitsija tuskastui hänkin ja sanoi, että tämä oli nyt tässä, eihän täällä voi opettaa kun hengityskin suurinpiirtein höyryää sisätiloissa. Onneksi tänään oli sentään jo plussan puolella iltapäivällä ja mies pärjäsi jopa ilman pipoa.

Opiskelun lisäksi miehelle on ollut avartavaa nähdä italialaista kulttuuria lähietäisyydeltä. Miehenihän on perimältään sata prosenttinen italialainen itsekin, kahden amerikanitalialaisen imigranttisuvun toisen ja kolmannen sukupolven jälkikasvua. Jo ennen tänne tuloamme, hän pohti omaa kulttuuriperimäänsä ja sen vaikutusta omaan identiteettiinsä. Vaikka hän tiesi oman italialaisen biologiansa, hän ei kyllä kokenut juuri olevansa italialainen. Tai ehkä kyseessä oli italialaisuuden alitajuinen kieltäminen, sillä kun totta puhuttiin, mieheni ei juuri edes pitänyt italialaisista ja heidän toimintatavoistaan. Päin vastoin, esimerkiksi italialaisten hällä väliä asenne asioiden hoitamista kohtaan ja tempperamenttinen luonne tuntuivat hänestä vierailta tai suorastaan ärsyttäviltä.

En nyt voi sanoa, että miehen kuva italialaisista on paljoakaan ruusuisemmaksi muuttunut viimeisten kuukausien aikana, mutta sen olen huomannut, että ymmärrys heitä kohtaan on kyllä kasvanut. Juuri ennen joululomaa mies tuli luennolta kotiin ja kertoi, kuinka proffa oli polttanut jälleen kerran päreet koko kurssin edessä.

“Ei mitään filtteriä taaskaan, sieltä tuli vaikka mitä tekstiä. Puolet siitäkin olisi voinut jättää sanomatta, jos olisi yhtään miettinyt mitä suustaan päästää. Mutta ei, se sanotaan, minkä sylki siinä tilanteessa suuhun tuo”, mies tilitti. Hän kosketti puseronsa hihaa. “Kaikki on tässä, hihalla (on your sleeve, sanotaan enkuksi), ihan ihon pinnassa, juuri nyt. Ei ajatella kuin tätä hetkeä ja miltä juuri nyt tuntuu. Uskomatonta.”

Miehenihän on aivan toista maata. Hiljainen ja hillitty, ennemminkin suomalainen tyyppi kuin tempperamenttinen välimeren kasvatti. Silti hänenkin suonissaan virtaa sisilialaista verta.

“Kyllä nyt tajuan miksi faijani oli sellainen räyhääjä kun mä olin lapsi. Tavarat lenteli päivittäin. Kyllä mä nyt näen mistä nämä raivarit on lähtöisin. Se on juuri tätä mitä mä todistan täällä välillä päivittäin. Aamullakin näin erään autoilijan huutavan autonikkunasta nuorelle pyöräilijänaiselle pää punaisena. Nainen ei ollut moksiskaan. Sitten kun mies oli aikansa karjunut, hän sulki auton ikkunan ja jatkoi matkaansa. Tilanne ohi, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sama juttu alakerran naapurin kanssa, hän karjui  eilen taas kuin palosireeni pienelle pojalleen.”

“No mitäs poika siihen?”

“Ei mitään, tietenkään. Katseli vaan kuin isä huusi ja paiskoi avaimiaankin maahan. Sitten kun faija rauhottui, lähtivät tyynesti etupihan portista yhdessä ulos, vielä käsikädessä. Ei voi ymmärtää. Meidän pojalta olisi jo itku tullut moneen kertaan, jos mä tuollalailla huutaisin.”

Mies oli hetken hiljaa.

“Ryhmätehtävätkin tuolla yliopistolla ovat yhtä riitelyä, jos ryhmässä on italialaisia. Aluksi en tajunnut ollenkaan, että ei ne oikeasti riitele, ne vain esittää asiansa tällalailla, hirveällä paatoksella ja vouhkaamisella. Minkä luulisi olevan mulle tuttua, näinhän mun vanhemmatkin keskustelee.”

Mielenkiintoinen havainto, jonka itse tein melkein kaksikymmentä vuotta sitten kun tulin osaksi tätä mieheni perhettä. Aluksi ahdisti se, että kaikesta puhuttiin riidan ja kinastelun kautta. Tuntui, ettei mitään voinut sanoa ilman että siitä piti jollain tasolla nahistella. Joskus nahisteltiin vaikka oltiin asiasta samaa mieltäkin. Kun silloin miehelleni siitä mainitsin, hän ei itse osannut nähdä asiaa ollenkaan kinasteluna. Vasta avioliittomme kautta hän oppi toisenkin vuorovaikutustavan eli keskustelun, ja alkoi havaitsemaan oman perheensä toisenlaista tapaa käsitellä asioita.

Itseäni moinen kinastelu ahdisti piktään, muistan kuinka etenkin jouluna oli mennä hermot kun kaikesta piti tehdä numeroa ja haastaa toista, siitäkin miten pitkään kalkkuna oli kypsynyt uunissa tai oliko perunamuussi tehty minkä lajikkeen perunoista. Kaipasin ruokapöytään normaalia keskustelua (kirjoista, polittikasta, päivän tapahtumista, ihan mistä vain) ja istuin usein itselleni aika epätyypillisesti hiljaa koko aterian ajan, koska en halunnut osallistua tähän samaa kaavaa toistavaan leppoisaan kinasteluun.

Nyt olen siihen jo kai tottunut, mutta huomaan kyllä edelleen vetäytyväni syrjemmälle kun perinteinen kinastelu alkaa. Toisaalta oma läsnäoloni on myös hieman muuttanut perheenkin kommunikointia, sillä minun kanssani ei kukaan lähde edes yrittämään tällaista tekniikkaa, se on selkeästi mieheni ydinperheen juttu eikä partnereiden oleteta lähtevän siihen mukaan.

En usko, että mieheni oli itse tajunnutkaan kuinka paljon tämä ns. piilevä italialaisuus on vaikuttanut siihen kuka hän on ja miten hänen perheessään asiat käsitellään ennen kuin hän vietti täällä Italiassa päivittäin aikaa italialaisten kanssa ja näki konkreettisesti miten tässä kulttuurissa asioista keskustellaan. Juuri tämä tässä hetkessä oleminen on täällä kyllä selkeästi hyvin voimakkaasti esillä, niin hyvässä että pahassa.

Itse koen, että hetkessä eläminen on mahtava lahja, sillä kun elää hetkessä, onnellisuuden mahdollisuus monikertaistuu. Sillä mitäpä onni on, muuta kuin ohikiitävä hetki, eikö? Ja italialaiset osaavat kyllä tämän taidon, siitä hetkestä nauttimisen. Siksi ruokailukin voi kestää tunteja, sillä ruuasta ja hyvästä ruokailuseurasta oikeasti nautitaan. Italialaiset tekevät pitkää työpäivää, paljon pidempää kuin suomalaiset, mutta he tuntuvat kestävän sen, koska päivän päätteeksi he osaavat ottaa kaiken irti siitä hetkestä kun pääsevät rentoutumaan. He myös nauttivat toistensa seurasta, siitäkin huolimatta, että se joskus on kinastelua. Tai ehkä juuri sen vuoksi? Kyllähän tämä näkyi jo mieheni perheessäkin, joka kerääntyy syömään monesta eri ruokalajista koostuvaa perheillallista välillä joka viikonloppu; italialainen tapa sekin.

Toisaalta hetkessä eläminen voi joskus johtaa siihen, ettei asioita ajatella edelle. Kun tulevaisuudesta ei ole huolen häivääkään, on helppo ottaa hällä väliä asenne. Se vaikeuttaa mm. koulutöiden tekemistä tai aikatauluissa pysymistä työpaikalla. Tai vaikka yksinkertaisesti sovittuun tapaamiseen tulemista. Mutta toisaalta, kun kaikilla on sama asenne, asiaa voi stressata vähemmän.

Ei tietenkään pidä yleistää. Italialaisia on moneksi, aivan kuten suomalaisiakin. Italialainen ystäväni Vito kertoi minulle juuri viime viikolla, että hän itsesiassa tuntee itsensä enemmän suomalaiseksi kuin italialaiseksi. Hän kertoi vierailleensa Suomessa jo neljä kertaa ja joka kerta hänellä on sellainen tunne, että hän on tullut kotiin.

“En kestä tätä kulttuuria täällä, missä kaikki on myöhässä, hermo menee. Ja muutenkin, tämä mentaliteetti, että mikään ei toimi kunnolla ja asian korjaamiseen menee vuosia tai jopa vuosikymmeniä, on raivostuttava. Ja korruptio. Likaisuus. Melu. Saaste. Meidän koulusysteemi (hän on opettaja). Suomessa mieleni lepää. Siellä on niin erilaista kuin täällä, juuri sellaista josta itse unelmoin. Siksi toivon, että voin joskus asua siellä.”

Vitoa kuunnellessa ei voi todeta, kuin että joskus sitä ilmeisesti synnytään väärään paikkaan. Ja täytyy sanoa, että hänessä on paljon suomalaisen insinöörin piirteitä. Ensimmäisen kerran kun hän tempaisi laatimansa exel taulukon takataskustaan salibandytreeneissä  ja esitteli minulle vuotuista treenisuunnitelmaansa, hieraisin silmiäni. Että kyllä jotkut sitten kuitenkin tämän kaaoksen keskellä myös ovat järjestelmällisiä. Ja pakkohan näin on olla, eihän tästä muuten tulisi yhtään mitään!

 

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s