Kampaamokäynti italialaisittain

Hyvän kampaajan löytäminen aiheuttaa usein aikalailla päänvaivaa itsekullekin. Jos olet niin kuin minä ja olet tarkka hiuksistasi, kammoksut uudelle kampaajalle menoa kuin ruttoa. Vaikken olekaan kova meikkaamaan tai käyttämään aikaa itseni laittamiseen, hermot menevät päivittäin jos tukka on jatkuvasti karmean näköinen. Siksi mulle on muuton yhteydessä tärkeää löytää hyvä kampaaja, joka osaa leikata hiukseni kutakuinkin järkevästi.

Helpommin sanottu kuin tehty.

Omat hiukseni ovat lyhyet ja se oli Kaliforniassa haasteellista, sillä suurimmalla osalla naisista on siellä pitkät hiukset. Siksi itsekin ehdin käydä kolmella kampaajalla ja kärsiä pari keskikertaista hiusmallia kunnes minua vihdoin onnisti. Meksikolaissyntyinen Blanca löytyi vähän vahingossa, mutta viime hetkellä. Olin jo alkanut miettiä hiusten kasvattamista pitkäksi. Näinhän tein lopulta Sveitissä asuessani, menetettyäni hermot ainaiseen kampaajaongelmaan. Kuuden vuoden Svetsin vuoden jälkeen hiukseni ulottuivatkin puoleen väliin selkääni!

Okei, kuulostaa ehkä aika turhamaiselta. Tiedän kyllä, että hiukset ovat uusiutuvat luonnonvara, ainakin mun tapauksessani, mutta huono hiusmalli, joka ei millään asetu oikeaan muotoon, on pidemmän päälle todella rasittava. Ja, koska hiukseni ovat lyhyet, mitään ei juuri ole tehtävissä, jos leikkaus on huono. Lisäksi, jos hiuksesi on koskaan leikannut asiansa osaava ja taitava kampaaja, et voi millään unohtaa miten hyvältä näytit sen jälkeen!

Koska hiukseni ovat lyhyet, leikkaus on tarpeen vähintään kuuden viikon välein. Tosin nyt edellisestä kerrasta (ihanan Blancan käsissä Kaliforniassa) oli jo kahdeksan viikkoa ja tukka alkoi olla jo aikalailla silmillä. Apua. Lopulta oli pakko tarttua härkää sarvista.

Kerranhan jo kävin täällä Roomassa kampaajalla. Tutkin nettiä kaksi päivää, lueskelin muiden ulkomaalaisten kommentteja eri kampaamoista ja vihdoin otin yhteyttä erääseen aika keskustassa sijaitsevaan hiussalonkiin. Tätä paikkaa oli kehuttu maasta taivaaseen ja huolimatta sen hieman korkeammista hinnoista, päätin uskaltautua sinne kynittäväksi.

Kokemus oli mielenkiintoinen. Hiukseni leikkasi Massimo, joka onneksi puhui englantia, koska oli asunut amerikkalaisen poikaystävänsä (ja tämän kyseisen kampaamon omistajan) kanssa Los Angelesissa. Massimo oli todella teatraalinen ja ehkä hieman ylimielinenkin. Huiski menemään, saksien tukkaani sieltä täältä kunnes siitä oli tuskin mitään jäljellä. Kun pyysin häntä partaterällä siistimään niskassani “puoleen väliin selkää” kasvavia haituvia, hän katsoi minua kuin mulle olisi kasvanut sarvet päähän.

“Minä en käytä partaterää. Olen taiteilija, en kampaaja.”

Aivan. Anteeksi, että en ymmärtänyt tätä välittömästi ja kehtasin ehdottaa jotakin niinkin järkyttävää, kuin törröttävien niskavillojen poistoa.

Noh, kampaus oli itseasiassa ihan ookoo Massimon jäljiltä. Olihan se ihan helvetin lyhyt ja ohut, mutta kuitenkin kiitettävässä muodossa. Taideteos se ei kuitenkaan mielestäni ollut. Mieheni joutui ne niskavillat ajatelemaan partaterällään kotiin tultuani. Ja koska kampaus oli tosi, tosi lyhyt, kestin pari kuukautta ilman kampaamokäyntiä. Tosin kun Massimon leikkaama tukkani alkoi kasvaa, paljastui kampauksen todellinen laatu. Hyvä leikkaus nimittäin kestää myös kasvun, huono taas ei. Varsinainen totuus leikkauksen laadusta paljastuu yleensä vasta viikolla neljä (ellei kyseessä nyt ole ihan horror- leikkaus, jollainen on osunut mm. poikani kohdalle kerran, silloin asia oli päivän selvä heti leikkauksen jälkeen)

Mutta takaisin tähän hetkeen. Kuten nyt ehkä olet tajunnut, tämä tukkajuttu on aika tärkeä asia mulle. Siksi vitkuttelin asian kanssa luvattoman kauan. Mutta, totuushan on se, että Blancan ylipitkäksi kasvanut malli oli varmasti parempi kuin jonkun muun tuore kampaus.

Tänään sitten päätin että nyt riitti. Tai oikeastaan päätin näin jo keskiviikkona. Tässä talomme vieressä on nimittäin kampaamo, jossa pojan hiukset on kerran leikattu keskikertaista paremmalla menestyksellä. Kampaamossa työskentelee Sonia niminen nuori nainen, joka on järkyttävän suosittu. Parikymppinen tyttö tekee töitä kuusi päivää viikossa yhdeksestä seitsemään (ja joskus ylikin) ja tupa on aina täynnä eri-ikäisiä naisia aamusta iltaan. Olen seuraillut hänen puuhiaan lähes päivittäin ja ihan hyvää jälkeä hän tekee. Ja kuten sanoin, pojan hiukset hän leikkasi ihan hyvin ja se on paljon sanottu, sillä pojalla on aika haasteellinen pää (saanut isänsä haastavat pyörteet ja paksun tukan sekä äitinsä ohuen hiuslaadun, worst of both worlds).

Keskiviikkona menimme pojan kanssa lenkille ja matkalla pysähdyimme juttelemaan Sonian kanssa. Tarkoituksena oli varata hänelle aika, mutta lyhyen keskustelun jälkeen kävi ilmi, että hänelle ei voi varata aikaa, sillä Sonia työskentelee ILMAN AJANVARAUSTA.

Siis täh? Aluksi ajattelin, etten ymmärrä hänen italiaansa ja varmistin vielä Googlen käännösohjelman avulla, että aikoja ei anneta. Ei anneta. Homma toimii niin, että tulet sinne paikan päälle jonottamaan vuoroasi. Jaa. No nyt selittyi sitten sekin, miksi tupa oli aina täynnä jos jonkinlaista italialaista mammaa. Kun miehelleni kerroin tästä, hän ei tietenkään yllättynyt, sillä näinähän täällä näköjään toimii yliopiston tenteistä lähtien kaikki. Mutta että kampaajallekaan ei voisi varata aikaa? Hyvin erikoista. Toisaalta ehkäpä ajanotto ei toimi kovin hyvin italialaisten kanssa. He kun saapuvat aina myöhässä, jos ollenkaan. Ehkäpä Sonia oli tullut siihen tulokseen, että parasta oli vain palvella niitä jotka olivat paikalla juuri silloin? Tai ehkei hän koskaan edes kokeillut mitään muuta tapaa, jos näin on aina toimittu Julius Caesarin ajoista lähtien?

Mutta voi hyvänen aika miten vaikea systeemi sekä asiakkaalle että kampaajalle! Eikö olisi helpompaa tietää milloin asiakkaat tulevat, että voi tulla vaikka jonain aamuna töihin myöhempään sen sijaan että istuu aamupäivän tyhjänpanttina odottelemassa asiakkaita tulevaksi? Sillä olen usein myös ohikulkiessani nähnyt Sonian kirjaa lukemassa kampaamon sohvalla. Puhumattakaan sitten asiakkaista. Saavat varata kampaamokäyntiin monta tuntia siltä varalta, että kampaamossa on edellä useita asiakkaita. Mutta joo, ei ehkä nyt enää hämmästytä ketään tämä toimintatapa. Maassa maan tavalla.

Utelin Sonialta mihin aikaan olisi paras aika saapua paikalle, mutta Sonia kohautteli olkapäitään.

“Ennen kahta?” hän sanoi epävarmana. “Riippuu päivästä.”

Selvä. Päätimme tänään lähteä kokeilemaan onneamme kymmenen aikaan aamulla. Sonialla oli kuitenkin kädet täynnä työtä, sillä hän laittoi juuri eräälle tädille raitoja ja toinen jo odotteli sohvannurkassa. Sonia ehdotti, että tulisimme takaisin tunnin päästä. Mutta hän ei voinut kuitenkaan luvata mitään, sillä väliin saattaisi tulla muita jos emme jäisi odottamaan. Päätimme palata kotiin ja yrittää tunnin päästä uudelleen.

Itse havaitsin tosin ahdistuskäyräni liikahtavan tästä toiminnasta. En osaa sanoa mikä siinä on, mutta selkeästi tällainen epämääräisyys ei sovi luonteelleni ollenkaan. Haluan tietää milloin mulla on kampaaja-aika, en arpoa sitä pitkällä aikavälillä. Mutta, minkäs teet. Aina vain mennään maassa maan tavalla. Ahdistuksesta huolimatta.

Kun palasimme paikalle vajaan tunnin päästä, raitoja saanut täti oli pesupaikalla, toinen sohvannurkassa ollut oli poistunut paikalta ja hänen sijaansa nojatuolissa istuskeli yli 80-kymppinen rouvashenkilö. Sonia sanoi, että ainakin puoli tuntia vielä menee, mutta päätimme jäädä odottamaan. Odottelimme 40 minuuttia, jona aikana Sonia föönasi raitapäisen tädin ja laittoi kasikymppiselle rullat päähän. Pojan vuoro tuli kun rullapää meni rullineen lämpöpuhaltimen alle. Itse odottelin vielä sen jälkeen rullapään hiusmuotoilun ajan ja sitten pääsin vihdoin kampaamotuoliin. Sillä välin oli seuraavakin asiakas ilmestynyt paikalle vähin äänin ja lueskeli lehtiä ja jutteli puhelimeen sohvannurkassa.

Mainitsinko, että Sonia ei puhu sitten sanaakaan muuta kuin italiaa? Mun italiankielen taitoni on kyllä aika alkeellinen. Varmasti se olisi paljon, paljon parempi, jos joutuisin vaikkapa istumaan kerran päivässä kampaamotuolissa ja keskustelemaan melkein tunnin italiaksi. Huh, meinasi aivot poksahtaa päästä kun sain hakea sanoja, mutta jotenkin me Sonian kanssa selvittiin. Sillä välin hän leikkasi tukkani. Pari kertaa sain neuvoa ja pyytää häntä vielä lyhentämään jotakin kohtaa, mutta ihan kohtalaisesti hän selvisi. Paremmin hän leikkasi hiukseni kuin miten minä puhuin italiaa!

Kotiin tultuani tutkiskelin tosin kampausta hieman lähemmin peilistä ja päätin kaivaa esiin ohennussakset. Niillä sitten pistelin aika reippaasti menemään ja ohentelin hiuksiani sieltä täältä. Sillä vaikka Sonian kampaus olikin suht ookoo juuri tällä hetkellä, näin heti että about kuukauden päästä viimeistään olisin hiuksineni varsinainen pallopää. Poika tuli vessaan katselemaan mun touhuja.

“Äiti, voitsä ohentaa munkin tukkaa. Tässä on kauhea pahkura.” Hän näytti otsaansa. Ja niinhän siinä olikin. Joten pojankin tukka ohennettiin sujuvasti samaan syssyyn.

Että nyt on tukka lyhyt ja sen annetaan kasvaa siihen saakka kunnes lähden Suomeen vierailulle, vaikka se olisi minkä näköinen sitä ennen tai siinä vaiheessa. Suomessa nimittäin odottelee Marja-kampaaja, joka myös osaa leikata tukkani juuri sillälailla kuin haluan.

Kaduttaako, että menin Sonian kynittäväksi? No ei kaduta, mutta kysy uudelleen kuukauden päästä. Täytyy tosin sanoa, että hintaansa nähden hän on taikuri, sillä voi olla ettet usko paljonko maksoi yhteensä poikani ja minun tukanleikkuut, itse en nimittäin meinannut uskoa.

Kolmekymmentä euroa.

Jep. Valehtelematta.

Yritin antaa Sonialle vähän ylimääräistä, sillä esimerkiksi USAssa on ihan tavallista antaa “tippiä”. Sonia ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa vaan palautti rahani minulle tiukasti. En nyt tiedä loukkasinko häntä tällä tippiyrityksellä, mutta jos niin tein, ehkä se meni ulkomaalaisuuteni piikkiin.  Sitä en tiedä miten Sonia oikein elantonsa tekee noilla hinnoilla, sillä esimerkiksi tilavuokrathan ovat tässä kaupungissa taivaissa. Eipä ihme, että hän raataa noin kuusikymmentuntista viikkoa. Miehenikin sanoi, että hänen (minun mielestäni järkyttävä) parturinsa  – parturin nimi on “Machete” eli viidakkoveitsi, mikä on aika kuvaava, kieltämättä – ottaa miesten hiustenleikkuusta 24 euroa. En tiedä mikä on Sonian motiivi tällaisia hintoja pidellä, ehkä hänellä ei ole esimerkiksi minkään valtakunnan koulutusta? Vai eikö hän maksa veroja? Käteinenhän tuolla aina vain kelpaa ja siihenkään hänellä ei ole varsinaista kassaa. Täti, jolle leikkauksen lisäksi laitettiin raidat, maksoi palvelustaan huimaavat neljäkymmentä euroa.

Että huh. Tässä viidentoista euron viitekehyksessä tämä kampaukseni on aivan huikea. Taiteilija-Massimon hiustenleikkaushintoihin Sonialla on 55 euron matka, vaikka laatu on suurinpiirtein samaa luokkaa.

 

Torikokous

Jos italialaiselle aukeaa tilaisuus keskusteluun naapurin kanssa, hän käyttää sen. Eikä vain naapurin kanssa, vaan oikeastaan ihan kenen kanssa tahansa. Tämä näkyy katukuvassa täällä Roomassakin. Muistan jo aivan ensimmäisinä viikkoina kiinnittäneeni huomiota siihen, kuinka joka kadunkulmassa ohittelin torikokouksia, jotka syntyivät kun tutut ja tutun tutut törmäsivät kauppareissulla toisiinsa. Tuntuu, ettei tässä maassa introverttejä olekaan, vaan jokaiselle on annettu äidinmaidossa haastamisen taito ja-halu.

Otetaanpa esimerkiksi aamuinen lenkkini koirien kanssa. Tänä aamuna, matkalla koirapuistoon, ohitin kulmakahvilan, joka oli täpötäynnä paikallisia teinistä vaariin. Teinit olivat valloittaneet kahvilan takaosan ja istuivat siellä suurinpiirtein päällekäin. Yksi teki läksyjä, toinen selosti jotain suurieleisesti viiden muun kuunnellessa. Samassa tilassa työikäiset tilailivat aamiaiskahvejaan ja kyselivät toisiltaan kuulumisia. Eläkelläismiehet hengailivat kahvilan ulkopuolella olevissa pöydissä tai sisällä kahvilan etuosassa ja katselivat maailman menoa ikkunan läpi tai lähietäisyydeltä. Kahvila oli siis täynnä väkeä ja yhteistä heille oli se, että kenelläkään ei vaikuttanut olevan kiire ja kaikki puhuivat. Siksi kahvilasta lähti valtava melu, joka kuului helposti myös minun korviini ennen kuin olin lähelläkään kahvilaa.

Pääsin puistoon ja se vaikutti aika tyhjältä, mikä ilahdutti minua, sillä toinen koirani ei tykkää isojen koiralaumojen kohtaamisesta. Ja itsekin nautin näistä aikaisen aamun lenkeissä, kun saa rauhassa kävellä omissa ajatuksissaan näkemättä muita ihmisiä. Olen siis keskivertoitalialaisen vastakohta, yksinäisyyttä ja hiljaisuutta kaipaava suomalainen. Noh, tänä aamuna minua ei kuitenkaan onnistanut, sillä kohta puistoon alkoi valua eri suunnista jos jonkinlaista koirantaluttajaa, joilla selkeästi oli jokaisella tavoite päästä juttelemaan jonkun kanssa. Eipä aikaakaan kun keskellä puiston isoa nurmea oli koossa noin kymmenen hengen torikokous.

Tämä on mielenkiintoinen ilmiö näin suomalaisittain. Kyllähän sielläkin (ja kokemukseni rajoittuu nyt kyllä Helsinkiin) koiranulkoiluttajat silloin tällöin pysähtyvät ja juttelevat keskenään sillä aikaa kun koirat tervehtivät toisiaan. Tämä, joskus ehkä hieman väkinäinenkin, sananvaihto kestää sen minuutin tai maksimissaan kaksi, jonka jälkeen molemmat osapuolet jatkavat matkaansa, kumpainenkin omaan suuntaansa. Ei tulisi mieleenkään jäädä haastelemaan pidemmäksi aikaa, puhumattakaan sitten siitä, että joukkoon liittyisi vielä lisää porukkaa tai että jatkaisimme yhdessä matkaa!

Mutta miksipä ei? Joskus toivoisin, että italiankieleni olisi hieman paremmalla tasolla, että voisin selviytyä keskustelusta isossa ryhmässä, mutta tällä hetkellä kahdenvälisetkin vuorovaikutustilanteet asettavat valtavia haasteita. Etenkin vanhempien ihmisten kanssa, sillä jostain syystä en ymmärrä heidän italiaansa läheskään niin hyvin kuin nuoremman sukupolven. Puhuvat ehkä jonkinlaista murretta tai nielaisevat puolet sanoista, en tiedä.

Poistuessani puistosta ryhmä oli kasvanut jo viisitoista henkiseksi. Suurin osa oli keski-ikäisiä miehiä ja naisia, jotka juttelivat kovaäänisesti samalla kun heidän erikokoiset ja -näköiset koiransa kirmailivat pitkin puistoa. Kotimatkalla ohitin mopokorjaamon, jonka edessä hengaili neljä miestä. Heillä oli meneillään leppoisa keskustelu, mutta minut nähdessään he hiljentyivät hetkeksi ja sanoivat päivää kuten tapoihin täällä kuuluu. Ja ehkä se onkin tämän kaiken ydin. Jos kanssaihmistä noin pääsääntöisesti tervehditään, ei matka keskustelunaloittamiseen ole kovin pitkä. Suomalainen kun ei tervehti edes naapureitaan hississä, puhumattakaan sitten tuntemattomasta ihmisestä kadulla. Johan sen tehdessään leimautuisi kylähulluksi tai vähintäänkin humalaiseksi. Tämä onkin joskus minusta suorastaan kiusallista, sillä vuodet ulkomailla on juurruttanut minuunkin tavan tervehtiä melkeinpä ketä vain. Siksi usein kesällä Suomessa ollessani ihan vaistomaisesti avaan suuni kohdatessani kanssa ihmisen vaikkapa lenkkipolulla. Kaikki eivät vastaa tervehdykseen. Pääsääntöisesti voi sanoa, että vastaamisen todennäköisyys kasvaa, mitä enemmän vastaantulijalla on ikää, ja jos hän on nainen.

Miksi suomalaiset eivät tervehdi vieraita? Jopa Sveitsissä, jossa on mielestäni hyvin sisäänpäinlämpiävä ja ajoittain suorastaan töykeäkin kulttuuri, ihmiset tervehtivät toisiaan – aina. Okei, ei nyt ihan suurkaupungin vilinässä, mutta jos olet kävelyllä ja vastaasi kävelee toinen henkilö, tervehtiminen on paikallaan. Jopa vastaantulevat teinit mutisivat “bonjour” jos sattuvat naamatusten. Mietin joskus, että voisiko yhteys olla myös siinä, että sekä Italiassa että Sveitsissä tuttuja tervehditään poskisuudelmilla? Yhdysvalloissa tämä ei ole tavallista, mutta siellä on vahva halaamisen kulttuuri. Koska tuttavia tervehditään kosketuksen kautta, vieraita tervehditään sanoin. Suomessahan vastaavasti tuttuja tervehditään ennemminkin sanallisesti kuin kosketuksen kautta (tosin halaaminen on sielläkin yleistynyt) joten vieraita ei sitten tervehditä ollenkaan. Joku erotushan tuttujen ja tuntemattomien välille on tehtävä, eikö?

Noh, spekulaatiotahan tämä on ja ehkä hirvittävää yleistystäkin. Jokaisessa kulttuurissa on varmasti olemassa poikkeuksiakin, jotka vahvistavat säännön.

Toivoisin suomalaiseen kulttuuriin enemmän avoimuutta tervehtiä sekä avata keskusteluyhteys puolitutun naapurin tai jopa tuntemattoman kanssa. Yhteenkuulumisen tunne itää juuri näistä arkisista kohtaamisista ja kasvattaa yhteisöllisyyttä. Toisen ihmisen kohtaaminen, vaikkapa vain sanomalla päivää, tuo ihmiset samalle kartalle, ymmärtämään ja hyväksymään toisiaan. Se myös lisää turvallisuuden tunnetta, puoliin ja toisiin. Niin, että mitä jos sanoisi huomenta sille naiselle, jonka kanssa olet odottanut bussia, joka aamu klo 7.10 viiden vuoden ajan. Mitä siitä, ettet tiedä hänen nimeään tai mihin hän on menossa. Ja jospa sen sijaan, että kyräilet naapuria epäluuloisena verhojen välistä, avaisitkin ensi kerralla etuoven ja moikkaisit rohkeasti, silläkin uhalla, että naapuri pitää sua hulluna ja ei vastaa. Se on hänelle suurempi menetys kuin sinulle.

En ehdota, että suomalaisten olisi opittava jenkkiläisten järkyttävän pinnallista small talkia, jota jauhetaan kaupankassasta lähtien kaikkien kanssa tai, että meidän olisi väkisi tuotava poskisuudelmakulttuuri Suomeen, siitä ei ole kyse. Maassa maan tavalla, ainakin tiettyyn rajaan saakka. Mutta miksi ei voisi pyrkiä kohteliaisuuteen ja avoimuuteen? Kun se ei ole sinulta eikä minulta pois, päin vastoin, sen avulla voisimme molemmat voittaa.

 

Urheilusäännöt italialaisittain

Eilen olimme jälleen pojan salibandyturnauksessa Rooman lähellä sijaitsevassa pikkukaupungissa, Ciampinossa. Matsi oli tiukka ja poikani joukkue oli pelin loppua kohden 2-3 häviöllä. Kolme minuuttia ennen pelin loppua eräs poikani pelikavereista teki kuitenkin maalin ja tilanne olikin yhtäkkiä tasan. Peli oli tähän saakka ollut aikamoista vääntöä, mutta nyt siitä sitten tulikin mieheni sanojen mukaan rugbyottelu.

Täytyy tähän alustukseksi sanoa, että seurattuani nyt puolen vuoden ajan läheltä neljää eri italialista salibandysarjaa (U17, U19, Aikuiset CP – pieni kenttä eli 3 vs 3 sekä Aikuiset CG – iso kenttä eli 5 vs 5), tämän maan ehkä suurin ongelma tämän lajin suhteen on tuomareiden taso. Se on nimittäin aikalailla olematon ja totaalisesti kiinni siitä, kuka sattuu pilliin viheltämään. Tarkoittaen siis sitä, että tuomareilla ei ole yhteistä linjaa eikä kuulemma juurikaan mitään koulutusta. En oikein ole vielä saanut selville miksi tuomareita ei kouluteta. Kun olen asiaa kysellyt, olen saanut vastaukseksi vain olankohautuksia. Sellaista se on, sillä ei voi mitään. Kuulostaapa tutulta. Tämä taitaa olla se yleinen suhtautuminen asioihin, joihin ei muka voi vaikuttaa mitenkään.

Koska oikeita tuomareita ei ole olemassakaan, homma toimii turnauksissa siten, että joka joukkueesta kahden pelaajan on tuomaroitava ainakin yksi matsi, jossa he eivät ole itse pelaamassa. Noin pääsääntöisesti näyttävät olevan aika kahvilla nuo pelaajat pelisäännöistä. Kerran poikani alle 19-vuotiaiden poikien joukkue pelasi matsin, jossa tuomari vihelsi pilliin vain silloin kun pallo meni kentän ulkopuolelle. Enpä tiedä paljonko teistä kukaan on seuraillut salibandya, mutta voin kertoa, että jos kahden kilpailevan joukkueen teinipojat pistää pelaamaan matsia ilman minkään valtakunnan erotuomaria, siitä on salibandy kaukana. Meidänkin poika lensi kerran laitojen yli sellaisella rytinällä, että selkään aukesi iso ventti ja paita oli veressä. Sen jäljiltä on selässä vieläkin arvet, vaikka tapauksesta on nyt kaksi kuukautta. Ja tiedoksi vain, että salibandy ei periaatteessa ole kontaktilaji niin kuin esimerkiksi jääkiekko.

Silloin kävin muutaman valitun sanan vaihtamassa tämän ns. tuomarin kanssa ja ilokseni voin kertoa, että hän on sittemmin ryhdistäytynyt. Viimeksi pääsin oikein kiittelemään häntä aktiivisesta ja sääntöjen mukaisesta (tai ainakin sinne päin) tuomaroinnista. Jos ei italialaiset osaa tuomareitaan kouluttaa, täytyy näköjään suomalaisen tiikeriäidin se tehdä!

Mutta takaisin eiliseen matsiin. Olimme siis tasatilanteessa ja pojat lähinnä painivat salibandykentällä samalla kun pallo poukkoili sinne tänne. Vastustaja sai vapaalyönnin muutamaa sekuntia ennen loppua, mutta siitä ei syntynyt mitään. Meidän joukkue sai pallon ja eräs pojista, hän on erittäin nopea, juoksi sananmukaisesti kellon kanssa kilpaa toiseen päähän ja… teki maalin.

Joukkeemme sekosi täysin. Kaikki juoksivat kentälle kauheaan pinoon riemuiten voitosta. Vastustaja oli kuin maansa myynyt. Pelikello näytti, että aikaa matsissa oli jäljellä 0.1 sekuntia. Homma selvä, vai mitä?

No katsos kun ei. Toinen tuomareista, se vanhempi, näyttikin yhtäkkiä pelipöydän edessä käsimerkkiä: maalia ei hyväksytä.

MITÄH?

About sekunnissa koko meidän joukkue ympäröi tuomarin ja alkoi huutamaan suoraa huutoa hänelle. Toinen joukkue ryntäsi toivorikkaana paikalle, ehkä he eivät olleetkaan hävinneet vaan tämä olikin tasapeli. Alkoi järkyttävä huuto ja meuhkaaminen. Noin parikymmentä kundia huusi suoraa huutoa toisilleen, kukaan ei kuunnellut ketään, kukaan ei varmaan edes helvetti hengittänyt. En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa, missään, koskaan. Ainakaan livenä.

Pelipöytä, jossa kyseisen kellon käyttäjä istui toisen ns. pelinvalvojan kanssa, levitteli käsiään. Tuomari meni edes takaisin joukkueiden välillä. Sitten hän yritti puhua toisen tuomarin kanssa, mutta ei pystynyt, koska meidän joukkueen kapteeni huusi pää punaisena hänen vasempaan korvaansa samalla kuin toisen joukkueen kapteeni karjui oikeaan. Joukkueiden pelaajat syyttelivät toisiaan. Koko kenttä oli aivan sekaisin, melu oli korvia huumaava. Meidän poika istui penkillä ja katseli tätä kaikkea silmät lautasen kokoisina. Viikko sitten Italiaan opiskelijavaihtoon tullut ruotsalaispelaaja tuli luokseni päätään pudistelleen ja kysyi:

“Mitä helvettiä täällä tapahtuu? Miten se ei nyt muka ollut maali, jos kerran pelikello ei ole vielä edes käynyt loppuun?”

Welcome to Italy.

Multakin oli tässä vaiheessa kysytty usean henkilön toimesta mitä mieltä minä olin tästä maalista. Jaa, no olen sitä mieltä, että jos maali tehtiin peliajan puitteissa, se on maali. Summeri ei ollut vielä soinut. Itseasiassa peli ei ollut vieläkään virallisesti päättynyt. Etten nyt oikein ymmärtänyt mikä tässä mättää. Yritin kysyä, että miksi tuomarin mielestä maalia ei voi hyväksyä, mutta eihän mua kukaan enää kuunnellut.

Jossain vaiheessa mulle selvisi, että jonkun mielestä kellonkäyttäjä ei pistänyt kelloa juoksemaan heti vastajoukkeen viimeisen vaparin jälkeen, että siinä oli parin sekunnin viive ja siksi oikeasti pelin pitäisi olla ohi. Tai olisi pitänyt olla ennen viimeistä maalia. Aha. No jos näin oli ettei kelloa laitettu heti päälle, olisi ollut tuomarin asia se huomata ja viheltää peli poikki. Ja kun hän ei sitä tehnyt, niin peliaika oli se mikä se oli. Ei voi lähteä peliaikaa muuttamaan jälkikäteen sen nojalla, että joku oli muka huomannut, että kellon päälle laittamisessa oli kahden sekunnin viive. Tai väittää huomanneensa. Ja voihan olla, että kellonkäyttäjällä on ollut sama viive myös kellon pysäyttämisessä aikaisemmin. Ei voi tietää. Emme ole kokoajan kytänneet kelloa. Kellonkäyttäjäkin on vain ihminen.

Seuraavaksi tapahtui sitten todella mielenkiintoinen käänne. Kaiken huutamisen ja meuhkaamisen keskellä tuomari yhtäkkiä päättikin, että maali hyväksytään. No siitähän sitten riemu repesi toisen joukkueen keskuudessa. Nyt alkoivat jo mailat lentämään ja melkein oli itku joltain tulla. Olin jo varma, että joukkonyrkkitappelukihan tämä äityy, mutta mielenkiintoista kyllä, kaikki pysyi verbaalisella tasolla. Yksi vastajoukkueen pelaaja toivotti kaikki alimpaan helvettiin ja vähän ehkä pidemmällekin (ihan kaikkea en ymmärtänyt) ja lähti kentältä pois julistaen, ettei koskaan enää tulisi pelaamaan tässä paskakaupungissa. Tuomareista nuorempi juoksi hänen peräänsä ja puhui hänet takaisin kentälle. Sitten taas huudettiin ja solvattiin toisia. Sekä tuomaria. Nyt hänellä oli taas molemmat joukkueet kimpussaan.

Tähän draamaan oli mennyt tässä vaiheessa 15 minuuttia. Tuonkin ajan olisi varmaan voinut käyttää muuten. En vieläkään ole perillä siitä miksi tuomari alun alkaen päätti hylätä tuon poikani joukkueen maalin. Enkä tiedä miksi hän muutti mielensä. Ehkä koska joukkueemme kapteeni huusi kovempaa kuin toisen joukkueen kapteeni?

Lopulta peli pelattiin ns. loppuun. Eli kaikki menivät kiltisti aloitusasemiin, tuomari vihelsi pelin käyntiin ja siinä samassa summeri soi pelin päättymisen merkiksi. Sitten käteltiin ja kiitettiin sivistyneesti vastustajia. Niin kuin normaalissakin pelissä. Välikohtaus oli ohi ja unohdettu yhtä nopeasti kuin se alkoikin. Vain ruotsalainen pelaaja oli edelleen ymmällään.

“Mitä järkeä tuossa oli? Ihan turhaa draamaa saatiin aikaiseksi. Jos tuomari ei olisi alunperin tuota maalia hylännyt, oltaisiin päästy vähemmällä.”

Niin. Mutta italialaiset eivät ehkä ajattele niin. Jotenkin näitä dramaattisia hetkiä hakemalla haetaan tai sitten jopa järjestetään. Mieheni oli sitä mieltä (seurattuaan tätä katsomosta, itse olin kentän laidalla valmentajan apuna), että tuomari teki sen tahallaan. Ukko on nimittäin seuramme naapuriseurasta ja seuroillamme on tunnetusti paljon kilpailua keskenään. Ehkäpä hän ei halunnut joukkeemme saavan tuota ylimääräistä pistettä sarjataulukossa? Vaikea sanoa. Italialaiset osaavat kyllä vehkeillä tällaisissa asioissa.

Mutta olipa tapaus, ei voi muuta sanoa. En ihan vastaavaa osaisi kuvitella Suomessa. Siellä kyllä olisi ehkä jo nyrkitkin tulleet esiin, mutta se ei näissä tilanteissa kuulu italialisten tyyliin. Ehkä siksi, että muutenhan tässä vedettäisi toista turpaan lähes päivittäin, kun näitä kahinoita täällä nimittäin riittää näköjään kaikissa mittakaavoissa. Säännot kun ovat olemassa rikkomista varten. Tai vähintäänkin neuvottelemista, jos ei muuta.

 

Vanhanaikaiset käytännöt

Mies tuli eilen kotiin kuudelta, odotettuaan omaa kuulusteluaan seitsemän tuntia ja kymmenen minuuttia. Kuulustelu oli kestänyt noin tunnin ja sen perusteella mieheni ja kaksi muuta ryhmän jäsentä olivat saaneet arvosanansa. Neljäs ryhmän jäsen ei ollut läpäissyt koetta ja hänen kohtalonsa on nyt tämän kurssin suhteen auki. Mies oli tyytyväinen omaan suoritukseensa, mutta helvetillisen väsynyt roikuttuaan tyhjän panttina yliopistolla koko päivän.

“Puolen päivän aikaan kysyimme proffalta milloin olisi meidän vuoromme ja hän sanoi, että edellämme oli vielä neljä ryhmää. Päätimme lähteä syömään, mutta tämän kuultuaan proffa varoitteli, että kannattaisi olla takaisin kahden tunnin sisällä. Palasimme siksi takaisin jo kahdelta, mutta silti jouduimme odottamaan vielä kaksi tuntia.”

No on tämä touhua. Kyselin mieheltäni miten italialaiset opiskelukaveri reagoivat tähän.

“No olihan nekin ihan kypsiä, mutta sanoivat että tämmöstä tämä aina on, eikä sille voi mitään.”

Mielenkiintoista. Kun taivastelin kotona ääneen tätä touhua ja mietin mikä ihme voisi olla tällaisen käytännön takana, neljätoistavuotiaallani oli tähän teoria. Hänhän on lukenut koulutehtävänä Sean Coveyn kirjaa, joka on eräänlainen elämänhallinnan opas teineille. Sieltä on tarttunut mukaan kaikennäköistä ajatusta, jota teini nyt viljelee meille aikuisille.

“Tiedätkö, kuinka elämässä olisi viisainta pyrkiä sellaiseen win-win tilanteeseen, jossa kaikki osapuolet “voittavat” ja ovat tyytyväisiä? No sen vastakohta on sitten lose-lose, jossa kaikki häviävät. Sen takana on yleensä sellainen ajattelu, että jos mun kerran pitää kärsiä, pidän huolta, että muutkin kärsivät. Ehkä isin opettaja tekee just niin.”

Hyvä pointti. Voisiko taustalla todella olla jokin alitajuinen itsekkyys? Täytyy sanoa, että italialaiset ovat kyllä mestareita oman edun tavoittelijoita. Kauhea yleistys, mutta tämä näkyy juuri kaupassa ja postissa ja liikenteessä törkeänä jonojen ohi kiilaamisena. Toisaalta olen melko varma, että tässä yliopiston käytännössä on takana joku historiallinenkin selitys. Kun näin on aina tehty. Tätä nuo mieheni italialaiset yliopistokaverit hokevat kuulemma joka asian kohdalla.

Eräs italialainen ystäväni täällä Roomassa tilitti kerran minulle sitä, miten huonosti italialaiset kestävät muutosta. Ja mitä etelämmäksi mennään, sen enemmän tämä kuulemma pitää paikkansa. Ovat siellä etelässä kuulemma monessa asiassa 30 vuotta jäljessä. Mikä on vaikea kuvitella, sillä ovat jo täällä Roomassa mielestäni jäljessä monessa asiassa sen melkein kolkytä vuotta. Toisaalta erikoista tässä on se, että tämä samainen henkilö on itse todella muutosvastainen, vaikka itse jaksaa valittaa siitä kuinka muutosvastaisia muut ovat. Mutta ehkä tämä itsekritiikin puute on aika universaali ilmiö, me varmasti syyllistymme siihen jokainen joskus.

Italialaiset kyllä rakastavat (ja samalla salaa inhoavat) vanhanaikaisia käytäntöjään. Tuntuu, ettei mitään voi tehdä helposti ja vaivattomasti, vaikka siihen olisi tekniikan myötä mahdollisuus. Niinkin yksinkertainen asia kuin arvosanan saaminen seuraa yliopistolla edelleen historiallista kaavaa. Muistelen, kuinka aikoinaan, pari kymmentä vuotta ja risat sitten, Helsingin yliopistolla kannoimme pientä opintokirjaa mukanamme. Siihen merkattiin kurssin alku- ja loppumerkinnät sekä arvosanat. Samat arvosanat löytyivät kuitenkin 90-luvulla tietokannasta, josta ne sai kätevästi tulostettua aa neloselle tai kahdelle. Nykyään voisin kuvitella, että nämä opintokirjat ovat historiaa. Toivottavasti.

Rooman yliopisto  opiskelijat printtaavat arvosanaa varten kotona tai koululla erillisen arvosanalomakkeen. Tämä lomake täytetään ja viedään aineopettajalle. Hän merkitsee arvosanan lomakkeeseen, sekä allekirjottaa sen. Opiskelija säilyttää tämän lomakkeen ja kaikki ne muutkin lomakkeet, jotka hän opintojensa aikana saa, itsellään. Kun hän on lopulta käynyt kaikki kurssinsa ja saanut lopputyönsä valmiiksi, hän menee näiden lomakkeiden kanssa yliopiston rekisteritoimistoon, jossa he vertaavat näitä paperilla olevia arvosanoja niihin, jotka on laitettu tietokantaan.

Voiko arvosanan käydä jo nyt tarkistamassa tietokannassa?

No eipä tietenkään. Tärkeää tässä prosessissa on kuulemma se, että on odotettava aivan opintojen loppuun saakka, ennen kuin menee lomakkeiden kanssa rekisteritoimistoon.

Tosaalta, miksi edes kerätä näitä papereita?

Koska usein tietokannassa on virheitä ja vain konkreettisen paperin avulla  voit todistaa tuon virheen virheeksi. Tosin mieheni opiskelukaveri Luca kertoi ystävästään, jonka erään aineen arvosanaksi oli merkattu 22/30 vaikka hän oli paperin mukaan saanut 28/30. Kun hän oli valittanut asiasta, proffa oli sanonut, että arvosanan muuttaminen tietokannassa oli äärimmäisen vaikeaa ja vaati usean lomakkeen täytön ja leimojen saannin. Että kannattiko se? Että kävisikö opiskelijalle, että arvosana olisi 22 eikä 28?  Opiskelija oli muutosprosessin kuultuaan tyytynyt huonompaan arvosanaan.

Että ehkäpä näillä papereilla ei sitten olekaan mitään tekoa. Tosin mies epäili, ettet voi valmistua, jos sinulla ei ole joka ikistä paprua tallessa. Että nämä paperit olisivat niin ehdottoman tärkeitä. Tällaisen kuvan hän oli saanut eräältä opettajaltaan. Mene ja tiedä. Mies nyt kumminkin uskollisesti niitä printtaa ja täyttää ja kantaa kokeisiin ja arvosanan jakotilaisuuksiin mukanaan. Varmuuden vuoksi.

Italialainen aikataulu osa 2

Tuota edellistä kertomusta kirjoittaessa ajattelin ettei tämä yliopiston touhu ajankäytön suhteen voi enää huonommaksi muuttua, mutta olin väärässä. Tänään miehelläni on mekaniikan tentti ja sain juuri häneltä tekstarin, joka kertoi miten “tentti” edistyy.

Tai ei edisty.

Tentti on suomalaisesta ja amerikkalaisesta näkökulmasta vähintäänkin erikoinen. Se on nimittäin suullinen ja tehdään kolmen tai neljän hengen ryhmissä proffan vastaanotolla. Nämä ryhmät ovat olleet tiedossa jo pitkään ja siksi he ovat mm. opiskelleet yhdessä. Suullisessa tentissä ryhmä jäsenet tapaavat proffan kanssa, joka esittää heille vuorollaan kysymyksiä tentittävästä aihealueesta. Jos et osaa vastata, kaverit voivat auttaa. Toisaalta, jos et sano tai tiedä mitään, proffa kyselee sinulta enemmän kuin muilta. Miehelläni ei ole tällaisesta kuulustelutilanteesta vielä kokemusta, joten tämä kaikki perustuu hänen italialaisilta opiskelijakavereilta saatuun tietoon.

Luonnollisesti mitään aikataulua tentin kulusta ei ollut etukäteen. Tämä tarkoitti sitä, että kaikki ryhmät saapuivat paikalle puoli kymmeneltä aamulla, jolloin proffa armollisesti ilmoitti mitkä neljä ryhmää olisivat ensimmäisenä vuorossa. Mieheni ryhmä ei ollut näiden neljän joukossa.

Alustavasti proffa oli ilmoittanut, että tentin kesto olisi n. 20 minuuttia ryhmää kohden. Mieheni kertoi kuitenkin tekstarissaan, että ensimmäisellä ryhmällä kuulustelu oli kestänyt puolitoista tuntia.

Puolitoista tuntia!!! Tällä välin muut ryhmät odottelevat kiltisti yliopiston käytävällä.

Kun ensimmäinen ryhmä oli poistunut proffan huoneesta, mieheni oli käynyt ihmettelemässä ääneen aikataulun venymistä. Sillä jos jokaisella ryhmällä menisi yhtä kauan, hänen ryhmänsä tuskin ehtisi tänään tuota kuulustelua suorittamaan. Ehkei edes huomenna. Eli kannattaisiko hänen vain nyt lähteä kotiin ja palata asiaan myöhemmin?

Proffa lupasi olla tehokkaampi seuraavan ryhmän kanssa. Mielenkiinnolla jään odottamaan mitä se tarkoittaa. Näillä näkymin mieheni odottelee vuoroaan yliopistolla tuntikausia. Kaikki kuulustelut kuulemma saadaan tänään päätökseen. Mutta jossain vaiheessa tämän opettajankin on esimerkiksi syötävä. Vai onko hän varautunut tähän teatteriin tuomalla ruuat mukanaan ja meinaa vetää rupeaman putkeen?

Ei tätä käytäntöä voi nyt kyllä enää järjellä käsittää, tai ei ainakaan minun järjelläni. Miksi proffa ei tehnyt etukäteen listaa, jossa jokaiselle ryhmälle on oma kuulusteluaikansa? Onko proffastakaan hauskaa, että kymmeniä opiskelijoita vetelehtii hänen työhuoneensa edessä käytävällä ja valittaa tätä käytäntöä ääneen. Miksi halutaan näin kiusata opiskelijoita? Epäilemättä kyseessä on jokin kivikautinen käytäntö, jota ei voida muuttaa historiallisista ja/tai periaatteellisista syistä, mutta tämä alkaa jo mennä jonkinlaisen vallankäytön puolelle. Ehkä se onkin tämän homman pointti? Tai oli joskus silloin kun se aloitettiin?

Ei voi ymmärtää, ei.

Mieheni lähti lounaalle kavereidensa kanssa. Heidän edellään on niin monta ryhmää, ettei kuulustelua voi olla ainakaan pariin tuntiin. Tällä menolla ei ehkä kuuteen tuntiin, ken tietää.

 

Italialainen aikataulu

Italialaisilla on erikoinen suhtautuminen aikaan, ainakin suomalaisesta näkökulmasta. Heillä tuntuu olevan aikaa kaksi kertaa enemmän kuin meillä muilla. Siksi heidän ei tarvitse aikatauluttaa mitään tai kiirehtiä minnekään. Tai jos aikataulu on olemassa, se on lähinnä suuntaa antava. Tämä tulee konkreettisesti esille muun muassa salibandytreeneissä, joiden tulisi alkaa kello seitsemältä. Seitsemältä kuitenkin edellisen vuoron koripallopojat edelleen pelaavat peliään sillä aikaa kuin meidän joukkueemme pelaajat kokoontuvat käytävään moikkaamaan toisiaan ja vaihtamaan kuulumisia. Kukaan ei tunnu katsovan kelloon. Jossain vaiheessa, yleensä suurinpiirtein kymmentä yli seitsemän, korisjunnujen valmentaja puhaltaa pilliin ja meidän joukkueemme valuu (ihan konkreettisesti) kentälle. Edelleenkään kellään ei ole kiire treenaamaan, vaikka hallivuoro on vain tietyn pituinen ja kolmen joukkueen treenit pitäisi siinä ajassa keretä vetämään.

Ennen kuin pääsemme treenaamaan, meidän on koottava kaukalo. Kenelläkään ei ole sitä kiire kokoamaan, paitsi ehkä minulla, pojallani ja parilla ruotsalaisella pelaajalla. Italialaiset liittyvät joukkoon, sitten kun kerkeävät. Jotkut eivät kerkeä missään vaiheessa, vaan viipyilevät ja vetelehtivät pukuhuoneissa ja hallin reunoilla kunnes kenttä on valmis. Tämä koskee joskus myös valmentajia Treenit pääsevät alkamaan yleensä joskus kaksikymmentä yli seitsemän, jos me pohjoismaalaiset olemme ripeitä. Ja yleensä me olemme.

Turha ehkä mainita, että hermohan tuossa on meinannut mennä pariinkin otteeseen. Olen tosin jo luovuttanut ja tullut siihen tulokseen, että vaikka valmentajat kertovat suu vaahdossa joukkueensa tavoitteellisesti ja kovaa treenaamisesta, se ei tässä maassa tarkoita samaa kuin nyt esimerkiksi Suomessa. Tai USAssa. Siis onhan täälläkin treenaaminen tavoitteellista, mutta tavoitteisiin edetään selkeästi hitaammin ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että aikataulut kusevat. Siis minun näkökulmastani. Minun tehokkaasta ja järjestelmällisestä näkökulmastani. Yritin tästä jo puhua valmentajille pariin otteeseen, mutta heidän silmiinsä syttyi aika nopeasti tyhjä katse, aivan kuin olisin kiinaa suoltanut suustani. En olisi tähän muuten puuttunut, mutta kun minua pyydettiin auttamaan maalivahtien valmennuksessa ja kun valmennan, oletan, että valmennettavat ovat paikalla ja valmiina, kun treenit alkavat. Mutta ei. He ovat valmiita sitten kun he ovat valmiita.

Joten olen ottanut nyt sellaisen asenteen, että treenataan mitä treenataan, eikä oteta sitä liian vakavasti. Eihän tämä minulta ole pois, jos ihmiset eivät halua treenata. Pojan puolesta tosin ketuttaa, sillä hänelle tämä ottaa todella koville. Hän on menossa toukokuussa salibandyn MM-kisoihin ja kaipaisi tähän väliin aika paljonkin paremmin järjestettyjä harjoituksia ja tehokkaita treenejä. Mutta, tehotonkin treeni on parempi kuin ei treeniä ollenkaan, joten näillä mennään. Ei auta kuin sopeutua ja yrittää itse olla aktiivinen, kun sille avautuu mahdollisuus.

Mies sai tänään ihan konkreettisen esimerkin siitä, miten italialaiset aikatauluttavat asioita yliopistolla. Tai lähinnä eivät aikatauluta. Estettiikan opettaja oli nimittäin kutsunut hänet yhdessä noin kuudenkymmenen muun opiskelijan kanssa tilaisuuteen, jossa jokaiselle opiskelijalle suullisesti kerrottiin heidän arvosanansa syyslukukaudelta. Jos arvosana ei miellyttänyt, opiskelijoilla oli mahdollisuus sopia lisätentistä tai esseistä parantaakseen sitä.

Mieheni saapui tilaisuuteen kello 9.30 kuten oli sovittu, näin myös suurin osa muistakin opiskelijoista. Opettaja saapui paikalle vähän ennen kymmentä kädessään pino papereita. Pian kävi ilmi, että tässä olivat nyt estetiikan loppukokeet ja ne kuuluisat arvosanat. Proffa aloitti pinon ensimmäisestä paperista. Hän sanoi opiskelijan nimen, joka nousi tuolistaan ja meni kuuliaisesti opettajan luo. He keskustelivat muutaman minuuttiin, kunnes opiskelija palasi paikalleen. Sitten kutsuttiin taas seuraava opiskelija. Ja taas seuraava. Mieheni nimi kutsuttiin klo 13.30. Hän ei ollut viimeinen, mutta eipä myöskään ihan etujoukoissa. Koko tämän ajan hän oli istunut luokassa ja odottanut vuoroaan, yhteensä neljä tuntia Ne joiden nimet oli jo kutsuttu, olivat onnekkaina poistuneet paikalta.

“Jep”, mies sanoi aivan tuskaantuneena, kun pääsi kotiin. “Ilmeisesti proffa ajatteli, ettei mulla ole parempaakaan tekemistä kuin odottaa neljä tuntia omaa vuoroani. Voi hyvää päivää.”

Järjetöntä puuhaa. Miksi ei tehdä aikataulua, jossa jokaiselle annetaan aika, jolloin he voivat saapua proffan vastaanotolle viideksi minuutiksi? Tai miksi ei laittaa arvosanoista listaa seinälle, josta ne voi käydä katsomassa. Sitten jos on asiaa profalle sen jälkeen, voi mennä vaikka tätä tapaamaan. Tai, miksi ei kertoa tuossa tilaisuudessa ensin kaikkien arvosanat ja sitten ne, joilla on tarvetta puhua proffan kanssa ylimääräisistä esseistä sun muista, voivat jäädä sen tekemään.

Kas, kolme toimivaa ja ihmisten aikaa (ja hermoja) säästävää vaihtoehtoa keksin kahdessa minuutissa!

Mutta ei.

Näin se tehdään, koska näin se on aina tehty, todennäköisesti ajanlaskun alusta. Odottakaas kun kerron miten nämä arvosanat saadaan rekisteröityä…