Italialainen aikataulu

Italialaisilla on erikoinen suhtautuminen aikaan, ainakin suomalaisesta näkökulmasta. Heillä tuntuu olevan aikaa kaksi kertaa enemmän kuin meillä muilla. Siksi heidän ei tarvitse aikatauluttaa mitään tai kiirehtiä minnekään. Tai jos aikataulu on olemassa, se on lähinnä suuntaa antava. Tämä tulee konkreettisesti esille muun muassa salibandytreeneissä, joiden tulisi alkaa kello seitsemältä. Seitsemältä kuitenkin edellisen vuoron koripallopojat edelleen pelaavat peliään sillä aikaa kuin meidän joukkueemme pelaajat kokoontuvat käytävään moikkaamaan toisiaan ja vaihtamaan kuulumisia. Kukaan ei tunnu katsovan kelloon. Jossain vaiheessa, yleensä suurinpiirtein kymmentä yli seitsemän, korisjunnujen valmentaja puhaltaa pilliin ja meidän joukkueemme valuu (ihan konkreettisesti) kentälle. Edelleenkään kellään ei ole kiire treenaamaan, vaikka hallivuoro on vain tietyn pituinen ja kolmen joukkueen treenit pitäisi siinä ajassa keretä vetämään.

Ennen kuin pääsemme treenaamaan, meidän on koottava kaukalo. Kenelläkään ei ole sitä kiire kokoamaan, paitsi ehkä minulla, pojallani ja parilla ruotsalaisella pelaajalla. Italialaiset liittyvät joukkoon, sitten kun kerkeävät. Jotkut eivät kerkeä missään vaiheessa, vaan viipyilevät ja vetelehtivät pukuhuoneissa ja hallin reunoilla kunnes kenttä on valmis. Tämä koskee joskus myös valmentajia Treenit pääsevät alkamaan yleensä joskus kaksikymmentä yli seitsemän, jos me pohjoismaalaiset olemme ripeitä. Ja yleensä me olemme.

Turha ehkä mainita, että hermohan tuossa on meinannut mennä pariinkin otteeseen. Olen tosin jo luovuttanut ja tullut siihen tulokseen, että vaikka valmentajat kertovat suu vaahdossa joukkueensa tavoitteellisesti ja kovaa treenaamisesta, se ei tässä maassa tarkoita samaa kuin nyt esimerkiksi Suomessa. Tai USAssa. Siis onhan täälläkin treenaaminen tavoitteellista, mutta tavoitteisiin edetään selkeästi hitaammin ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että aikataulut kusevat. Siis minun näkökulmastani. Minun tehokkaasta ja järjestelmällisestä näkökulmastani. Yritin tästä jo puhua valmentajille pariin otteeseen, mutta heidän silmiinsä syttyi aika nopeasti tyhjä katse, aivan kuin olisin kiinaa suoltanut suustani. En olisi tähän muuten puuttunut, mutta kun minua pyydettiin auttamaan maalivahtien valmennuksessa ja kun valmennan, oletan, että valmennettavat ovat paikalla ja valmiina, kun treenit alkavat. Mutta ei. He ovat valmiita sitten kun he ovat valmiita.

Joten olen ottanut nyt sellaisen asenteen, että treenataan mitä treenataan, eikä oteta sitä liian vakavasti. Eihän tämä minulta ole pois, jos ihmiset eivät halua treenata. Pojan puolesta tosin ketuttaa, sillä hänelle tämä ottaa todella koville. Hän on menossa toukokuussa salibandyn MM-kisoihin ja kaipaisi tähän väliin aika paljonkin paremmin järjestettyjä harjoituksia ja tehokkaita treenejä. Mutta, tehotonkin treeni on parempi kuin ei treeniä ollenkaan, joten näillä mennään. Ei auta kuin sopeutua ja yrittää itse olla aktiivinen, kun sille avautuu mahdollisuus.

Mies sai tänään ihan konkreettisen esimerkin siitä, miten italialaiset aikatauluttavat asioita yliopistolla. Tai lähinnä eivät aikatauluta. Estettiikan opettaja oli nimittäin kutsunut hänet yhdessä noin kuudenkymmenen muun opiskelijan kanssa tilaisuuteen, jossa jokaiselle opiskelijalle suullisesti kerrottiin heidän arvosanansa syyslukukaudelta. Jos arvosana ei miellyttänyt, opiskelijoilla oli mahdollisuus sopia lisätentistä tai esseistä parantaakseen sitä.

Mieheni saapui tilaisuuteen kello 9.30 kuten oli sovittu, näin myös suurin osa muistakin opiskelijoista. Opettaja saapui paikalle vähän ennen kymmentä kädessään pino papereita. Pian kävi ilmi, että tässä olivat nyt estetiikan loppukokeet ja ne kuuluisat arvosanat. Proffa aloitti pinon ensimmäisestä paperista. Hän sanoi opiskelijan nimen, joka nousi tuolistaan ja meni kuuliaisesti opettajan luo. He keskustelivat muutaman minuuttiin, kunnes opiskelija palasi paikalleen. Sitten kutsuttiin taas seuraava opiskelija. Ja taas seuraava. Mieheni nimi kutsuttiin klo 13.30. Hän ei ollut viimeinen, mutta eipä myöskään ihan etujoukoissa. Koko tämän ajan hän oli istunut luokassa ja odottanut vuoroaan, yhteensä neljä tuntia Ne joiden nimet oli jo kutsuttu, olivat onnekkaina poistuneet paikalta.

“Jep”, mies sanoi aivan tuskaantuneena, kun pääsi kotiin. “Ilmeisesti proffa ajatteli, ettei mulla ole parempaakaan tekemistä kuin odottaa neljä tuntia omaa vuoroani. Voi hyvää päivää.”

Järjetöntä puuhaa. Miksi ei tehdä aikataulua, jossa jokaiselle annetaan aika, jolloin he voivat saapua proffan vastaanotolle viideksi minuutiksi? Tai miksi ei laittaa arvosanoista listaa seinälle, josta ne voi käydä katsomassa. Sitten jos on asiaa profalle sen jälkeen, voi mennä vaikka tätä tapaamaan. Tai, miksi ei kertoa tuossa tilaisuudessa ensin kaikkien arvosanat ja sitten ne, joilla on tarvetta puhua proffan kanssa ylimääräisistä esseistä sun muista, voivat jäädä sen tekemään.

Kas, kolme toimivaa ja ihmisten aikaa (ja hermoja) säästävää vaihtoehtoa keksin kahdessa minuutissa!

Mutta ei.

Näin se tehdään, koska näin se on aina tehty, todennäköisesti ajanlaskun alusta. Odottakaas kun kerron miten nämä arvosanat saadaan rekisteröityä…

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s