Vanhanaikaiset käytännöt

Mies tuli eilen kotiin kuudelta, odotettuaan omaa kuulusteluaan seitsemän tuntia ja kymmenen minuuttia. Kuulustelu oli kestänyt noin tunnin ja sen perusteella mieheni ja kaksi muuta ryhmän jäsentä olivat saaneet arvosanansa. Neljäs ryhmän jäsen ei ollut läpäissyt koetta ja hänen kohtalonsa on nyt tämän kurssin suhteen auki. Mies oli tyytyväinen omaan suoritukseensa, mutta helvetillisen väsynyt roikuttuaan tyhjän panttina yliopistolla koko päivän.

“Puolen päivän aikaan kysyimme proffalta milloin olisi meidän vuoromme ja hän sanoi, että edellämme oli vielä neljä ryhmää. Päätimme lähteä syömään, mutta tämän kuultuaan proffa varoitteli, että kannattaisi olla takaisin kahden tunnin sisällä. Palasimme siksi takaisin jo kahdelta, mutta silti jouduimme odottamaan vielä kaksi tuntia.”

No on tämä touhua. Kyselin mieheltäni miten italialaiset opiskelukaveri reagoivat tähän.

“No olihan nekin ihan kypsiä, mutta sanoivat että tämmöstä tämä aina on, eikä sille voi mitään.”

Mielenkiintoista. Kun taivastelin kotona ääneen tätä touhua ja mietin mikä ihme voisi olla tällaisen käytännön takana, neljätoistavuotiaallani oli tähän teoria. Hänhän on lukenut koulutehtävänä Sean Coveyn kirjaa, joka on eräänlainen elämänhallinnan opas teineille. Sieltä on tarttunut mukaan kaikennäköistä ajatusta, jota teini nyt viljelee meille aikuisille.

“Tiedätkö, kuinka elämässä olisi viisainta pyrkiä sellaiseen win-win tilanteeseen, jossa kaikki osapuolet “voittavat” ja ovat tyytyväisiä? No sen vastakohta on sitten lose-lose, jossa kaikki häviävät. Sen takana on yleensä sellainen ajattelu, että jos mun kerran pitää kärsiä, pidän huolta, että muutkin kärsivät. Ehkä isin opettaja tekee just niin.”

Hyvä pointti. Voisiko taustalla todella olla jokin alitajuinen itsekkyys? Täytyy sanoa, että italialaiset ovat kyllä mestareita oman edun tavoittelijoita. Kauhea yleistys, mutta tämä näkyy juuri kaupassa ja postissa ja liikenteessä törkeänä jonojen ohi kiilaamisena. Toisaalta olen melko varma, että tässä yliopiston käytännössä on takana joku historiallinenkin selitys. Kun näin on aina tehty. Tätä nuo mieheni italialaiset yliopistokaverit hokevat kuulemma joka asian kohdalla.

Eräs italialainen ystäväni täällä Roomassa tilitti kerran minulle sitä, miten huonosti italialaiset kestävät muutosta. Ja mitä etelämmäksi mennään, sen enemmän tämä kuulemma pitää paikkansa. Ovat siellä etelässä kuulemma monessa asiassa 30 vuotta jäljessä. Mikä on vaikea kuvitella, sillä ovat jo täällä Roomassa mielestäni jäljessä monessa asiassa sen melkein kolkytä vuotta. Toisaalta erikoista tässä on se, että tämä samainen henkilö on itse todella muutosvastainen, vaikka itse jaksaa valittaa siitä kuinka muutosvastaisia muut ovat. Mutta ehkä tämä itsekritiikin puute on aika universaali ilmiö, me varmasti syyllistymme siihen jokainen joskus.

Italialaiset kyllä rakastavat (ja samalla salaa inhoavat) vanhanaikaisia käytäntöjään. Tuntuu, ettei mitään voi tehdä helposti ja vaivattomasti, vaikka siihen olisi tekniikan myötä mahdollisuus. Niinkin yksinkertainen asia kuin arvosanan saaminen seuraa yliopistolla edelleen historiallista kaavaa. Muistelen, kuinka aikoinaan, pari kymmentä vuotta ja risat sitten, Helsingin yliopistolla kannoimme pientä opintokirjaa mukanamme. Siihen merkattiin kurssin alku- ja loppumerkinnät sekä arvosanat. Samat arvosanat löytyivät kuitenkin 90-luvulla tietokannasta, josta ne sai kätevästi tulostettua aa neloselle tai kahdelle. Nykyään voisin kuvitella, että nämä opintokirjat ovat historiaa. Toivottavasti.

Rooman yliopisto  opiskelijat printtaavat arvosanaa varten kotona tai koululla erillisen arvosanalomakkeen. Tämä lomake täytetään ja viedään aineopettajalle. Hän merkitsee arvosanan lomakkeeseen, sekä allekirjottaa sen. Opiskelija säilyttää tämän lomakkeen ja kaikki ne muutkin lomakkeet, jotka hän opintojensa aikana saa, itsellään. Kun hän on lopulta käynyt kaikki kurssinsa ja saanut lopputyönsä valmiiksi, hän menee näiden lomakkeiden kanssa yliopiston rekisteritoimistoon, jossa he vertaavat näitä paperilla olevia arvosanoja niihin, jotka on laitettu tietokantaan.

Voiko arvosanan käydä jo nyt tarkistamassa tietokannassa?

No eipä tietenkään. Tärkeää tässä prosessissa on kuulemma se, että on odotettava aivan opintojen loppuun saakka, ennen kuin menee lomakkeiden kanssa rekisteritoimistoon.

Tosaalta, miksi edes kerätä näitä papereita?

Koska usein tietokannassa on virheitä ja vain konkreettisen paperin avulla  voit todistaa tuon virheen virheeksi. Tosin mieheni opiskelukaveri Luca kertoi ystävästään, jonka erään aineen arvosanaksi oli merkattu 22/30 vaikka hän oli paperin mukaan saanut 28/30. Kun hän oli valittanut asiasta, proffa oli sanonut, että arvosanan muuttaminen tietokannassa oli äärimmäisen vaikeaa ja vaati usean lomakkeen täytön ja leimojen saannin. Että kannattiko se? Että kävisikö opiskelijalle, että arvosana olisi 22 eikä 28?  Opiskelija oli muutosprosessin kuultuaan tyytynyt huonompaan arvosanaan.

Että ehkäpä näillä papereilla ei sitten olekaan mitään tekoa. Tosin mies epäili, ettet voi valmistua, jos sinulla ei ole joka ikistä paprua tallessa. Että nämä paperit olisivat niin ehdottoman tärkeitä. Tällaisen kuvan hän oli saanut eräältä opettajaltaan. Mene ja tiedä. Mies nyt kumminkin uskollisesti niitä printtaa ja täyttää ja kantaa kokeisiin ja arvosanan jakotilaisuuksiin mukanaan. Varmuuden vuoksi.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s