Torikokous

Jos italialaiselle aukeaa tilaisuus keskusteluun naapurin kanssa, hän käyttää sen. Eikä vain naapurin kanssa, vaan oikeastaan ihan kenen kanssa tahansa. Tämä näkyy katukuvassa täällä Roomassakin. Muistan jo aivan ensimmäisinä viikkoina kiinnittäneeni huomiota siihen, kuinka joka kadunkulmassa ohittelin torikokouksia, jotka syntyivät kun tutut ja tutun tutut törmäsivät kauppareissulla toisiinsa. Tuntuu, ettei tässä maassa introverttejä olekaan, vaan jokaiselle on annettu äidinmaidossa haastamisen taito ja-halu.

Otetaanpa esimerkiksi aamuinen lenkkini koirien kanssa. Tänä aamuna, matkalla koirapuistoon, ohitin kulmakahvilan, joka oli täpötäynnä paikallisia teinistä vaariin. Teinit olivat valloittaneet kahvilan takaosan ja istuivat siellä suurinpiirtein päällekäin. Yksi teki läksyjä, toinen selosti jotain suurieleisesti viiden muun kuunnellessa. Samassa tilassa työikäiset tilailivat aamiaiskahvejaan ja kyselivät toisiltaan kuulumisia. Eläkelläismiehet hengailivat kahvilan ulkopuolella olevissa pöydissä tai sisällä kahvilan etuosassa ja katselivat maailman menoa ikkunan läpi tai lähietäisyydeltä. Kahvila oli siis täynnä väkeä ja yhteistä heille oli se, että kenelläkään ei vaikuttanut olevan kiire ja kaikki puhuivat. Siksi kahvilasta lähti valtava melu, joka kuului helposti myös minun korviini ennen kuin olin lähelläkään kahvilaa.

Pääsin puistoon ja se vaikutti aika tyhjältä, mikä ilahdutti minua, sillä toinen koirani ei tykkää isojen koiralaumojen kohtaamisesta. Ja itsekin nautin näistä aikaisen aamun lenkeissä, kun saa rauhassa kävellä omissa ajatuksissaan näkemättä muita ihmisiä. Olen siis keskivertoitalialaisen vastakohta, yksinäisyyttä ja hiljaisuutta kaipaava suomalainen. Noh, tänä aamuna minua ei kuitenkaan onnistanut, sillä kohta puistoon alkoi valua eri suunnista jos jonkinlaista koirantaluttajaa, joilla selkeästi oli jokaisella tavoite päästä juttelemaan jonkun kanssa. Eipä aikaakaan kun keskellä puiston isoa nurmea oli koossa noin kymmenen hengen torikokous.

Tämä on mielenkiintoinen ilmiö näin suomalaisittain. Kyllähän sielläkin (ja kokemukseni rajoittuu nyt kyllä Helsinkiin) koiranulkoiluttajat silloin tällöin pysähtyvät ja juttelevat keskenään sillä aikaa kun koirat tervehtivät toisiaan. Tämä, joskus ehkä hieman väkinäinenkin, sananvaihto kestää sen minuutin tai maksimissaan kaksi, jonka jälkeen molemmat osapuolet jatkavat matkaansa, kumpainenkin omaan suuntaansa. Ei tulisi mieleenkään jäädä haastelemaan pidemmäksi aikaa, puhumattakaan sitten siitä, että joukkoon liittyisi vielä lisää porukkaa tai että jatkaisimme yhdessä matkaa!

Mutta miksipä ei? Joskus toivoisin, että italiankieleni olisi hieman paremmalla tasolla, että voisin selviytyä keskustelusta isossa ryhmässä, mutta tällä hetkellä kahdenvälisetkin vuorovaikutustilanteet asettavat valtavia haasteita. Etenkin vanhempien ihmisten kanssa, sillä jostain syystä en ymmärrä heidän italiaansa läheskään niin hyvin kuin nuoremman sukupolven. Puhuvat ehkä jonkinlaista murretta tai nielaisevat puolet sanoista, en tiedä.

Poistuessani puistosta ryhmä oli kasvanut jo viisitoista henkiseksi. Suurin osa oli keski-ikäisiä miehiä ja naisia, jotka juttelivat kovaäänisesti samalla kun heidän erikokoiset ja -näköiset koiransa kirmailivat pitkin puistoa. Kotimatkalla ohitin mopokorjaamon, jonka edessä hengaili neljä miestä. Heillä oli meneillään leppoisa keskustelu, mutta minut nähdessään he hiljentyivät hetkeksi ja sanoivat päivää kuten tapoihin täällä kuuluu. Ja ehkä se onkin tämän kaiken ydin. Jos kanssaihmistä noin pääsääntöisesti tervehditään, ei matka keskustelunaloittamiseen ole kovin pitkä. Suomalainen kun ei tervehti edes naapureitaan hississä, puhumattakaan sitten tuntemattomasta ihmisestä kadulla. Johan sen tehdessään leimautuisi kylähulluksi tai vähintäänkin humalaiseksi. Tämä onkin joskus minusta suorastaan kiusallista, sillä vuodet ulkomailla on juurruttanut minuunkin tavan tervehtiä melkeinpä ketä vain. Siksi usein kesällä Suomessa ollessani ihan vaistomaisesti avaan suuni kohdatessani kanssa ihmisen vaikkapa lenkkipolulla. Kaikki eivät vastaa tervehdykseen. Pääsääntöisesti voi sanoa, että vastaamisen todennäköisyys kasvaa, mitä enemmän vastaantulijalla on ikää, ja jos hän on nainen.

Miksi suomalaiset eivät tervehdi vieraita? Jopa Sveitsissä, jossa on mielestäni hyvin sisäänpäinlämpiävä ja ajoittain suorastaan töykeäkin kulttuuri, ihmiset tervehtivät toisiaan – aina. Okei, ei nyt ihan suurkaupungin vilinässä, mutta jos olet kävelyllä ja vastaasi kävelee toinen henkilö, tervehtiminen on paikallaan. Jopa vastaantulevat teinit mutisivat “bonjour” jos sattuvat naamatusten. Mietin joskus, että voisiko yhteys olla myös siinä, että sekä Italiassa että Sveitsissä tuttuja tervehditään poskisuudelmilla? Yhdysvalloissa tämä ei ole tavallista, mutta siellä on vahva halaamisen kulttuuri. Koska tuttavia tervehditään kosketuksen kautta, vieraita tervehditään sanoin. Suomessahan vastaavasti tuttuja tervehditään ennemminkin sanallisesti kuin kosketuksen kautta (tosin halaaminen on sielläkin yleistynyt) joten vieraita ei sitten tervehditä ollenkaan. Joku erotushan tuttujen ja tuntemattomien välille on tehtävä, eikö?

Noh, spekulaatiotahan tämä on ja ehkä hirvittävää yleistystäkin. Jokaisessa kulttuurissa on varmasti olemassa poikkeuksiakin, jotka vahvistavat säännön.

Toivoisin suomalaiseen kulttuuriin enemmän avoimuutta tervehtiä sekä avata keskusteluyhteys puolitutun naapurin tai jopa tuntemattoman kanssa. Yhteenkuulumisen tunne itää juuri näistä arkisista kohtaamisista ja kasvattaa yhteisöllisyyttä. Toisen ihmisen kohtaaminen, vaikkapa vain sanomalla päivää, tuo ihmiset samalle kartalle, ymmärtämään ja hyväksymään toisiaan. Se myös lisää turvallisuuden tunnetta, puoliin ja toisiin. Niin, että mitä jos sanoisi huomenta sille naiselle, jonka kanssa olet odottanut bussia, joka aamu klo 7.10 viiden vuoden ajan. Mitä siitä, ettet tiedä hänen nimeään tai mihin hän on menossa. Ja jospa sen sijaan, että kyräilet naapuria epäluuloisena verhojen välistä, avaisitkin ensi kerralla etuoven ja moikkaisit rohkeasti, silläkin uhalla, että naapuri pitää sua hulluna ja ei vastaa. Se on hänelle suurempi menetys kuin sinulle.

En ehdota, että suomalaisten olisi opittava jenkkiläisten järkyttävän pinnallista small talkia, jota jauhetaan kaupankassasta lähtien kaikkien kanssa tai, että meidän olisi väkisi tuotava poskisuudelmakulttuuri Suomeen, siitä ei ole kyse. Maassa maan tavalla, ainakin tiettyyn rajaan saakka. Mutta miksi ei voisi pyrkiä kohteliaisuuteen ja avoimuuteen? Kun se ei ole sinulta eikä minulta pois, päin vastoin, sen avulla voisimme molemmat voittaa.

 

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s