Kampaamokäynti italialaisittain

Hyvän kampaajan löytäminen aiheuttaa usein aikalailla päänvaivaa itsekullekin. Jos olet niin kuin minä ja olet tarkka hiuksistasi, kammoksut uudelle kampaajalle menoa kuin ruttoa. Vaikken olekaan kova meikkaamaan tai käyttämään aikaa itseni laittamiseen, hermot menevät päivittäin jos tukka on jatkuvasti karmean näköinen. Siksi mulle on muuton yhteydessä tärkeää löytää hyvä kampaaja, joka osaa leikata hiukseni kutakuinkin järkevästi.

Helpommin sanottu kuin tehty.

Omat hiukseni ovat lyhyet ja se oli Kaliforniassa haasteellista, sillä suurimmalla osalla naisista on siellä pitkät hiukset. Siksi itsekin ehdin käydä kolmella kampaajalla ja kärsiä pari keskikertaista hiusmallia kunnes minua vihdoin onnisti. Meksikolaissyntyinen Blanca löytyi vähän vahingossa, mutta viime hetkellä. Olin jo alkanut miettiä hiusten kasvattamista pitkäksi. Näinhän tein lopulta Sveitissä asuessani, menetettyäni hermot ainaiseen kampaajaongelmaan. Kuuden vuoden Svetsin vuoden jälkeen hiukseni ulottuivatkin puoleen väliin selkääni!

Okei, kuulostaa ehkä aika turhamaiselta. Tiedän kyllä, että hiukset ovat uusiutuvat luonnonvara, ainakin mun tapauksessani, mutta huono hiusmalli, joka ei millään asetu oikeaan muotoon, on pidemmän päälle todella rasittava. Ja, koska hiukseni ovat lyhyet, mitään ei juuri ole tehtävissä, jos leikkaus on huono. Lisäksi, jos hiuksesi on koskaan leikannut asiansa osaava ja taitava kampaaja, et voi millään unohtaa miten hyvältä näytit sen jälkeen!

Koska hiukseni ovat lyhyet, leikkaus on tarpeen vähintään kuuden viikon välein. Tosin nyt edellisestä kerrasta (ihanan Blancan käsissä Kaliforniassa) oli jo kahdeksan viikkoa ja tukka alkoi olla jo aikalailla silmillä. Apua. Lopulta oli pakko tarttua härkää sarvista.

Kerranhan jo kävin täällä Roomassa kampaajalla. Tutkin nettiä kaksi päivää, lueskelin muiden ulkomaalaisten kommentteja eri kampaamoista ja vihdoin otin yhteyttä erääseen aika keskustassa sijaitsevaan hiussalonkiin. Tätä paikkaa oli kehuttu maasta taivaaseen ja huolimatta sen hieman korkeammista hinnoista, päätin uskaltautua sinne kynittäväksi.

Kokemus oli mielenkiintoinen. Hiukseni leikkasi Massimo, joka onneksi puhui englantia, koska oli asunut amerikkalaisen poikaystävänsä (ja tämän kyseisen kampaamon omistajan) kanssa Los Angelesissa. Massimo oli todella teatraalinen ja ehkä hieman ylimielinenkin. Huiski menemään, saksien tukkaani sieltä täältä kunnes siitä oli tuskin mitään jäljellä. Kun pyysin häntä partaterällä siistimään niskassani “puoleen väliin selkää” kasvavia haituvia, hän katsoi minua kuin mulle olisi kasvanut sarvet päähän.

“Minä en käytä partaterää. Olen taiteilija, en kampaaja.”

Aivan. Anteeksi, että en ymmärtänyt tätä välittömästi ja kehtasin ehdottaa jotakin niinkin järkyttävää, kuin törröttävien niskavillojen poistoa.

Noh, kampaus oli itseasiassa ihan ookoo Massimon jäljiltä. Olihan se ihan helvetin lyhyt ja ohut, mutta kuitenkin kiitettävässä muodossa. Taideteos se ei kuitenkaan mielestäni ollut. Mieheni joutui ne niskavillat ajatelemaan partaterällään kotiin tultuani. Ja koska kampaus oli tosi, tosi lyhyt, kestin pari kuukautta ilman kampaamokäyntiä. Tosin kun Massimon leikkaama tukkani alkoi kasvaa, paljastui kampauksen todellinen laatu. Hyvä leikkaus nimittäin kestää myös kasvun, huono taas ei. Varsinainen totuus leikkauksen laadusta paljastuu yleensä vasta viikolla neljä (ellei kyseessä nyt ole ihan horror- leikkaus, jollainen on osunut mm. poikani kohdalle kerran, silloin asia oli päivän selvä heti leikkauksen jälkeen)

Mutta takaisin tähän hetkeen. Kuten nyt ehkä olet tajunnut, tämä tukkajuttu on aika tärkeä asia mulle. Siksi vitkuttelin asian kanssa luvattoman kauan. Mutta, totuushan on se, että Blancan ylipitkäksi kasvanut malli oli varmasti parempi kuin jonkun muun tuore kampaus.

Tänään sitten päätin että nyt riitti. Tai oikeastaan päätin näin jo keskiviikkona. Tässä talomme vieressä on nimittäin kampaamo, jossa pojan hiukset on kerran leikattu keskikertaista paremmalla menestyksellä. Kampaamossa työskentelee Sonia niminen nuori nainen, joka on järkyttävän suosittu. Parikymppinen tyttö tekee töitä kuusi päivää viikossa yhdeksestä seitsemään (ja joskus ylikin) ja tupa on aina täynnä eri-ikäisiä naisia aamusta iltaan. Olen seuraillut hänen puuhiaan lähes päivittäin ja ihan hyvää jälkeä hän tekee. Ja kuten sanoin, pojan hiukset hän leikkasi ihan hyvin ja se on paljon sanottu, sillä pojalla on aika haasteellinen pää (saanut isänsä haastavat pyörteet ja paksun tukan sekä äitinsä ohuen hiuslaadun, worst of both worlds).

Keskiviikkona menimme pojan kanssa lenkille ja matkalla pysähdyimme juttelemaan Sonian kanssa. Tarkoituksena oli varata hänelle aika, mutta lyhyen keskustelun jälkeen kävi ilmi, että hänelle ei voi varata aikaa, sillä Sonia työskentelee ILMAN AJANVARAUSTA.

Siis täh? Aluksi ajattelin, etten ymmärrä hänen italiaansa ja varmistin vielä Googlen käännösohjelman avulla, että aikoja ei anneta. Ei anneta. Homma toimii niin, että tulet sinne paikan päälle jonottamaan vuoroasi. Jaa. No nyt selittyi sitten sekin, miksi tupa oli aina täynnä jos jonkinlaista italialaista mammaa. Kun miehelleni kerroin tästä, hän ei tietenkään yllättynyt, sillä näinähän täällä näköjään toimii yliopiston tenteistä lähtien kaikki. Mutta että kampaajallekaan ei voisi varata aikaa? Hyvin erikoista. Toisaalta ehkäpä ajanotto ei toimi kovin hyvin italialaisten kanssa. He kun saapuvat aina myöhässä, jos ollenkaan. Ehkäpä Sonia oli tullut siihen tulokseen, että parasta oli vain palvella niitä jotka olivat paikalla juuri silloin? Tai ehkei hän koskaan edes kokeillut mitään muuta tapaa, jos näin on aina toimittu Julius Caesarin ajoista lähtien?

Mutta voi hyvänen aika miten vaikea systeemi sekä asiakkaalle että kampaajalle! Eikö olisi helpompaa tietää milloin asiakkaat tulevat, että voi tulla vaikka jonain aamuna töihin myöhempään sen sijaan että istuu aamupäivän tyhjänpanttina odottelemassa asiakkaita tulevaksi? Sillä olen usein myös ohikulkiessani nähnyt Sonian kirjaa lukemassa kampaamon sohvalla. Puhumattakaan sitten asiakkaista. Saavat varata kampaamokäyntiin monta tuntia siltä varalta, että kampaamossa on edellä useita asiakkaita. Mutta joo, ei ehkä nyt enää hämmästytä ketään tämä toimintatapa. Maassa maan tavalla.

Utelin Sonialta mihin aikaan olisi paras aika saapua paikalle, mutta Sonia kohautteli olkapäitään.

“Ennen kahta?” hän sanoi epävarmana. “Riippuu päivästä.”

Selvä. Päätimme tänään lähteä kokeilemaan onneamme kymmenen aikaan aamulla. Sonialla oli kuitenkin kädet täynnä työtä, sillä hän laittoi juuri eräälle tädille raitoja ja toinen jo odotteli sohvannurkassa. Sonia ehdotti, että tulisimme takaisin tunnin päästä. Mutta hän ei voinut kuitenkaan luvata mitään, sillä väliin saattaisi tulla muita jos emme jäisi odottamaan. Päätimme palata kotiin ja yrittää tunnin päästä uudelleen.

Itse havaitsin tosin ahdistuskäyräni liikahtavan tästä toiminnasta. En osaa sanoa mikä siinä on, mutta selkeästi tällainen epämääräisyys ei sovi luonteelleni ollenkaan. Haluan tietää milloin mulla on kampaaja-aika, en arpoa sitä pitkällä aikavälillä. Mutta, minkäs teet. Aina vain mennään maassa maan tavalla. Ahdistuksesta huolimatta.

Kun palasimme paikalle vajaan tunnin päästä, raitoja saanut täti oli pesupaikalla, toinen sohvannurkassa ollut oli poistunut paikalta ja hänen sijaansa nojatuolissa istuskeli yli 80-kymppinen rouvashenkilö. Sonia sanoi, että ainakin puoli tuntia vielä menee, mutta päätimme jäädä odottamaan. Odottelimme 40 minuuttia, jona aikana Sonia föönasi raitapäisen tädin ja laittoi kasikymppiselle rullat päähän. Pojan vuoro tuli kun rullapää meni rullineen lämpöpuhaltimen alle. Itse odottelin vielä sen jälkeen rullapään hiusmuotoilun ajan ja sitten pääsin vihdoin kampaamotuoliin. Sillä välin oli seuraavakin asiakas ilmestynyt paikalle vähin äänin ja lueskeli lehtiä ja jutteli puhelimeen sohvannurkassa.

Mainitsinko, että Sonia ei puhu sitten sanaakaan muuta kuin italiaa? Mun italiankielen taitoni on kyllä aika alkeellinen. Varmasti se olisi paljon, paljon parempi, jos joutuisin vaikkapa istumaan kerran päivässä kampaamotuolissa ja keskustelemaan melkein tunnin italiaksi. Huh, meinasi aivot poksahtaa päästä kun sain hakea sanoja, mutta jotenkin me Sonian kanssa selvittiin. Sillä välin hän leikkasi tukkani. Pari kertaa sain neuvoa ja pyytää häntä vielä lyhentämään jotakin kohtaa, mutta ihan kohtalaisesti hän selvisi. Paremmin hän leikkasi hiukseni kuin miten minä puhuin italiaa!

Kotiin tultuani tutkiskelin tosin kampausta hieman lähemmin peilistä ja päätin kaivaa esiin ohennussakset. Niillä sitten pistelin aika reippaasti menemään ja ohentelin hiuksiani sieltä täältä. Sillä vaikka Sonian kampaus olikin suht ookoo juuri tällä hetkellä, näin heti että about kuukauden päästä viimeistään olisin hiuksineni varsinainen pallopää. Poika tuli vessaan katselemaan mun touhuja.

“Äiti, voitsä ohentaa munkin tukkaa. Tässä on kauhea pahkura.” Hän näytti otsaansa. Ja niinhän siinä olikin. Joten pojankin tukka ohennettiin sujuvasti samaan syssyyn.

Että nyt on tukka lyhyt ja sen annetaan kasvaa siihen saakka kunnes lähden Suomeen vierailulle, vaikka se olisi minkä näköinen sitä ennen tai siinä vaiheessa. Suomessa nimittäin odottelee Marja-kampaaja, joka myös osaa leikata tukkani juuri sillälailla kuin haluan.

Kaduttaako, että menin Sonian kynittäväksi? No ei kaduta, mutta kysy uudelleen kuukauden päästä. Täytyy tosin sanoa, että hintaansa nähden hän on taikuri, sillä voi olla ettet usko paljonko maksoi yhteensä poikani ja minun tukanleikkuut, itse en nimittäin meinannut uskoa.

Kolmekymmentä euroa.

Jep. Valehtelematta.

Yritin antaa Sonialle vähän ylimääräistä, sillä esimerkiksi USAssa on ihan tavallista antaa “tippiä”. Sonia ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa vaan palautti rahani minulle tiukasti. En nyt tiedä loukkasinko häntä tällä tippiyrityksellä, mutta jos niin tein, ehkä se meni ulkomaalaisuuteni piikkiin.  Sitä en tiedä miten Sonia oikein elantonsa tekee noilla hinnoilla, sillä esimerkiksi tilavuokrathan ovat tässä kaupungissa taivaissa. Eipä ihme, että hän raataa noin kuusikymmentuntista viikkoa. Miehenikin sanoi, että hänen (minun mielestäni järkyttävä) parturinsa  – parturin nimi on “Machete” eli viidakkoveitsi, mikä on aika kuvaava, kieltämättä – ottaa miesten hiustenleikkuusta 24 euroa. En tiedä mikä on Sonian motiivi tällaisia hintoja pidellä, ehkä hänellä ei ole esimerkiksi minkään valtakunnan koulutusta? Vai eikö hän maksa veroja? Käteinenhän tuolla aina vain kelpaa ja siihenkään hänellä ei ole varsinaista kassaa. Täti, jolle leikkauksen lisäksi laitettiin raidat, maksoi palvelustaan huimaavat neljäkymmentä euroa.

Että huh. Tässä viidentoista euron viitekehyksessä tämä kampaukseni on aivan huikea. Taiteilija-Massimon hiustenleikkaushintoihin Sonialla on 55 euron matka, vaikka laatu on suurinpiirtein samaa luokkaa.

 

Advertisements

One thought on “Kampaamokäynti italialaisittain

  1. 😀 😀 En voi muuta kuin nauraa sen maan touhuille! Voin ihan pikkasen kuvitella, kuinka sulla saattaa olla pata jumissa välillä 😀 Tsemppiä!!

    Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s