Elämänkännit italialaisittain

No olipahan viikonloppu. Sain aimo annoksen italialaista kulttuuria ihan lähietäisyydeltä Milanon liepeillä, jossa sekä roomalaisen salibandyseuramme nais- että miesjoukkue pelasi pari peliä. Joukkueet matkustivat paikan päälle tarkoitusta varten vuokratulla bussilla, joka lähti kohti Milanoa jo varhain lauantaiaamuna. Koska mulla oli muuta menoa lauantaina, olin jo valmiiksi ilmoittanut tulevani perästä junalla, sillä oma – eli naisten – matsini olisi vasta sunnuntaina.

Junalla matkaaminen Roomasta Milanoon oli todella mukava kokemus ja kesti vaivaiset kolme tuntia. Autollahan tuohon matkaan taittuu noin kuusi tuntia, joten voitte kuvitella junan vauhdin. Matka sujui aluksia maisemia katsellen ja pimeän tullen tietokoneella töitä tehden.

Milanossa jouduin vaihtamaan rautatieasemaa, sillä lähijuna Casorate Sempioneen, jossa joukkueeni yöpyi, lähti Porto Garibaldin asemalta, ei päärautatieasemalta. Olisin tuon vajaan parin kilsan matkan voinut kulkea metrolla, mutta koska keli oli hyvä, päätin kävellä. En ole koskaan käynyt Milanossa ja kaupungin näkeminen kiinnosti, vaikka sitten pimeällä.

Täytyy sanoa, että parissakymmenessä minuutissa selvisi ainakin kaksi erittäin suurta eroa Roomaan nähden.

  1. Milano on siisti. Okei, olin toki keskustassa, joka on Roomassakin siistimpi kuin esim. kaupunkilähiö, mutta olipas tuo keskustakin huomattavasti siistimpi kuin Roomassa. Ei tupakantumppeja, kodittomia, rikkinäistä lasia tai graffiteja.
  2. Milanossa jalankulkijan ei tarvitse ylittää katua henkensä uhalla. Itseasiassa autoilijat jopa pysähtyivät mut nähdessään. Ensimmäisellä kerralla ajattelin sen olevan vanhingon, mutta toinen kerta ei enää voinut olla sattumaa. Ja ehdin tosiaan kävellä kaupungissa sen kaksikymmentä minuuttia.

Vau. Olisi elämä jo ihan vain näiden kahden seikan valossa ihan erilaista Milanossa!

Selvisin hengissä hotellille. Kello oli tässä vaiheessa 21.50. Mitä tekevät italialaiset tähän aikaan? No valmistautuvat syömään tietenkin! Hotellin ravintola oli tupaten täynnä paikallisia, mutta löysin sieltä myös salibandyjoukkueeni. Itse olin syönyt jo junassa aikaa päiviä sitten, mutta istuin heidän seuraksi siitä huolimatta. Iltakymmeneltä he saivat eteensä valtavankokoiset annokset pastaa tomaattikastikkeella. Porukka oli ilmeisen nälkäistä, sillä kaikki tyhjensivät lautasensa ääntäkin nopeammin, annoskoosta huolimatta. Ja puhun nyt siis nuorista ja vähän iäkkäämmistä naisista (ikähaarukka 15-51 jo mua ei lasketa).

Ajattelin, että tässähän tämä nyt oli, illallinen, ja kohta päästään nukkumaan. Eikä mitä! Pasta-annoksen jälkeen pöytään tuotiin jokaiselle pääruoka, joka koostui kolmesta ohuesta pihvistä ja isosta ranskalaisannoksesta. En meinannut uskoa silmiäni. En omasta mielestäni syö mitenkään erityisen pieniä annoksia, mutten silti ole ihan varma olisinko kyennyt syömään kaiken sen pastan minkä he söivät, puhumattakaan sitten liha-peruna annoksesta joka pastaa seurasi. Mutta arvaatte varmaan, ettei tämä ollut mitenkään epätavallista näille naisille. Jokainen söi lautasensa tyhjäksi.

No huhhuh. Ei mun mahaani edes mahtuisi tuollaista ruokaamäärää. Kello oli puoli yksitoista illalla ja seuraavaksi oli sitten kahvin aika. Kyllä, kahvin. Sitä eivät sentään ihan kaikki juoneet, mutta monet kyllä. En itse juo kahvia lainkaan (en tykkää mausta ja lisäksi vatsakaan ei sitä kestä), mutten myöskään tunne kovin montaa henkilöä, jotka sitä juovat ennen nukkumaanmenoa. Kahvihan noin yleisesti ottaen yhdistetään hereilläpysymiseen, ei nukkumiseen. Nämä olivat vielä espressoja, sillä juuri niitä italialaiset juovat ruokailun jälkeen. Täällähän on todella tarkat säännöt siitä milloin juodaan mitäkin kahvia. Esimerkiksi turistin tunnistaa siitä, että he tilaavat cappucinon aamukymmenen jälkeen. Mutta, takaisin tarinaan.

Siirryimme hotellihuoneisiin. Nukkumaan ei kuitenkaan menty, vaikka valmistelut sitä varten tehtiinkin. Mutta onko ihme, jos olet aivan maha täynnä? En itse ainakaan pysty nukkumaan kovin hyvin täydellä vatsalla. Herätys oli kuitenkin jo kello kuusi aamulla, koska matsimme oli päivän ensimmäinen kello kahdeksalta. En ole ihan varma mihin saakka muut kukkuivat, mutta itse nukahdin vihdoin puolenyön jälkeen.

Aamulla oli tosiaan sitten aikainen herätys. Aamiaisella juotiin järkyttävät määrät kahvia pienenpienistä kahvikupeista. Teetäkin oli tarjolla, onneksi, tosin sitäkin sain ryystää niistä samoista todella pienistä kupeista. Itse en ennen urheilua juurikaan kykene syömään, mutta italialaisilla joukkuekavereillani ei näköjään ollut tätä huolta. He pistelivät makeita croissantteja ja suklaatäytteisiä pullannäköisiä leivonnaisia poskeensa kuin viimeistä päivää. Ilmeisesti edellisillan illallinen oli muisto vain.

Matsi pelattiin ja vaikka saimme aika kyytiä vähäisen pelaajamäärämme vuoksi, voitimme sen kuitenkin kahdella maalilla. Tämän jälkeen jännäsimme miesten ottelun katsomossa todella tasaväkistä ottelua, joka miehet valitettavasti hävisivät niukasti. Oli aika lähteä kotimatkalle.

Olin mielessäni arponut junalla matkustamista myös toiseen suuntaan, koska tiesin sen olevan kaksi kertaa nopeampaa kuin autolla. Tosin joutuisin myös maksamaan siitä aika paljon ylimääräistä. Lisäksi en halunnut olla mikään epäsosiaalinen suomalainen, joka ei halua matkustaa joukkeensa kanssa bussilla kotiin. Okei, matka kestäisi vähän pidempään, mutta ehkä ihan kivakin tutustua paremmin italialaisiin joukkue- ja seurakavereihini.

No joo. Jos olisin silloin tiennyt mitä tiedän nyt, olisin kyllä mielusti maksanut muutaman ylimääräisen kympin kotimatkastani ja mennyt sillä pikajunalla ihan suosiolla. Matkanteko bussilla oli nimittäin aika mielenkiintoinen kokemus.

Ensinnäkin, matka kesti kymmenen tuntia. Valehtelematta. Osittain tämä johtui siitä, että ensin meidän piti mennä käymään Milanon lentokentällä, josta joukkueenjohtaja oli vuokrannut auton edellisenä iltana. Hän ei jostain syystä lentänytkään takaisin Roomaan, vaan päätti matkata meidän kanssa bussilla. Hukkasimme hänet kuitenkin kokonaan lentokentällä, jossa ajelimme ristiin rastiin puolisen tuntia. Ja siinä sivussa piti myös käydä vessassa sekä ulkona muuten vaan ottamassa ryhmäselfieitä koko joukkueen voimalla.

Muutenkin matkanteko oli hidasta, koska kuten olen täällä oppinut, italialaiset eivät tykkää aikatauluista. Joten sen mukaan sitten matkustettiin ja pysähdeltiin välillä kahvitauolle ja välillä ihan muuten vaan. Ainiin, ja kuskillekin kuului lakisääteinen 45 minuuttia eräässä välissä ja siitä jopa pidettiin kiinni, mikä oli aika erikoista, kun täällä ei noita sääntöjä yleensä noudateta kovinkaan kärkkäästi. No, eipä siinä mitään, mutta ehkä rankin osuus matkasta oli itse bussissa istuminen kahdenkymmenen yliväsyneen ja kahvista sekaisin olevan italialaisen kanssa.Meteli oli nimittäin korvia huumaava. Desibelit ylittivät takuuvarmasti ihan mitkä tahansa EU-lainsäädännöt, eivätkä vain hetkellisesti, vaan tunti tolkulla putkeen. Mekkala oli viimeiset kolme tuntia niin kova, etten kyennyt enää kuulemaan äänikirjaani, vaikka kuuntelin sitä kuulokkeilla niin kovalla kuin puhelimesta lähti kädet kuppina korvien päällä pahinta mekkalaa vastaan.

Valehtelematta.

Ai mistäkö mekkala johtui. Noh, esimerkiksi takapenkin pojat keksivät laulua laulun perään, joita he hoilottivat kovaan ääneen. Sanat olivat aika hauskoja, vaikken kaikkea ymmärtänytkään ja niille piti kovaan ääneen nauraa. Sitten joku raukka (ja kuuro?) kehtasi nukahtaa, hänestä otettiin kuvia ja jos suu oli auki, työnnettiin sinne vaikkapa hedelmäkarkki kielenpäälle ja otettiin hänen kanssaan selfieitä joita sitten näyteltiin kaikille ja etenkin uhrille itselleen hänen herättyään. Jos ei myös Faceen niitä postattu, en tiedä. Ja taas naurettiin kovaan ääneen ja hartaasti. Sitten kerrottiin vitsejä tai tarinaa siitä mitä kerran oli tapahtunut jollekin kunnes jollekin tuli mieleen joku toinen tarina ja sitä alettiin kertoa huutamalla, jotta kaikki kuuntelisivat. Ja taas naurettiin. Sitten soitettiin musiikkia ja tanssittiin bussin käytävillä ja laulettiin sen laulun sanoja kovaan ääneen kuorossa. Tai mieluiten huutamalla. Ja taas naurettiin. Tähän osallistui kuta kuinkin kaikki bussissa olevat viiskymppisestä äidistä teiniin, lukuunottamatta valmentajakaartia

Aluksi olin itsekin hillitysti mukana, mutta kuka nyt jaksaa riekkua kymmenen tuntia putkeen, en minä ainakaan? Olihan siinä kyllä parin tunnin tauko, kun kaikki ottivat nokosia (paitsi ne jotka ottivat salaa kuvia niistä jotka nukkuivat suu auki), mutta muuten se oli äänekästä hillumista alusta loppuun. Mikä oli kyllä vähän liikaa tällaiselle osittain aika introvertillekin tyypille kuin minä. Ruotsalainen pelaajapoika oli hänkin ihan loppu päästyämme perille. Kävelimme metrolle yhdessä ja hän pudisteli vaan päätään.

“Huh mikä reissu”, hän sanoi. “Ihan oli meno sellaista kuin mun kotijoukkueella Ruotissa kun ne on kaatokännissä.”

No juuri niin. Ei tuota olisi paremmin voinut kuvata. Paitsi, että kukaan ei ollut kännissä. Pelottava ajatuskin nähdä ketään näistä ihmisistä humalassa. Eikohän tämä elämänkänni italialaisittain riitä näin alkajaisiksi! Aika väsynyt olin tuon rupeaman jälkeen. Toisaalta mukaan mahtui kivoja hetkiä, kun pääsin oikein kunnolla juttelemaan parin pelikaverin kanssa. Paras oli keskusteluni maalivahtimme Robertan kanssa. Hän on pari vuotta minuakin vanhempi eikä puhu sanaakaan englantia. Siinä sitten sönkötimme toisillemme vaikka mitä, kerroimme eläimistämme (hänellä on 10 kissaa ja kaksi koiraa!) ja lapsistamme (hänen tyttärensä ja poikansa pelaavat myös seurassa) sekä plarasimme toistemme kännykkäkuvia edellä mainituista. Hyvin taas pärjäsin järkyttävän huonolla ja kieliopillisesti ihan omatekoisella italiallani. Vaikka olisihan se hienoa osata ihan oikeasti puhua. Olen vain ollut aika laiska kielen opiskelun kanssa, kun elämässä on tällä hetkellä kaikennäköistä muuta muka tärkeämpää.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s