Kun erakko-geeni iskee

Kuvittele eteesi iso kirkko, jonka edessä on noin 30 metriä leveät portaat. Menet perheesi kanssa portaille istumaan, koska kirkko ei ole vielä auennut ja haluatte hetken nauttia aamuauringosta ennen sen aukeamista. Koska on aikainen aamu, kaupunki on vielä hiljainen, eivätkä turistitkaan ole vielä ehtineet paikalle. Kirkon edusta on perhettäsi lukuunottamatta tyhjä. Katselette maailman menoa kirkon rappusilta kaikessa rauhassa, kun paikalle saapuu noin kaksikymmentäviisipäinen koululaislauma yhden opettajan kanssa. Opettaja ohjaa ryhmänsä kirkon suuntaan ja kehottaa lapsia istumaan portaille kuuntelemaan tietoiskua kirkon historiasta.

Minne luulet lasten istuvan?

Nojaa, riippunee varmaan siitä missä tämä kirkko seisoo. Jos se nimittäin on suomalaisessa kaupungissa, opettaja ohjaa lapsilauman mahdollisimman kauaksi sinusta ja perheestäsi, mielellään aivan toiseen päähän leveitä rappusia. Samaan saumaan hän myös kehottaa lapsia olemaan mahdollisimman hiljaa, jotta he eivät missään tapauksessa häiritse läheisyydessä olevia ihmisiä olemassaolollaan.

Näin myös kävisi todennäköisesti Sveitsissä. Sekä Yhdysvalloissa. Siellä tosin opettaja saattaisi tulla luoksenne ja kysyä teiltä jotakin merkityksetöntä, kuten kirkon aukeamisajankohtaa, vain siksi, että amerikkalaisille on tärkeä ottaa kontaktia, vaikkakin erittäin kohteliaasti ja muut huomioon ottaen.

Aika monessa muussakin maassa tällainen toisen ihmisen tilan kunnioittaminen olisi normaalikäytäntö.

Sitten on tietysti myös se vaihtoehto, että tämä kirkko on Italiassa. Siinä tapauksessa voisitte perheesi kanssa katsoa suu auki kuinka koko parikymmenpäinen lapsilauma suuntaa opettajan kehotuksesta portaille istumaan juuri siihen missä tekin olette. Siis ihan konkreettisesti. Itseasiassa kolme poika istuu aivan teidän viereenne, niin lähelle, että yhden pojan paidanhelma hipoo sinun reittäsi. Loput kasautuvat ympärillenne, osa teidän eteenne ja osa taakse, aivan kuin olisivat tunteneet teidät koko ikänsä.

Tosin lapset eivät välttämättä katso teihin päinkään, eikä myöskään opettaja. He jatkavat pävän ohjelmaa niin kuin  teitä ei olisikaan siinä heidän keskellään. Opettaja alkaa luennoimaan kirkon historiasta samalla kun lapset kihertävät, liikehtivät levottomasti ja tönivät toisiaan, kuunnellen vain puolella korvalla. Kun vihdoin toivutte ihmetyksestä ja nousette siirtyäksenne muualle, kukaan ei katso peräänne tai edes huomaa, että he jollakinlailla ovat loukanneet teidän henkilökohtaista tilaanne. Siksi kun istutte toiselle puolen tyhjiä kirkon rappusia, se jää sekä lapsilta että opettajalta autuaasti huomaamatta.

Mielenkiintoisia nämä kulttuurierot. Täällä Italiassa ihmiset hakeutuvat vaistomaisesti aina muiden ihmisten läheisyyteen kun Suomessa he hakeutuvat aina mahdollisimman kauaksi muista ihmisistä. Se näkyy muun muassa bussipysäkillä. Taannoin Facebookissakin taisi kiertää kuva suomalaisesta bussipysäkistä, jossa seisoi kymmenen ihmistä, joista jokainen piti vähintään parin metrin hajurakoa kanssamatkustajiin.  Täällä Italiassa nämä samaiset bussia odottelevat matkustajat seisovat pienessä rykelmässä ja hengittävät sujuvasti toistensa niskaan. Tai siltä se ainakin minusta tuntuu. Sama toistuu metrossa, jossa voi olla tilaa vaikka muille jakaa, mutta ihmiset tulevat istumaan juuri sinun viereesi istumaan tai seisomaan, kylki kylkeen kiinni.

Tätä tapahtuu usein, jos nyt ei ihan viikottain, mutta ainakin pari kertaa kuussa. Venetsiassa ollessamme matkustimme paikallisella vesibussilla. Seisoskelimme pienen laivan sisäkannella perheen kanssa ja otimme kuvia maisemista kun yllättäen perheemme keskelle änkesi italailainen keski-ikäinen nainen kamera kädessä. Hän jäi tyynen rauhallisesti siihen meidän kylkeen ottamaan kuvia, vaikka tilaa olisi ollut muuallakin. Häntä ei tuntunut pätkääkään häiritsevän se, että puhuimme toisillemme hänen päänsä ylitse englanniksi ja suomeksi tai että minä olin välillä hänen edessään ottamassa kuvia omalla kamerallamme. Lopulta pyysin häntä siirtymään, sillä hän oli todella meidän tiellämme ja kuten sanoin, tilaa olisi ollut muuallakin. Nainen katsoi minua kummissaan eikä siirtynyt.  Seuraavaksi hän ojensi kätensä ja silitti pojan sylissä olevaa koiraamme. Onneksi koira on kiltti, mutta poika katsoi naista vähän pitkään ja sitten loi minuun katseen, joka kertoi kyllä enemmän kuin tuhat sanaa.

Ja turha varmaan edes kertoa millaista on jonottaa vaikkapa kaupan kassajonossa täällä Roomassa. Siellä on usein sellainen fiilis, että ihmiset kiipeävät reppuselkään tai tulevan syliin. Olen kuullut, että Aasiassa on vähän samanlainen meininki. Siellä on tosin niin paljon ihmisiä, että ovat varmaan siksi tottuneet olemaan kuin sillit suolassa. Ehkä italialaisillekin tulee jonkinasteinen aukean paikan kammo, koska aina pyrkivät toisen ihmisen kylkeen, jos siihen saavat tilaisuuden.  Joku geneettinen juttu tässä on varmaan taustalla. Meillä suomalaisilla taitaa olla joku erakko-geeni, joka saa karvat nousemaan pystyyn heti kun joku tulee kolmea metriä lähemmäksi.  Ei ole siksi aina helppoa kestää italiaanojen lähentelyä…

Ps. Kuvan kirkko löytyy Sienasta, jossa tosiaan saimme seuraksemme sen italialaisen alakoululuokan.

 

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s