Urheiluhenkeä italialaisittain

Olen mielenkiinnolla taas seurannut paikallisten toimintaa salibandyareenoilla. Se on sikäli avartavaa, että tässä mikroympäristössä tulee vahvasti esille tiettyjä italialaisuuden ilmentymiä.  Olen esimerkiksi havainnut erikoisia piirteitä joukkueiden välissä kemioissa. Italialaisethan ovat tunnetusti hyväntuulisia ja päällisin puolin kavereita ihan kaikkien kanssa. Näin myös salibandyssä, tai ehkä etenkin juuri siinä, koska piirit ovat lajissa tässä maassa suhteellisen pienet.

Olen vissiin jo maininnutkin, että nähdessään toisten salibandyjoukkueiden jäseniä, heitä tervehditään vähintäänkin kättelemällä, mutta joskus jopa halaamalla. Poskisuudelmat ovat tavallisia naisten kesken sekä naisten ja miesten kesken, mutta olenpa muutaman kerran nähnyt sitä myös miesten ja poikien kesken.

Alkuun ajattelin, että onpa mahtavaa, tässä lajissa kaikki ovat yhtä happy familyä täällä Italiassa, mutta ei se nyt ihan niinkään ole. Aika nopeasti selvisi, että nämä etelän joukkueet eivät voi sietää pohjoisen joukkueita. Itseasiassa usean mielestä ihan pohjoisesta (eli Bolognan yläpuolelta, Itävallan rajan tuntumasta) tulevat pelaajat eivät oikeastaan ole edes italialaisia. Onkin totta, että useat näistä pelaajista puhuvat äidinkielenään saksaa, sillä rajan tuntumassa on useita kaksikielisiä kaupunkeja. Tämä on kuulemma jäänne satojen vuosien takaa, ennen Italian yhdistymistä 1860-luvulla. Eräskin roomalainen pelaaja kutsui näitä pelaajia “vuoristokansaksi” lievästi halveksuvaan sävyyn.

Kysyin tästä seuramme päävalmentajalta ja hän selitti, että historiallisesti Italia on jakautunut kolmeen osaan. Aivan etelässä asuvat sivistymättömät  ja pohjoisessa sitten nämä epäaidot italialaiset ja tässä keskellä ne oikeat, sivistyneet italialaiset. Turha varmaan mainita, että tämä näkökanta on esimerkiksi etelästä katsottuna aivan erilainen. He taas pitävät kaikkia Napolista pohjoiseen ylimielisinä. Toisaalta pohjoisessa etelä taas alkaa jo ennen Roomaa ja siellä mikään ei toimi niin kuin pitäisi.

Totta on kyllä se, että Etelä-Italia oli pitkään köyhää aluetta, jo ennen Italian itsenäistymistä ja siksi esim. koulujen taso siellä oli todella huono. Siksi edelleen heitä pidetään kouluttamattomina moukkina. Ja sitten on tietenkin vielä mafia, joka on lähtöisin juuri etelästä, tai tarkalleen ottaen Sisiliasta. Tosin nythän se on levittäytynyt kyllä muuallekin Italiaan ja mitä uutisiin on uskominen, on täällä Roomassakin ihan normisettiä. Mutta kuten sanoin, Roomakin on etelää, jos pohjoisesta katsoo.

Mutta takaisin salibandyyn, sillä haluan vielä avata hieman tätä näkemääni joukkueiden keskeistä”ystävyyttä”. Täällä Roomassahan on periaatteessa kaksi salibandyseuraa, tosin toinen on käytännössä Rooman ulkopuolella. Nämä kaksi seuraa pitävät paljon yhtä ja minullekin on moneen kertaan vakuuteltu, kuinka hyviä ystäviä kaikki ovat keskenään. Noh, jo se, että asiaa pitää vakuutella suureen ääneen haiskahtaa jokseenkin epäilyttävältä. Olenkin huomannut, että vaikka päällisin puolin olemme kaikki yhtä suurta onnellista perhettä, pinnan alla kiehuu – ja paljon.

Tämä ilmenee eritoten joukkueiden keskinäisissä peleissä, jossa meininkin yltyy välillä vaarallisiin mittoihin. Poika on saanut tämän tuntea nahoissaan, hänellä on pysyvät arvet selässäänkin eräästä pelistä, jossa hänet työnnettiin väkivaltaisesti kentän laidan yli erään häntä huomattavasti isomman pojan toimesta. Salibandyhän ei ole kontaktilaji, mutta täällä Italiassa, jossa ei ole yhden yhtäkään koulutettua pelituomaria, laji muistuttaa välillä amerikkalaista jalkapalloa ilman suojia. Eli siis rugbya. Mailat kädessä. Ja välillä vastustajan selässä tai jalkojen välissä. Valehtelematta.

Mielenkiintoista näissä painiottelua muistuttavissa matseissa on se, että jälkeenpäin aina sitten hehkutetaan tätä ystävyyttä ja pyydellään anteeksi omia tekemisiä. Välillä pelin tuoksinnassakin. Ensin runtataan kaveri laitaan, sitten törkeästi työnnetään hänet laidan yli ja jatketaan pelaamista kuin mitään ei olisi tapahtunut. Parin minuutin päästä kuitenkin käydään pelin lomassa kyseistä kundia kättelemässä ja taputtelemassa olkapäähän, jotta voidaan sitten minuutin päästä hänet taas kampata tylysti maahan tai hakataan mailalla jalat verille. Aivan kuin se, että pyytää anteeksi, oikeuttaisi mihin tahansa.

Erikoisin tapahtuma oli viime viikolla, kun menimme pojan alle 17-vuotiaiden liigaa pelaamaan toisen roomalaisen joukkueen kotihallille. Tämän seuran joukkueet ovat kaikkien liigojen fyysisin joukkue, ja juuri se sama, jonka jäljiltä pojalla on jo kertaalleen arvet selässä. Heille olisi kunnia-asia päästä voittamaan meidän seuramme joukkue, saavutus josta he ovat tähän saakka vain päässeet tällä kaudella unelmoimaan.  Siksi osasimme odottaa matsista aikamoista settiä, sillä kun kaikki keinot ovat sallittuja, niitä myös pyritään sumeilematta käyttämään.

Ennen matsia molemmat joukkueet, mutta etenkin kotijoukkue, pistivät pystyyn teatraalisen esityksen, jonka teemana oli joukkueiden keskinäinen ystävyys. Ainahan tätä ystävyyttä hehkutetaan, mutta nyt se meni kyllä monin tavoin överiksi. Ensin käteltiin jokseenkin voimallisesti. Sitten halailtiin ja taputeltiin selkään kovaäänisesti.  Yleisö (eli vanhemmat) jotenkin riemastuivat tästä ja salissa oli eräänlainen hurmoshenki. Tästä huomiosta innostuneena eräs vastajoukkueen (usein kovin dramaattisesti käyttäytyvä) pelaaja vei ystävyyden osoitukset astetta pidemmälle ja tarrasi 16-vuotiaan maalivahtiimme kiinni. Hän otti pojan päästä kiinni kaksin käsin ja yritti suudella suoraan suulle, mutta maalivahtimme käänsi viime hetkellä päänsä sivuun ja varovaisesti pyristeli pois hänen otteestaan.  Tästähän yleisö innostui huutelemaan kommentteja, mikä vuorostaan sai vastajoukkueen riehaantumaan entisestään. He kumartelivat yleisölle ja tuulettivat nyrkit ilmassa välillä lähetellen lentosuudelmia poikani joukkueen pelaajille, jotka vaitonaisina odottivat pelin alkamista.

Itselleni tuli koko farssista jotenkin pahaenteinen olo jo pelkästään siksikin, että näin kyllä pojan pelikavereiden synkistä ilmeistä, ettei tässä nyt enää ollut kyse mistään positiivisesta.  Jännästi muistui mieleen Kummisetä-elokuvan kakkososa, jossa Michael Corleone (Al Pacino) antaa veljelleen Fredo Corleonelle (John Cazale) ns. kuolemansuudelman, il bacio della morten. Tämä kuuluisa kohtaus juontaa juurensa Sisiliasta, jossa mafiapomon suudelma tarkoitti sitä, että seuraavaksi pääset hengestäsi. Jotenkin tässä salibandyjoukkueiden meuhkaamisessa oli jotakin samanhenkistä. Vaikka periaatteessa osoitettiin ystävyyttä, kaiken alla kiehui viha ja aggressio.

Ja näinhän se oli. Pelin ensi minuutista lähtien ei jäänyt epäselväksi miten tämä peli tultaisiin pelaamaan.  Kaikki tämä hypetys ystävyydestä oli muisto vain ja sen tilalla oli pelottavaa raivoa. Valitettavasti peli pelattiin erittäin pienessä hallissa, jonka sementtiseinät olivat vaarallisen lähellä kaukalon laitoja. Oma lapseni sai kerran oikein kunnon tällit joutuessaan työnnetyksi seinää vasten, pelkäsin jo että aivotärähdys tulee. Sanoin pojalle erien välissä, että pelaamisen saa lopettaa milloin tahansa, jos siltä tuntuu, itseään ei kannata loukata. Onneksi poika on nopea ja taitava pelaaja, joten onnistui välttelemään tuon seinäepisodin jälkeen pahimmat tilanteet vaikka jaloille tuli mailoista, niin että paukkui. Joukkuekavereita ei niinkään onnistanut, monet vuosivat verta pelin jälkeen, yksi päästä. Onneksi täällä pelataan vain sen kaksi erää, sillä kolmatta en enää lapseni olisi antanut pelata, ainakaan ilman kypärää.

Seuraavana viikonloppuna meno jatkui aikuisten turnauksessa. Kausi lähenee loppuaan ja viimeisissä peleissä päätetään kuka pääsee play offeihin pelaamaan. Kovasti roomalaiset joukkueet kannustivat toisiaan pohjoisen joukkueita vastaan, mutta jälleen kerran rivien välistä pystyi lukemaan jotakin passivis-aggressiivista. Välillä kannustushuudot yltyivät karjumiseksi ja jännäksi kettuiluksi, jossa yksittäisiä pelaajia ikäänkuin yritettiin häpäistä vitsinä, jonka jälkeen porukalla räkänaurut päälle. Mutta siis kannustuksen merkeissä, tietysti, kavereita kun ollaan. Vai ollaanko? Kaikki jaksavat vakuutta, että ollaan, ollaan, kaikesta huolimatta. Erikoista ystävyyttä, sanon minä.

Vain kerran näiden kuukausien aikana olen kuullut kenenkään sanovan suoraan mitään negatiivista tästä toisesta roomalaisesta joukkueesta. Se tapahtui kun ihmettelin ääneen vastajoukkueen painiotteita. Silloin seuramme päävalmentaja tokaisi, että eipä tuo ole ihme, kun heillä on tuollainen persläpi valmentajana. En ollut uskoa korviani, sillä italialaiset eivät hauku ns. omiaan (pohjoisen tyyppejä kyllä, sujuvasti ja estoitta). Hän kuitenkin huomasi virheensä ja nopeasti korjasi, että mies on ihan mukava (“olemme tunteneet jo vuosia, olemme hyvät ystävät!”).

Ja kuin todisteeksi siitä, seuramme kutsuivat nämä samaiset kaverit ns. ystävyysotteluun omalle hallillemme eilen. Vaikea ymmärtää miksi, kun yleensä matsin jälkeen vähintään pari omaa pelaajaamme on aina lievästi loukkaantuneita. Varsinainen ystävyysottelu. Tai ehkä he vain halusivat näyttää – jälleen kerran – missä kaappi seisoo. Ja niinhän siinä taas kävi, että voitimme pelin 12-1. Voiton jälkeen pidettiin matalaa profiilia mutta jälkeenpäin sitä sitten hekuteltiin kyllä WhatsApp-ryhmissä siihen sävyyn, että siitäs saitte, “ystävät”.

Eipä tässä mitään, olen urheilussa saanut nähdä jos jonkinlaista kilpailuhenkisyyttä. Erikoista tästä kuvaamastani meiningistä tekee nämä ystävyyden osoittamisen ylilyönnit, jotka jo itsessään ovat jotenkin aggressiivisia, vaikka kyseessä olisi niinkin intiimi ele kuin halailu tai pussailu. Se on jotenkin suomalaisesta näkökulmasta kovin outoa ja ehkä vähän epämiellyttävääkin, koska en ymmärrä sen merkitystä täysin. Kulttuurilla on tässäkin varmasti oma osansa, ja perinteillä. Sekä sukupuolirooleilla, sillä en tosiaan tätä vastaavanlaista käytöstä ole havainnut naisjoukkueiden kesken lainkaan.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s