Rooman “musiikki”

Kyllä tämä suurkaupungissa asuminen on aikamoista melusaasteessa elämistä. Olen tästä vissiin aikaisemminkin tilittänyt, ainakin sivulauseessa, mutta tänään istuessani kevätauringossa kattoterassillamme, tuli taas huomattua missä mielettömässä äänten kakofoniassa sitä täällä viettääkään aikaansa.  Ja tämä asunto kun on vielä mielestäni aika hiljaisella alueella, ainakin verrattuna siihen aivan ensimmäiseen paikkaan jossa asuimme!

Mikä täällä sitten niin kauheasti mekkaloi?

Noh, autot nyt tietenkin, olemmehan miljoonakaupungissa, jossa on paljon liikennettä. Normaalimoottoriäänen lisäksi ambulanssin ujellus on ihan jokapäiväistä settiä, yleensä useita kertoja päivässä (nytkin, tätä kirjoittaessa, kuuluu ujellusta). Naapurin autohälyytin laukeaa vähintään kerran päivässä sekin. Lisäksi italialaisilla on aika herkkä ajotorvikäsi. Välillä he tööttäävät vain ilmoittaakseen, että ovat nyt siinä, vierelläsi, että huomaisithan. Tämä tööttäys on yleensä sellainen lyhyt ja vieno, kohtelias suorastaan. Se on erilainen kuin se tööttäys, jossa torveen nojataan koko painolla ja samalla näytetään italialaisia käsimerkkejä toisella kädellä. Tämä tapahtuu silloin kun joku lkehtaa hidastella edessäsi tai tunkea viereesi tai ohittaa väärältä puolelta tai muuten vain on mielestäsi väärässä paikassa, väärään aikaan. Jos oikein hyvin käy, tähän vielä yhtyy pari muutakin autoiljiaa. Silloin saadaan aikaiseksi suorannainen konsertti tai kuten italianopettajani aikoinaan sanoi: “Musica di Roma” , Rooman musiikki.

Tietysti autojen ja muun maaliikenteen lisäksi, taivas on täynnä lentokoneita. Tännehän lennetään kokoajan, koneet täynnä turisteja, joita on muuten kevään tultuaan alkanut näkymään katukuvassa ihan uudessa mittakaavassa. Metroonkaan ei meinaa mahtua ollenkaan jos ei muista mennä ensimmäiseen tai viimeiseen vaunuun. Emme asu kuitenkaan kummankaan lentokentän läheisyydessä, joten lentomelu on enemminkin sellaista etäistä jyminää tai huminaa.

Sitten ovat koirat. Niitä täällä on satoja ja monet niistä viettävät päiväänsä asuntojen terasseilla ja parvekkeilla, etenkin nyt, kun ilmat ovat lämmenneet.  Siellä terasseillaan ne sitten haukkuvat toisilleen, ensin yksi yhdelle ja toinen kolmannelle, kunnes lopulta kuoroon osallistuu kymmeniä lähialueen koiria. Jotkut niistä jaksavat haukkua tuntitolkulla, koira parat. Naapuritalossa asuva vihikoira ei hauku vaan ulvoo, ja yleensä vain pimeällä ilmeisesti ollessaan yksin kotona. Sen ulina saa muut koirat hiljenemään.

Italialaiset itse ovat myös aika meluisaa kansaa. Aika estottomasti huudellaan toisille ikkunasta tai kadulla. He eivät myöskään ole kauhean tietoisia siitä mihin aikaan he tätä tekevät. Yhtä hyvin voidaan karjua sieltä ikkunasta vaikkapa puolen yön kuin puolen päivän aikaan. Sama pätee roskien lajitteluun. Surutta keskellä yötä joku keksii kierrättää lasipullonsa ja -purkkinsa heittelemällä niitä kierrätysastiaan oikein voimalla niin että rikkoutuvan lasin ääni raikaa kivisten kerrostalojen välissä.

Sitten on vielä tämä naapureiden ääntely. Kun asuin Suomessa kerrostalossa, tuntui että talossa oli edes jonkinlainen äänieristys, mutta täällä sitä ei sitten ole juuri lainkaan. Välillä kuulen seinän läpi naapuripariskunnan kiistelyä (lue: italialaista keskustelua) melkeinpä sanasta sanaan ja jos television on päällä myöhään illalla, on vaikea nukahtaa sen pauhuun. Alakerran pianisti tykkää myös harjoitella iltamyöhään, onneksi hän sentään osaa soittaa todella hyvin. Tätä samaa settiä on tarjolla naapuritaloissakin ja etenkin nyt lämpimällä ilmalla ovet ja ikkunat ovat estoitta auki. Sieltä sitten kuuluu sen naapuritalossakin asuvan telkkari tai vaihtoehtoisesti vaikkapa trumpetin soitto.

Jännästi sitä kyllä tottuu näihinkin ääniin pikkuhiljaa. Muistan kuinka Sveitsissä asuimme ensimmäiset kolme vuotta junaradan lähellä. Aluksi junat häiritsivät valtavasti, etenkin yöllä kun suhahtivat vain sadan metrin päästä ohi, mutta kun parin vuoden päästä joku vierailija kauhisteli junan ääntä, vastasin vain:

“Ai mikä juna?”

Noh, ehkä oma hiljaisuuden kaipuuni on lisääntynyt tai sitten en vain ole vielä ollut Roomassa tarpeeksi kauan, mutta toistaiseksi en ole juurikaan tottunut tähän ainaiseen meluun. Vaikka täytyy sanoa, että on kiva asua kattohuoneistoissa, sillä tänne ylös saakka eivät ehkä kaikki äänet sitten kuitenkaan ulotu. Tai ulottuvat vaimeampina. Parin viikon päästä olen menossa Suomessa käymään ja todella mielenkiintoista verrata Helsingin keskustan ääniä Rooman ääniin. Kaliforniassa ero oli suuri. Huvittavintahan tässä on tietysti se, että aikoinaan Kaliforniassa häiritsi se, ettei koskaan ollut missään hiljaista. Nyt tietysti kuitenkin sekin “melu” kuullosti hiljaisuudelta verrattuna Roomaan. Kaikki on niin suhteellista. Suomessa tulee varmaan sellainen olo, että olen menettänyt kuuloni kokonaan, sen verran hiljaisempaa sielläkin on, jopa Helsingin lähiössä, kuin missään muualla.

 

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s