Suuria muutoksia

Edellisestä postauksesta on vierähtänyt yli kuukausi ja se johtuu useastakin syystä, mutta ehkä eniten siitä, etten ole vain yksinkertaisesti halunnut kirjoittaa. Tämä taas johtuu siitä, että meidän koko perheellä on ollut aika paljon työstettävää sekä ajatuksen että käytännön tasolla. Teimme nimittäin jo keväällä yhteisen päätöksen, että poika ja minä muutamme toistaiseksi Suomeen asumaan. Eli, oma Rooman “seikkailuni” jäi aika lyhyeksi, mikä on nyt tässä elämäntilanteessa itseasiassa helpotus.

Suurin syy muuttopäätökseen oli ehkä se, että pojalle on juuri nyt parempi päästä pois Roomasta. Vaikka nettikoulu sujui häneltä loistavasti ja oli se oikea ratkaisu vuoden vaihteessa, kun hän sen aloitti, se on kuitenkin teinille (tai kelle vain) pidemmän päälle aika yksinäistä puuhaa. Lisäksi italialaisessa salibandyssä oli paljon toivomisen varaa ja poika halusi kovasti kokeilla pelaamista korkeammalla tasolla. Kavereitakin, jotka puhuvat suurin piirtein samaa kieltä, oli ikävä. Kun vielä itsellänikin ovat työt kaikki Suomessa, on aika luontevaa lähteä pojan kanssa tänne.

Mies haluaisi myös Suomeen, mutta opiskelijavaihto ei onnistunut, vaikka hän sitä yritti. Nyt on vielä pieni mahdollisuus, että hän pääsisi Aaltoon suorittamaan yksittäisiä kursseja, mutta jos sekään ei käy, niin hän palaa sitten lokakuussa Roomaan yksinään. Turha vaan mainita, että tämä vaihtoehto ei häntä kauheasti innosta, mutta eiköhän hän siitä suoriudu, sitten kuitenkin.

Eli, minusta tuli taas kerran paluumuuttaja. Asuin Suomessa viisi vuotta sitten sen puolitoista vuotta. Muutenhan en ole täällä asunut sitten 90-luvun lopun. Tiedän, että monelle palaaminen on vaikeaa, mutta itse olen tällä hetkellä vain innoissani. Katsotaan sitten marraskuussa uudelleen! No ei, tiedänhän minä nämä Suomen kelit, ettei tule sitten yllätyksenä kun sataa räntää sivusuunnassa kolme kuukautta putkeen ja on vain niin maan prkleen pimeää.

Toistaiseksi olen vain ollut helpottunut kun bussit kulkevat, kadut ovat siistejä ja ihmiset osaavat jonottaa pankkiautomaatille tönimättä. Ja kaupassa on ihan käydä, kun valikoimat ovat ihan huippuluokkaa (ei ihan Amerikan luokkaa, mutta melkein). Raanastakin tulee niin hyvää (ja kylmää) vettä ja saunaan pääsee vaikka joka päivä. Eikä postissa virkailija huuda asiakkaille pää punaisena ja katua ei tarvitse ylittää henkensä uhalla.

Sitä en tiedä mitä tälle blogille käy, fiilispohjalla mennään. Italiastakin jäi paljon kirjoittamatta, asioita jotka vieläkin askarruttavat. Ehkä niitäkin täällä jossain vaiheessa puin, kunhan kerkeän ja tomu laskeutuu. Ja ken tietää, ehkä tästä tuleekin nyt paluumuuttajan päiväkirja? Ensiksi kuitenkin odottelemme, että pääsemme omaan asuntoon ensi kuun alussa ja sitten siitä kolmen viikon päästä saapuvat omat tavaramme Kaliforniasta. Melkein en edes muista mitä kaikkea muuttokuormassa onkaan, koska en ole tavaroitamme nähnyt vuoteen. Voi olla, että ainakin ne vaatteet mitä sieltä tulee, menevät kierrätykseen. Se hyvä puoli tässä matkalaukkuelämässä on, että huomaa kuinka vähällä sitä tulee toimeen. Siihen tottuu niin, että lopulta ei edes enää kaipaa niitä kaikki tavaroita, jotka ennen omisti.

Paluu Roomaan

Tänään saavuimme pojan kanssa takaisin Roomaan oltuamme Suomessa ja Ruotsissa yli kaksi viikkoa yhteensä. Välittömästi kyllä muisti taas tulleensa erääseen maailman suosituimmista turistikohteista, sillä juna ja metro olivat niin täynnä matkalla kotiin, että hyvä jos kääntymään pystyi. Keli oli myös turistikohteiden luokkaa, lämpöä oli 20 astetta enemmän kuin Suomessa, mutta se nyt ei ole kovin vaikeeta, koska Suomessa tuntuu tänä vuonna alkaneen jonkinlainen ikitalvi, joka vain jatkuu ja jatkuu.

Ja jatkuu.

Toiveissa on, että lämpötilat Suomessa nousisivat ainakin kymmeneeseen asteeseen kesäkuuhun mennessä, kun palaamme taas armaaseen kotimaahan.  Tai mielummin jopa kahteenkymmeneen, mutta eipä ruveta kuitenkaan ahnehtimaan. Jos nyt ei ainakaan enää sataisi lunta?

Paluu Roomaan tuntui sekä vaikealta että helpolta. Toisaalta kaikki on nyt täällä tuttua ja onhan se kiva, että on kelit kohdillaan. Toisaalta taas Suomessa (ja Ruotsissakin) oli vain niin ihanan rauhallista. Näköjään sitä on näin keski-iällä alkanut arvostamaan enemmän luonnon hiljaisuutta kuin kaupungin vilinää. Vielä parikymppisenä olisi todennäköisesti ollut toinen ääni kellossa.

Ruotsissa en ollut käynyt moneen vuoteen ja täytyy sanoa, että vietettyäni siellä viikon, olin jo ihan myyty. Siellä oli kevät pidemmällä kuin Suomessa (olin Etelä-Ruotsissa), mikä oli tietenkin plussaa. Ihmiset olivat myös todella kohteliaita, etenkin liikenteessä. Voi sanoa, että järjestään jokainen auto pysähtyi kohdalle antamaan tietä, jos seisoit tien laidassa vähänkään sen näköisenä, että halajaisit toiselle puolelle. Aivan käsittämätöntä ja niin totaalisesti Rooman vastakohta. Ehdin jo melkein jäädä tänään auton alle tullessani kotiin lentokentältä, sen verran olivat kadunylitystaitoni parissa viikossa ruostuneet. Sitä on niin helppo tottua siihen, että autoilijat ottavat jalankulkijat huomioon.

Ruotsissa panin myös merkille yleisen vaurauden merkit. Esimerkiksi urheiluun oli selkeästi satsattu rahaa sekä isommissa että pienemmissä kaupungeissa. Helsingborg oli aivan uskomattomat urheiluhullun paratiisi, valtavankokoista hallia ja stadionia vierivieressä niin monta, että meinasi kahden käden sormet loppua laskuissa. Kaikki hohtavan uusia. Sama toistui pienemmässä mittakaavassa Växjössä, vähän yli 60 000 asukkaan kaupungissa. Myös koulut näyttivät ainakin ulkoa päin uudistetuilta ja hyväkuntoisilta. Lisäksi Ruotsissa on osattu rakentaa myös esteettisesti silmää miellyttäviä rakennuksia mm. kivestä ja tiilestä, eikä vain niitä rumia lättäkattoisia sementtikuutioita, joita Suomessa näkyy. Koska kyllä silläkin on merkitystä, miltä rakennus näyttää ulkoapäin. Mutta tämä on usein myös kustannuskysymys. Olen kuullut, että on halvempaa rakentaa lättäkattoisia kuin harjakattoisia. Mistä sitten taas voisi päätellä, että ehkäpä Ruotsilla menee sitten kuitenkin juuri sen verran paremmin kuin Suomella? Kun on kerran varaa rakentaa kaunista.

Ja siistiäkin oli. Kerjäläisiä en nähnyt ollenkaan, enkä juopuneita tai muutenkaan huonokuntoisia päihteiden käyttäjiä. Nuoret olivat keskimääräistä paremmin pukeutuneita ja hyvin käyttäytyviä. Puheessa ei hoettu kirosanoja ja kukaan ei syljeksinyt kadulla. Muutenkin ihmiset tuntuivat olevan kohteliaita toisilleen. Jotenkin tuli sellainen olo, että Ruotsissa ollaan askel edellä suomalaisia joissakin asioissa. Tai kaipa sekin riippuu siitä mitä arvostaa. Jonkun mielestä siisti pukeutuminen on varmasti tylsää ja kaavoihin kangistunutta. Tai se, ettei kukaan anarkisti vedä kaljaa housut puolitangossa paikallisen puiston penkillä on tasapäistymistä. Ja ehkäpä minäkin näin vain yhden puolen Ruotsista, sillä vaikka Helsingborgikin on aika suuri kaupunki (lähikuntineen n. 270 000 asukasta) ei se mikään Helsinki ole. Tukholmassa voisi olla erilaista. Tai Malmössä.

Toisaalta täytyy kyllä myös sanoa, että ajellessamme ristiin rastiin ruotsalaista maaseutua, huomasin, että myös maaseudulla talot olivat todella hyväkuntoisia. Niistä oli ihan selkeästi pidetty hyvää huolta, samoin taloja ympäröivistä pihoista sekä eläinten rakennuksista. Ja jopa laitumien aitarakennelmista. Onko siis niin, että estetiikka on ruotsalainen kansallispiirre?  Vai vallitseeko Ruotissa samanlainen naapuripaine kuin Sveitsissä, jossa et kehtaa olla pitämättä pihaasi siistinä, koska naapureittesi pihanurmet ovat maksimissaan kolmen millin pituiset? Tosin Sveitsissä on jopa säännöt siitä, miten rehevänä pihaasi reunustavat puskat saavat rehottaa. Ja jos et trimmaa puskia tiettyyn päivään mennessä, poliisit tulevat ovelle kolkuttelemaan. Tosi on, tämäkin on koettu, uskokaa tai älkää.

Noh, joka tapauksessa, oli syy tähän mikä tahansa, kiinnitin näihin asioihin huomiota Ruotsissa. Ja huomasin, että omakin mieli ja silmä lepää, kun ympäristo on hyvin hoidetun näköinen. Sitä en sitten tiedä minkälainen pakkopaita tämän ympäristön normien mukaan eläminen on. Sitähän ei turistina voi tietää. Siksi koen aina, että oikeasti kulttuurista ei voi tietää mitään kovin syvällistä, ennen kuin on viettänyt aikaa maassa jonkin aikaa. Ja ymmärtää kieltä tarpeeksi. Silloin asiat aukeavat aivan eri tavalla kuin turistivierailulla. Silloinhan sitä on vain lomalla ja kaikki on aina helpompaa. Siksi on vaikea sanoa, ovatko havaintoni Ruotsista kovin osuvia vai eivät, sillä olin siellä tosiaan vain viikon lomalla.

Ilon aiheita

Olen nyt ollut Suomessa puolitoista viikkoa ja vaikka täällä onkin ollut infernaalisen kylmää, tässä muutama positiviinen asia, johon olen kiinnittänyt huomiota:

  1. Koirankakkaa ei ole juuri nimeksikään missään. Helsingin lähiössä ei tarvitse koirien kanssa lenkkeillessä väistellä liukumiinoja ja keskustassa en ole vielä nähnyt yhden yhtäkään koiran ulostetta. Koiria sen sijaan on vaikka kuinka paljon, joten voin vain todeta, että suomalaiset koiranomistajat ovat parempia siivoomaan koiriensa jäljet kuin italialaiset. Tämä seikka on niin silmiinpistävä, että jopa 15-vee teini, jolla on ne silmät 95% älypuhelimessa, on kommentoinut asiaa useaan kertaan. Ehkä se, ettei kengänpohjat ole kokoajan kakassa, kertoo omaa tarinaansa…
  2. Suomessa on vain niin siistiä. Roskia ei näy maassa juuri ollenkaan ja lasinsirpaleita en ole vielä ehtinyt kohtaamaan kertaakaan. Ihana kävelyttää koiria kun ei tarvitse kokoajan pelätä, että ne astuvat lasiin. Ja roskiksiakin on puistoissa paljon, eivätkä ne pursua roskaa. Pari aamua sitten näin jopa puistossa siivousporukan, joka vaihtoi roskiksiin uusia jätesäkkejä. Jäin oikein ilahtuneena katsomaan tätä ihmettä. Mahtoivat ajatella, että mitäpä tuo keski-ikäinen nainen kyttää heidän työntekoaan…
  3. Kun ylitän katua, en tee sitä henkeni kaupalla. Tämä on iso juttu. En oikeastaan tajunnutkaan kuinka stressaavaa joka päiväinen kadun ylitys koirien kanssa oikeastaan olikaan. Tai tajusin, mutta nyt kun sitä ei enää ole, huomaan kuinka paljon se oikeasti raastoi hermoja. Viime viikolla Helsingin keskustassa odottelin Espan ylitystä jalkakäytävällä, kun ohi ajava auto pysähtyi suojatien eteen. Ilahduttava teko! Olin kuitenkin vielä niin roomalaisessa moodissa, että uskalsin kävellä vain puoleen väliin suojatietä, jolloin pysähdyin ja kurkkasin auton taakse. Tämä siksi, että Roomassahan ei kukaan pysähdy suojatien eteen pysähtyneen auton viereen, etenkään moottoripyöräilijät tai vespailijat. Joten, vaikka joku pysähtyisi, voit jäädä takaa tulevan auton yliajamaksi, jos et pidä varasi. Kaksi kertaa on itselläni ollut tällainen läheltä piti tilanne ja molemmilla kerroilla mopon kuljettaja on puinut minulle nyrkkiä ja huutanut hävyttömyyksiä. Kun kehtasin olla suojatiellä hänen kulkuaan häiritsemässä. Noh, tätä ehkä tapahtuu harvemmin Suomessa, joten tuo suojatien eteen pysähtynyt kuski varmaan ajatteli, että olen totaalisen vainoharhainen kuin tuolla lailla kyttään autoja ollessani suojatiellä…
  4. Ihmiset ajavat maltillisesti liikenteessä. Tämä pätee etenkin bussikuskeihin. Joten bussissa ollessasi sun ei tarvitse roikkua tolpassa kaksin käsin pysyäksesi pystyssä tai rukoilla kaarteessa, että koko bussi ei kaadu kun se liiraa ylinopeutta. Lisäksi ruuhka-aikanakin bussit eivät ole niin täynnä, että ihmisiä jäisi pysäkille tai sut tuupattaisi väkisin nurkaan puristuksiin naama lasia vasten sadan muun ihmisen kanssa. Metrossakin on tilaa esimerkiksi seistä reppu selässä tai kääntyä. Lisäksi nämä kulkuneuvot kulkevat ajallaan, mikä on todella iso bonus.
  5. Ruokakaupassa on mieletön valikoima gluteenittomia ja vegaanisia tuotteita. Ja muitakin tuotteita. Poika melkein itki nähdessään jugurttihyllyn. Ja juusto hyllyn. Tai oikeastaan vähän joka käytävällä hihkuimme innoissamme valikoimien laajuutta.
  6. Postissa tai pankissa tai edes Kelan toimistossa (sielläkin kerkesin käydä) kukaan ei huuda kenellekään ja muutenkin asiointiin meni noin kymmenen minuuttia jonotuksineen (okei, Kelassa pidempään) Apteekissakin kesti vain 15 minuuttia, vaikka se oli ihan täynnä. Ja jokapaikassa on jonotus numerot, ihanaa!
  7. Talossa on sisällä lämmintä, vaikka ulkona on kylmää. Vaikka kuinka palelisi ulkona, sisällä ei palele. Ja jos palelee, voi laittaa lämpöä lisää patterista, eikä se lämpö karkaa taivaan tuuliin, koska asunnot on eristetty ja niissä on vähintään tuplaikkunat.
  8. Ja se hiljaisuus. Olemme toki Helsingissä, joten taustalla on aina jonkin verran liikenteen kaukaista huminaa, mutta suurintä ääntä täällä lähiössä pitävät kuitenkin näin kevään tullen linnut. Ihan mieletön fiilis kuulla niin monien eri lintujen ääniä yhtäaikaa!

Tämmöisiin asioihin olen kiinnittänyt huomiota. Itsestään selvyyksiä varmasti monelle, mutta itselleni iloitsemisen arvoisia asioita. Kaikki on niin suhteellista.

 

Roomalainen eläinlääkärikäynti

Tänä aamuna veimme koiramme täällä Roomassa eläinlääkäriin, sillä olen lähdössä piakkoin Suomeen ja koirat (jotka lähtevät mukaan) tarvitsivat heisimatolääkityksen eläinlääkärin antamana. Ja lemmikkieläinpassiin siitä tietenkin merkinnän.

Olemme mieheni kanssa kävelleet jo kerran aikaisemmin kotoamme kilometrin päässä sijaitsevalle eläinlääkäriasemalle. Silloin kävimme kyselemässä aikaa, sillä vaikka vähän italiaa puhunkin, soittamalla kyseisen ajan varaaminen ei houkuttanut. Reissumme oli kuitenkin turha, sillä kyseltyämme aikaa kävi ilmi, ettei eläinlääkärissä(kään) anneta etukäteen aikoja.

“Tulkaa tänne klo 9 ja 21 välillä”, vastaanottovirkailija ohjeisti. “Olemme auki maanantaista lauantaihin. Muina aikoina on vain päivystys.”

Jaahas. Olisihan se pitänyt arvata. Eihän täällä anneta aikoja kampaajallekaan niin miksi eläinlääkärillekään. Sehän nyt olisi aivan liian suunnitelmallista. Yritin kysellä mihin aikaan päivästä olisi vähiten ruuhkaa, mutta virkailija vain kohautteli olkapäivään.

“Koskaan ei voi tietää”, hän sanoi, arvoituksellisesti.

No niinpä tietenkin. Italialaiset tykkäävät elää pienessä jännityksessä. Meneekö eläinlääkärissä tänään tunti vai puoli päivää? Katsotaan miten käy.

Päätimme mennä paikalle kello yhdeksäksi siltä varalta, että eläinlääkärissä oli lauanataipäivänä kovinkin kiireistä. Paikalla ei ollut kuitenkaan ketään muuta kuin me. Eläinlääkäri puhui jopa englantia, mikä oli melkeinpä pieni pettymys, koska olin jo miettinyt valmiiksi miten selitän asiani italiaksi. Ilmeisesti iltaliani oli niin järkyttävän huonoa, että mies katsoi parhaaksi vaihtaa kieltä.

Olen itse ns. eläinihminen eli olen lapsesta saakka ollut eläinten kanssa läheisesti tekemisissä. Silloin aikoinaan kun eläinten kanssa aloitin ensin harrastamalla ja sitten myös ammattilaisena, eipä niiden sielunelämästä ollut juurikaan tieteellistä tutkimusta. Sittemmin asiat ovat muuttuneet ja nykypäivänä pukkaa lähes viikottain uutta tutkimusta eläinten käyttäytymisestä tai oppimisisesta. Omatkin toimintatapani ja koulutusmetodini ovat vuosien saatossa muuttuneet eläinystävällisemmäksi ja tiedostavammiksi. Suhteeni eläimiin on myös hyvin erilainen, positiivisempi ja mutkattomampi sillä lajien välinen vuorovaikutus on kohentunut ja perustuu yhteistyöhön eikä esimerkiksi uhkailuun.

Roomaan saakka nämä eläinmaailman “uudet” tuulet eivät ole selvästikään vielä saapuneet. Harva se päivä näen ihmisten lyövän koiriaan, repivän niitä niskanahasta, raahavan katua pitkin väkisin ja huutavan niille pää punaisena. Näen myös koiria, joilla ei ole aavistustakaan mitä niiltä halutaan ja jotka raahavat omistajiaan pitkin katuja remmin perässä tai hyökkäilevät ahdistuneena toisia koiria päin ohi kulkiessaan. On ilmiselvää, etteivät italialaiset osaa juurikaan kouluttaa koiriaan. Totta, onhan täällä muutama poikkeuskin, mutta noin yleisesti ottaen sanoisin, että 80% koiranomistajista ei ole aavistustakaan miten koira oppii ja kannattaa kouluttaa. Sillä hakkaaminen ja huutaminen ei todellakaan ole koulutusta ja siinä tilanteessa koira ei opi muuta kuin sen, että sen omistaja on arvaamaton hullu.

Muutaman kerran olen puuttunut näihin tilanteisiin huonolla italiankielelläni. Pari kertaa olen myös saanut karanneen koiran kiinni ja palauttanut sen omistajalle. Pari viikkoa sitten toimimme poikani kanssa koiravahteina eräälle naiselle, joka oli jättänyt muutaman kuukauden ikäisen eroahdistuksesta kärsivän noutajanpentunsa sidottuna kaupan eteiseen, josta se onnistui (ensin ulvottuaan kurkkusuorana muutaman minuutin) pakenemaan kaksi kertaa rimpuilemalla irti valjaistaan ja juoksemaan paniiksissa kauppaan sisälle. Katseltuani toistamisen naisen painiottelua pennun kanssa ja sitä kuinka hän etujaloista raahasi hysteerisesti kiljuvan pennun takaisin kaupan etuosaan, tarjouduin jäämään koiran kanssa odottelemaan, että nainen saisi suoritettua ostoksensa. Onneksi sattui vielä olemaan taskussa muutama koirankeksi, joilla sitten (ilman lupaa) kouluttelin pentua odottelemaan rauhassa sillä välin kun omistaja shoppaili kaupassa. (en yleensä kouluttele toisten ihmisten koiria ilman heidän lupaansa, mutta hätä ei lue lakia. Pennun ahdinko oli ilmeinen ja omistajalla ei ollut aikomustakaan yrittää pentua kouluttaa vaan hän oletti koiran jotenkin “tajuavan” mitä siltä kaupan edessä haluttiin)

En tiedä mitä odotin eläinlääkäriltä, mutta se oli aika selvää heti kättelyssä, ettei hän juurikaan ollut kiinnostunut eläimistä. Hänellä ei myöskään tuntunut olevaan aavistustakaan miten koirien kanssa ollaan ja tervehditään. Omat koirani ovat ihmisystävällisiä, mutta eläinlääkärissä niitä epäilyttää jo valmiiksi, että mitähän tuleman pitää. Joten eivät ne innoissaan ryysää moikkaamaan ketään. Etenkin Chili on varuillaan, sille raukalle kun jäi ikuiset eläinlääkärin traumat Sveitsissä sattuneen koirahyökkäyksen jäljiltä. Silloin sen henki oli hiuskarvan varassa ja vaikka ihana luottoeläinlääkärimme oli aivan mahtava tuona päivänä, Chili itse traumatisoitui päivän tapahtumista ja niin sille jäi huonoja muistoja eläinlääkäristä.

Tänään molemmat koirat olivat korvat pitkinä ja häntä koipien välissä heti alusta saakka. Chai, joka on yleensä todella sosiaalinen ja heiluttaa jokaiselle ihmiselle häntäänsä, ei antanut eläinlääkärin edes silittää itseään vaan painui lattiaa vasten välittömästi. Tosin ukko meni heti käsi ojossa sitä silittämään, antamatta koiran edes tsekata kuka tämä valkotakkinen tyyppi on ja huolimatta koiran elekielestä, joka omasta mielestäni oli aika ilmeistä. Chiliä mies ei yrittänytkään lähestyä, ehkä siksi että mieheni piteli sitä sylissään?

Selvitimme asiamme. Olin viisaana ostanut tarvittavat matolääkkeet jo Suomesta, koska halusin varmistaa, että madotus onnistuisi ajallaan. Koiramme ovat aina suostuneet nuo matolääkkeet ottamaan namipalan kanssa mukisematta. Eläinlääkäri kuitenkin, jokseenkin epäloogisesti, tarjosi niille pilleriä paljaaltaan. Öö, toimii ehkä ahnean labradorinnoutajan kanssa, mutta ei todellakaan terrierin kanssa. Kun tämä ei onnistunut (iso yllätys…) hän haki ruokapurkin ja pisti pillerin ruokaan kätköön. Chai söikin omansa välittömästi (lue: nielaisi kokonaisena), mutta ahdistunut Chili, joka nyt tiesi, että ruuassa oli epäilyttävä pilleri, ei suostunut edes maistamaan epäilyttävän eläinlääkärin kädessä olevaa maksapasteijaa. Ehdotin, että minä yrittäisin antaa koiralle lääkeen, koska sitä pelotti.  Kerroin, että näin olimme toimineet aikaisemminkin eläinlääkärissä.

“Ei käy”, sanoi eläinlääkäri, tempaisi pienen koiramme kovakouraisesti luokseen, avasi väkisin sen suun ja työnsi pillerin syvälle kurkkuun ennen kuin mieheni tai minä saimme sanaakaan suustamme.

Chili-raukka meni tietysti ihan shokkiin. Se alkoi vapisemaan häntä koipien välissä. Nappasin sen välittömästi syliini ja se painautui mua vasten järkyttyneenä.

“Olisi ollut parempi, jos koiralle ei olisi annettu lääkettä väkisin”, sain sanottua.

Eläinlääkäri kohautti olkapäitään. “Tämä oli nopeampi tapa”, hän sanoi.

No siinä hän ehkä oli oikeassa. Mutta nopeampi ei aina tarkoita parempaa, etenkään pitkällä tähtäimellä. Olen itsekin joutunut joskus aikoinani lääkkeet työntämään eräänkin koiran kurkusta alas, mutta kyllä se on sitten aivan se viimeinen vaihtoehto. Koska nyt tämän kovakouraisen kohtelun seurauksena Chili on todennäköisesti seuraavalla eläinlääkärikäynnillä huomattavasti vaikeampi hoitaa. Ja kaksinverroin stressaantuneempi. Itsellänikin oli paha mieli, mun en ollut ehtinyt koiran avuksi, sitä puolustamaan.

Eläinlääkäri kirjoitti passeihin tarvittavat merkinnät ja lykkäsi ne käteeni.

“Näkemiin”, hän sanoi. Koiria hän ei enää vilkaissutkaan. Ei ehkä niitä maailman empaattisimpia tyyppejä. Mutta empatia ei taida ollakaan kovin italialainen hyve, mitä olen huomannut tarkkaillessani vanhempia lastensa kanssa. Aika surutta antavat esimerkiksi vauvojen täällä huutaa puuttumatta siihen kovin äkkisältään. Ja kuten sanoin, eläinten kanssa on usein hyvinkin kovakouraista meininkiä.

Menimme vastaanottotilaan maksamaan. Siellä meille kerrottiin, että eläinlääkärikäyntimme hinta oli yhteensä 20 euroa. Kaksikymmentä euroa??? Luulin ensin, että olin kuullut väärin, sillä esimerkiksi Kaliforniassa samantyyppisestä käynnistä veloitettiin aina monta sataa. Tosin siellä eläinlääkäri tutki eläimet ja teki niille terveystarkastuksen ennen lääkkeen antoa. Mikä on varmaankin aika standardikäytäntö. Siellä ei tulisi kuuloonkaan antaa koiralle lääkkeitä tutkimatta sitä ensin. Suomessakin käynnin hinta olisi kahdelta koiralta huomattavasti enemmän kuin vaivaiset 20 euroa. Sillä ei pääse edes ovesta sisälle! Tosin näissä kalliimmissa maissa meitä on poikkeuksetta palvellut eläinlääkäri, joka on selkeästi pitänyt eläimistä. Ehkä olemmekin maksaneet ennemminkin palvelun laadusta kuin itse toimenpiteistä, vaikka luulisi että eläimistä välittämäinen olisi eläinlääkärille aikalailla oletusarvo. Miksi ryhtyä eläinlääkäriksi, jos eläimet eivät kiinnosta? Vaikka taitaapa maailmassa olla paljon lääkäreitäkin joita eivät ihmiset voisi vähempää kiinnostaa…

Vastaanottovirkailija kirjoitti minulle käsin kuitin ja pyysi osoitetta, jonne lähettää laitaa postitse laskusta printattu versio. Miksi sitä ei printattu siinä heti, en tiedä. Pöydällä ei ollut tosin tietokonettakaan. Maksupääte oli kuitenkin, ettei käteiselle tarvinnut maksaa jos ei halunnut.

Koirat olivat tyytyväisiä, kun pääsivät ulos aamuaurinkoon. Chili ravisteli itseään pitkään ja hartaasti. Koirathan ravistelevat usein rauhoittaakseen itsensä tai toisia läsnäolijoita. Koirilla on muitankin ns. rauhoittavia signaaleja kuten pään kääntäminen, kuonon nuolaisu tai haukottelu. Niistä voi lukea lisää täältä, jos on kiinnostunut (ja jos sulla on koira, etkä tiedä mitä ovat rauhoittavat signaalit, lue ehdottomasti!)  https://www.taitoatassuihin.fi/rauhoittavat-signaalit/

Nyt on sitten eläinlääkärissäkin käyty. Hyvää oli se, ettei siinä mennyt puolta päivää ja oli yhtä halpaa kuin kampaamokäynti. Huonoa oli se, ettei eläinlääkärillä tuntunut olevan harmaintakaan aavistusta miten koirien kanssa ollaan tai että ne ylipäätään ovat eläviä olentoja, joita kannattaisi kohdella kunnioittavasti. Tai että omistajalla voisi olla jotain sanottavaa siihen, miten hänen koiraansa kohdellaan ns. ammattilaisen puolesta. Mutta, hengissä selvittiin siitäkin ja Chilikin toivottavasti toipuu kokemastaan. Se selviää viimeistään sitten seuraavalla eläinlääkärikäynnillä, toivottavasti jossakin muualla…

Rooman kodittomat

Roomassa on paljon kodittomia, joidenkin laskujen mukaan pitkälti yli kymmenen tuhatta. Näistä kodittomista suurin osa on miehiä ja heistä suurin osa on alle 55-vuotiaita. Erään tutkimuksen mukaan yleisin syy kodittomuuteen Italiassa on avioero. Lisäksi monet ovat maahanmuuttajia, joilla ei ole koulutusta.

Itsekin näen kodittomia täällä jatkuvasti, vaikka asunkin aikalailla kaupungin liepeillä. Keskustassa heitä on liikkeellä enemmänkin ja joskus oltuani siellä aamuvarhaisella, heidät voi löytää rivissä nukkumassa eri rakennuksien katosten alta makuupusseihin kääriytyneinä. Täällä meidän lähellä monet heistä asuvat puistojen puskissa, jonne he kyhäävät asumuksensa erilaisista muoveista, pressuista ja pahveista. Alla on kaksi todella epätarkkaa ja huonoa kuvaa, jotka olen napannut ohi mennessäni.

Tässä sinisessä kyhäelmässä asusteli noin kuukauden koditon mies. Hänen asumuksensa oli ehkä vähän huonossa paikassa, nimittäin aivan puiston etuportin ja siten myös vilkkaasti liikennöidyn tien varressa. En tiedä miksi hän siihen eräänä päivänä ilmestyi, kuten en tiedä miksi hän sitten eräänä päivänä lähti. Voi olla, että poliisi kävi häntä hätyyttelemässä jonkun kansalaisen ilmoituksen perusteella, sillä täytyy sanoa, että hän kyllä roskasi ja ulosti lähiympäristöön aika vapautuneesti.

Tämä toinen koditon on asunut joen toisella puolella ainakin koko sen ajan kuin mekin olemme asuneet tällä alueella eli noin puoli vuotta. Tämä kuva on otettu aikalailla ensimmäisillä kerroilla kun lenkillä ollessani huomasin hänen nuotionsa joen toisella puolella. Kuva on vähän epäselvä, koska sitä ottaessa oli jo aika hämärää ja jouduin kännykälläni zoomaamaan joen yli, mutta siitä saa ehkä ainakin kuvan siitä millaisessa ryteikössä ja joen rinteessa tämä koditon asuu. Aivan hänen asuinpaikkansa yläpuolella on ajotie, jota reunustavat useat talot. Junaratakin menee ihan vierestä. Vaikeasta paikastaan huolimatta rinteeseen muutti talven aikana myös muita kodittomia, ja nyt joen uomassa on muutama pressuviritelmä vieri vieressä. Asumisen jäljet näkyvät rannassa aika selkeästi, sillä asukit ovat aika surutta heitelleet roskia ympäriinsä. Niistä osa on päätynyt todennäköisesti myös alla virtaavaan jokeen.

Vastaavanlaisia, mutta huomattavasti suurempia, kodittomien yhdyskuntia olen nähnyt täällä meidän asuinalueella nyt neljässä eri paikassa. Nämäkin ovat kaikki olleet joen läheisyydessä ja niissä asukkaat asuvat teltoista. Alueet ovat yleisten puistojen laitamilla, joten itsekin ohitan niitä lenkillä useasti, mutta siitä huolimatta olen harvemmin nähnyt niiden läheisyydessä ihmisiä. Tosin usein teltat ovat niin syvällä metsiköissä tai puskissa, että niitä ei juurikaan erota elleivät ne ole väritykseltään helposti havaittavia.

Nämä telttakylät ovat selkeästi pysyvämpää luokkaa kuin esimerkiksi yllä olevissa kuvissa näkyvät väliaikaiset kyhäelmät. Toisaalta teltankin voi purkaa minuuteissa ja siirtää. Jotkut kodittomat hakevat pysyvämpää ratkaisua. Esimerkiksi eilen pyöräillessäni Rooman liepeillä ohitin useita alueita, jotka oli aidattu käyttäen apuna lankkuja, rautalankaa ja tietöissä usein nähtyä oranssia muovisäleikköä. Ryteiköstä johtuen tonteille oli huono näkyvyys, mutta välillä ohi pyöräilevä utelias suomalainen (lue: minä) pääsi näkemään mistä oli kysymys. Eräskin vanhempi mies oli rakentanut laudoista pienen hökkelin ja sen ympärille istuttanut kasvimaan, jossa hän kasvatti jos jonkinlaista vihannesta. Siellä hän eilenkin kuokki kasvimaata vierellään isohko koira. Viljelmän takana avautui kaunis puutarhakin, jossa kasvoi kukkia. Luulen itse, että maaplänttien alkuperäinen tarkoitus saattoi olla siirtolapuutarhan tyyppinen ratkaisu. Asumuksien kunnosta ja rakennusaineista päätellen en kuitenkaan usko, että niitä oli tarkoitettu talviasuttavaksi. En myöskään usko, että niissä on välttämättä sähköä ja juoksevaa vettä nyt ei ainakaan.

Vähän samantapaisia asumuksia olen nähnyt Rooman pohjoispuolella moottoritiesillan kupeessa sijaitsevalla pellolla, jonne on kyhätty laudoista ja pressuista asumuksia vieri viereen samaan tapaan kuin Etelä-Amerikan slummeissa (joita tosin olen nähnyt vain televisiossa). Näissä hökkeleissä on sähkötkin ja talvella useasta omatekoisesta savupiipusta tuprutti savua. Pellon laidalle oli myös tuotu viisi bajamajaa yhteisiksi käymälöiksi. Kerran näin bussin ikkunasta kuinka lapset leikkivät hökkeleiden välissä, joten voisin kuvitella, että täällä asuu perheellisiä kodittomia. Tai riippuu tietenkin siitä, mikä on kodittoman määritelmä. Kadulla asuvaan kodittomaan verrattuna näillä ihmisillä on jonkinlainen koti. Vai onko? Tässä linkki katsomaan lyhyttä dokumenttia romaaniperheestä, joka asuu dokkarin kuvaamisen aikoihin juuri tällaisessa slummissa Roomassa.

Dokkarin Alexandra kertoo tekevänsä työtä roskien parissa. Olen itsekin nähnyt näitä romaaninaisia penkomassa tämän tästä meidänkin roskiksia. He työntelevät likaisia, ihmisten hylkäämiä rikkinäisiä lastenvaunuja joihin he ovat virittäneet pahvilaatikoita. Tähän laatikkoon kerätään roskiksista kaikki heidän mielestään vähääkään käyttökelpoinen tavara. Joskus nämä naiset ovat liikkeellä pareittain, joskus miehensä tai lastensa kanssa. He myös saattavat istua sunnuntaisin kirkon edessä tai seisoskella bussipysäkkien tuntumassa kerjäämässä rahaa.

Rahaa kerjäävät myös Afrikasta tulleet nuoret siirtolaismiehet. Uskon, että heillä on kuitenkin jonkinlainen tukikohta tai asumus, josta käsin he tätä tekevät, sillä heillä on aina poikkeuksetta päällään puhtaat, ehjät vaatteet. Lisäksi he seisovat aina ruokakauppojen edessä hattu kourassa, joten ajattelen, että ehkäpä he ovat järjestäytyneet yhdessä. Kaliforniassahan tämä on kovin yleistä, ainakin omassa kotikaupungissamme oli pari ihan tunnettua kerjäläiskartellia, jotka systemaattisesti kerjäsivät vuorollaan tietyissä paikoissa, yleensä tien varressa liikennevalojen kohdalla. Luinkin jostain, että nämä ihmiset toimivat yhdessä ja potti sitten jaetaan kaikkien kesken. He saattavat myös asua pienessä asunnossa yhdessä, monta kymmentä miestä.

Pari viikkoa sitten mieheni näki bussissa kodittoman miehen, jolla oli päällään vain pitkä kaapu. Ei muuta. Ei edes kenkiä. Mies oli noin kolmekymppinen ja likainen. Hän istui bussin takaosaan ja söi vanhaa, ruskeaa banaanikuorta. Mistä lie senkin löytänyt? Roskiksesta? Maasta? Koditon haisi kuulemma ulosteelle ja virtsalle niin voimakkaasti, että kaikki bussin takaosassa matkustaneet ihmiset siirtyivät bussin etuosaan. Mieheni oli kotiin tullessaan aivan pois tolaltaan, koska oli halunnut auttaa tätä ihmisrauniota, muttei ollut lamaannukseltaan kyennyt edes miettimään mitä tuo auttaminen voisi pitää sisällään tuossa hetkessä.

Olen itsekin nähnyt täällä nyt kolmesti vastaavanlaisen tapauksen. Hänellä on vaatteenaan pitkä untuvatakki, joka ulottuu lyhyellä miehellä melkein nilkkoihin. Nilkat hänellä ovat paljaat ja jalassa hänellä on säällä kuin säällä varvastossut. Mies on yltäpäältä liassa ja hänen tukkansa on takkuinen ja rasvainen. Jossain hän kuitenkin ajelee partaansa, sillä se ei ole kovin pitkä. Kerran näin hänet bussin ikkunasta, kun hän istuskeli eräällä betoniporsaalla ja söi omenaa. Toisen kerran ohitin hänet pyörällä kun hän puikkelehti autojen välissä näiden odotellessa punaisen valon vaihtumista. Hän kerjästi rahaa koputtelemalla ikkunoihin. Kolmannen kerran näin hänet ollessani lenkillä koirien kanssa.  Hän oli juomassa ja pesemässä itseään puiston edessä olevalla suihkukaivolla. Katseemme kohtasivat hetkeksi, mutta tuntui etten siitä huolimatta saanut mieheen mitään kontaktia, hänen silmiensä takana oli vain tyhjää. Hän jatkoi itsensä pesemistä ja minä jatkoin koirieni kanssa matkaa.

Jo Kaliforniassa asuessa kodittomuus oli osa katukuvaa. Siellä tosin kodittomuuden taustalla saattaa olla aivan eri syyt kuin täällä (mielenterveysongelmat, vakava sairastuminen ilman terveysvakuutuksen tuomaa turvaa, työttömyys, päihteet) Ihmisen kurjuuden todistaminen lähes päivittäin on rankkaa, välillä tuntuu ihan kamalalta heidän puolestaan. Lisäksi itseäänkin helposti kalvaa syyllisyys siitä, että on itse jollakin lailla etuoikeutettu. Rankempaa on varmasti kuitenkin näillä ihmisillä. Rahaa olen joskus heille antanut, mutta sitä en tiedä paljonko siitä on hyötyä. Rahan kanssa saa täällä myös olla varovainen, sillä Rooma on tunnettu taskuvarkaista ja kerjäläisistä, jotka huijaavat sinua heti tilaisuuden tullen. Pari kertaa edellisessä asuinpaikassa ostin kaupan edessä istuneelle likaiselle vanhemmalle miehelle ruokaa. Hän ilahtui siitä ikihyvikseen.

Alla vielä linkki englanninkieliseen artikkeliin Rooman kodittomista. Siinä on hyviä kuvia, joista voi nähdä missä oloissa jotkut ihmiset täällä elävät. Kyllä tällaista arkipäivää nähdessään tulee kiitelleeksi universumia siitä, että itsellä ja omilla läheisillä on asiat hyvin.

https://widerimage.reuters.com/story/homeless-in-rome

 

 

 

Rooman “musiikki”

Kyllä tämä suurkaupungissa asuminen on aikamoista melusaasteessa elämistä. Olen tästä vissiin aikaisemminkin tilittänyt, ainakin sivulauseessa, mutta tänään istuessani kevätauringossa kattoterassillamme, tuli taas huomattua missä mielettömässä äänten kakofoniassa sitä täällä viettääkään aikaansa.  Ja tämä asunto kun on vielä mielestäni aika hiljaisella alueella, ainakin verrattuna siihen aivan ensimmäiseen paikkaan jossa asuimme!

Mikä täällä sitten niin kauheasti mekkaloi?

Noh, autot nyt tietenkin, olemmehan miljoonakaupungissa, jossa on paljon liikennettä. Normaalimoottoriäänen lisäksi ambulanssin ujellus on ihan jokapäiväistä settiä, yleensä useita kertoja päivässä (nytkin, tätä kirjoittaessa, kuuluu ujellusta). Naapurin autohälyytin laukeaa vähintään kerran päivässä sekin. Lisäksi italialaisilla on aika herkkä ajotorvikäsi. Välillä he tööttäävät vain ilmoittaakseen, että ovat nyt siinä, vierelläsi, että huomaisithan. Tämä tööttäys on yleensä sellainen lyhyt ja vieno, kohtelias suorastaan. Se on erilainen kuin se tööttäys, jossa torveen nojataan koko painolla ja samalla näytetään italialaisia käsimerkkejä toisella kädellä. Tämä tapahtuu silloin kun joku lkehtaa hidastella edessäsi tai tunkea viereesi tai ohittaa väärältä puolelta tai muuten vain on mielestäsi väärässä paikassa, väärään aikaan. Jos oikein hyvin käy, tähän vielä yhtyy pari muutakin autoiljiaa. Silloin saadaan aikaiseksi suorannainen konsertti tai kuten italianopettajani aikoinaan sanoi: “Musica di Roma” , Rooman musiikki.

Tietysti autojen ja muun maaliikenteen lisäksi, taivas on täynnä lentokoneita. Tännehän lennetään kokoajan, koneet täynnä turisteja, joita on muuten kevään tultuaan alkanut näkymään katukuvassa ihan uudessa mittakaavassa. Metroonkaan ei meinaa mahtua ollenkaan jos ei muista mennä ensimmäiseen tai viimeiseen vaunuun. Emme asu kuitenkaan kummankaan lentokentän läheisyydessä, joten lentomelu on enemminkin sellaista etäistä jyminää tai huminaa.

Sitten ovat koirat. Niitä täällä on satoja ja monet niistä viettävät päiväänsä asuntojen terasseilla ja parvekkeilla, etenkin nyt, kun ilmat ovat lämmenneet.  Siellä terasseillaan ne sitten haukkuvat toisilleen, ensin yksi yhdelle ja toinen kolmannelle, kunnes lopulta kuoroon osallistuu kymmeniä lähialueen koiria. Jotkut niistä jaksavat haukkua tuntitolkulla, koira parat. Naapuritalossa asuva vihikoira ei hauku vaan ulvoo, ja yleensä vain pimeällä ilmeisesti ollessaan yksin kotona. Sen ulina saa muut koirat hiljenemään.

Italialaiset itse ovat myös aika meluisaa kansaa. Aika estottomasti huudellaan toisille ikkunasta tai kadulla. He eivät myöskään ole kauhean tietoisia siitä mihin aikaan he tätä tekevät. Yhtä hyvin voidaan karjua sieltä ikkunasta vaikkapa puolen yön kuin puolen päivän aikaan. Sama pätee roskien lajitteluun. Surutta keskellä yötä joku keksii kierrättää lasipullonsa ja -purkkinsa heittelemällä niitä kierrätysastiaan oikein voimalla niin että rikkoutuvan lasin ääni raikaa kivisten kerrostalojen välissä.

Sitten on vielä tämä naapureiden ääntely. Kun asuin Suomessa kerrostalossa, tuntui että talossa oli edes jonkinlainen äänieristys, mutta täällä sitä ei sitten ole juuri lainkaan. Välillä kuulen seinän läpi naapuripariskunnan kiistelyä (lue: italialaista keskustelua) melkeinpä sanasta sanaan ja jos television on päällä myöhään illalla, on vaikea nukahtaa sen pauhuun. Alakerran pianisti tykkää myös harjoitella iltamyöhään, onneksi hän sentään osaa soittaa todella hyvin. Tätä samaa settiä on tarjolla naapuritaloissakin ja etenkin nyt lämpimällä ilmalla ovet ja ikkunat ovat estoitta auki. Sieltä sitten kuuluu sen naapuritalossakin asuvan telkkari tai vaihtoehtoisesti vaikkapa trumpetin soitto.

Jännästi sitä kyllä tottuu näihinkin ääniin pikkuhiljaa. Muistan kuinka Sveitsissä asuimme ensimmäiset kolme vuotta junaradan lähellä. Aluksi junat häiritsivät valtavasti, etenkin yöllä kun suhahtivat vain sadan metrin päästä ohi, mutta kun parin vuoden päästä joku vierailija kauhisteli junan ääntä, vastasin vain:

“Ai mikä juna?”

Noh, ehkä oma hiljaisuuden kaipuuni on lisääntynyt tai sitten en vain ole vielä ollut Roomassa tarpeeksi kauan, mutta toistaiseksi en ole juurikaan tottunut tähän ainaiseen meluun. Vaikka täytyy sanoa, että on kiva asua kattohuoneistoissa, sillä tänne ylös saakka eivät ehkä kaikki äänet sitten kuitenkaan ulotu. Tai ulottuvat vaimeampina. Parin viikon päästä olen menossa Suomessa käymään ja todella mielenkiintoista verrata Helsingin keskustan ääniä Rooman ääniin. Kaliforniassa ero oli suuri. Huvittavintahan tässä on tietysti se, että aikoinaan Kaliforniassa häiritsi se, ettei koskaan ollut missään hiljaista. Nyt tietysti kuitenkin sekin “melu” kuullosti hiljaisuudelta verrattuna Roomaan. Kaikki on niin suhteellista. Suomessa tulee varmaan sellainen olo, että olen menettänyt kuuloni kokonaan, sen verran hiljaisempaa sielläkin on, jopa Helsingin lähiössä, kuin missään muualla.

 

Muotia roomalaisittain

Pukeutuminen ja vaatteet ovat tärkeitä asioita roomalaisille, sekä miehille että naisille. Se näkyy katukuvassa arkena ja viikonloppuisin, mutta myös vaatekauppojen tarjonnassa. Myös hius- ja partamuoti on selkeästi tärkeä ja siksi täällä on myös joka nurkassa kampaamoja ja partureita. Ja kun sanon joka nurkassa, tarkoitan sitä. Tässä meidänkin kerrostalon lähellä on näin äkkisältään mietittynä sadan metrin säteellä ainakin neljä kampaamoa ja asumme tosiaan keskustan ulkopuolella, ihan tavallisessa lähiössä.

Katukuvassa näkee, että vaatteisiin panostetaan ja muotia seurataan tiiviisti. Naiset käyttävät täällä usein korkokenkiä ja saappaita. Tämä ei todellakaan katso ikää, sillä koroilla tuntuvat kävelevän sekä nuoret että vanhat. Sanoisin, että noin yleisesti ottaen eläkeikäisten naisten pukeutuminen on Roomassa ihan eri luokassaan kuin esimerkiksi Helsingissä.  Vanhemmat naiset uskaltavat  myös pukeutua hyvinkin nuorekkaisiin vaatteisiin. Muistan viime kesän lopulla nähneeni useita yli seitsemänkymppisiä naisia hihattomissa kotelomekoissa ja värikkäissä korkokengissä, näky jota harvemmin muualla näkee.

Olikin suorastaan vaikea löytää täältä naisten talvisaappaita, joissa ei ollut juurikaan korkoa. En ole mikään korkeiden kantojen ystävä, sillä vaikka se ehkä näyttää kivalta, saan korkokengissä kävelystä aivan järkyttävät selkävaivat. Joten en koe sitä kannattavaksi. Joskus ihmettelenkin miten naiset täällä oikein suoriutuvat yli kymmenen sentin koroissaan, sillä Roomassa tulee väkisinkin käveltyä aika paljon. Muistan eräänkin kerran kun kävelin kotiin jostakin metron ollessa jälleen kerran lakossa. Edessäni käveli suurin piirtein minun ikäinen nainen järkyttävän korkeissa koroissa. Korot olivat niin korkeat, että käveleminen näytti suorastaan vaikealta. En osaa edes kuvitella miltä hänen jalkansa tuntuivat hänen päästyään kotiinsa, puhumattakaan sitten muusta kropasta. Mutta täällä tuntuu, että tärkeintä on se miltä näyttää eikä se miltä tuntuu. Vaikka mistäpä nimä tiedän, ehkä näillä naisilla on parempi kestävyys kuin minulla korkokenkien suhteen.

Miesten hiusmuoti on myös aika iso juttu. Miehet käyvät myös partureissa, jossa hiusten lisäksi pestään, hoidetaan ja muotoillaan parta. Italialaisilla on yleisesti ottaen paksu tukka ja siksi erilaisten leikkausten avulla siitä saa hyvinkin näyttävän näköisen. Suomeenkin rantautunut sivukalju-muoti on täälläkin valloillaan ja vähän jokatoiselta mieheltä on hiukset ajeltu hiukset millin pituiseksi sekä pään sivulta että takaa. Pään päällä on sitten paksu pehko, joka saatetaan vielä stailata edestä pystyyn. Suomessa muodissa ollut miesten nuttura pään päällä taas ei tunnu olevan täällä mikään suunnaton hitti.  Partoja täällä on monilla, ehkä siksi, että parrankasvu on italialaisilla aika runsasta. Siitä hyvä esimerkki poikani salibandyjoukkue, jossa 18-vuotiailla voi olla tuuhea täysparta (ja on välillä aika vaikea uskoa, että he ovat vasta tulleet täysikäisiksi). Lisäksi ainakin poikani joukkueessa pelaavat lukioikäiset pojatkin käyttävät mm. pikkutakkeja ja napitettavia, ihonmyötäisiä kauluspaitoja, joita en voisi kuvitellakaan kuusitoista vuotiaan päällä Kaliforniassa, puhumattakaan Suomessa, paitsi ehkä kevätjuhlissa.

Myös lapset on puettu näyttäviin ja usein hyvin epäkäytännöllisiin vaatteisiin. Ostoskeskuksissa joissa olen käynyt, on yleensä useita lastenvaateliikkeitä. Sateella juuri kellään ei ole sadetakkia tai muitakaan sadevaatteita saappaita lukuunottamatta ja lapsetkin käyttävät ennemmin sateenvarjoa. Kurahaalareita en osaa tänne edes kuvitella, vaikka talvella ne olisivatkin olleet tarpeen. Tosin mihinkäs niitä tarvitaan, sillä sateella täällä ei kukaan ole ulkona jos ei ole pakko eikä puistoonkaan mennä ellei keli ole todella hyvä (lue: lämmin ja kuiva). Kuljinkin koko talven koirieni kanssa erään lasten leikkipuiston ohi melkein päivittäin, näkemättä siellä yhtäkään lasta. Nyt kuitenkin, kevään saavuttua, myös lapset ovat ilmestyneet puistoon leikkimään, välillä niitä on siellä useita kymmeniä, ahdettuna pieneen neliönmuotoiseen tilaan.

Minua katsotaan usein aika pitkään, sillä koiria kuljettaessa pukeudun yleensä tuulihousuihin, verkkareihin tai muuhun urheiluvaatteeseen. Jaloissani on yleensä lenkkareihin paitsi sateella kumisaappaat. Erotun siis koiranulkoiluttajien joukosta hyvin selvästi, sillä he ovat järjestään aina pukeutuneet astetta hienommin, niin sanottuihin työvaatteisiin. Naisilla näen harvoin muutenkaan urheiluvaatteita, elleivät he ole juoksulenkillä ja silloinkin he ovat pukeutuneet hyvin muodikkaasti sävy sävyyn tai jopa pienen pieniin shortseihin vaikka ulkona olisi kuinka kylmä. Sateella taas ei juuri kukaan näytä ulkoiluttavan koiriaankaan, missä lie kadunkulmalla ne pissattavat. Silloin saankin ihan rauhassa itsekseni rymytä lähipuistossa sadevermeissäni näkemättä yhtään ketään.

Muotia ilmeisesti myös seurataan aktiivisesti mediasta samaan tapaan kuin suomalaiset seuraavata vaikkapa urheilua. Esimerkiksi uudemmissa metrojunissa, joissa on joka vaunussa televisiot, voi matkan aikana katsella otoksia erilaisista muotinäytöksistä ympäri maailmaa. Enpä usko että olen Rooman metrossa ollut montaakaan kertaa näkemättä ainakin yhden lyhyen klipin jossa pitkät laihat naiset lampsivat edes takaisin esitellen vaatteita.  Ja koska samaisista telkkareista voi näiden muotinäytösten lisäksi seurata vain mainoksia, uutisia sekä jalkapalloa, tämän maan kansallisurheilua, päättelisin, että aika tärkeää tuo muoti näyttäisi olevan roomalaisille.

Sunnuntai on etenkin se päivä, kun roomalainen (ja varmaankin italialainen noin yleensä) ottaa esiin vielä astetta hienommat pyhävaatteet ja lähtee kirkkoon. Tai jos ei kirkkoon, niin ainakin sukuloimaan. Sunnuntaisin kadut täyttyvät parhaimpiinsa pukeutuneista perheistä, jotka ovat kukkapuskan tai lahjan kera matkalla mummolaan tai ystävien luokse. Miehet ja pojat pukeutuvat pukuihin ja naisilla ja tytöillä on yleensä musta hame.  Tosin täytyy sanoa, että ainakin nuorten naisten pukeutuminen on hieman konservatiivisempaa sunnuntaisin, ainakin mitä hameen pituuteen tulee. Lisäksi pillifarkkuja ei selkeästi käytetä sunnuntaibrunsseilla tai kirkkoon mennessä.

Kovin siis on omanlaisensa pukeutumiskulttuuri täällä Roomassa. Siksi turistit erottuvat jo pukeutumisellaan kilometrien päähän, heillä kun ei yleensä ainakaan ole korkokenkiä eikä hameita, ainakaan talvella ja keväällä. Eikä tämä kyllä ole pelkästään pukeutumisesta kiinni, sillä kuten jo aikaisemmin mainitsin, hiukset ovat osa kokonaisuutta. Monet roomalaisnaiset käyvät kampaajalla vain laitattamassa hiuksensa ja mikäs siinä, kun se on niin halpaa. Tuossa meidän lähikampaamossa Soniakin pesee ja suoristaa tukkasi alle kympillä. Siksi monet, etenkin vanhemmat naiset, käyvät hänen luonaan pari kertaa viikossa laitattamassa kampauksensa ojennukseen. Eipä tarvitse sitä sitten enää kotona väännellä ja käännellä.  Hänen asiakkaansa vaihtelevat keski-ikäisestä ysikymppiseen, sillä täällä Roomassa hyvältä näyttäminen ei katso ikää. Yhtälailla ysikymppiset naiset huolehtivat ulkonäöstään kuin parikymppisetkin. Harvemmin täällä näkee edes täysin harmaita hiuksia muuta kuin miehillä, sillä järjestään kaikki iäkkäämmät naiset värjäävät hiuksiaan. Tietysti suomalaiseen hiuslaatuun verrattuna, italialainen tukka on kuin pehko hevosenjouhia; se kestääkin jatkuvaa värjäystä varmaan ihan erilailla kuin hento suomalainen hius.

Asiakaspalvelua italialaisittain

Meidän kotinettimme on alkanut oikuttelemaan viimeisen parin viikon aikana. Kokeilimme ensin muutamaa kotikonstia, mutta lopulta otimme yhteyttä vuokraisäntäämme Francescoon. Hän otti heti asian omakseen ja lähti selvittämään mistä moinen temppuilu johtui. Aluksi hän otti yhteyttä operaattoriin kotoaan, mutta he kertoivat, että hänen on soitettava täältä meiltä, jotta he voivat auttaa häntä. Sovimme tapaamisen ja Francesco, joka ei ole ollenkaan tyypillinen italialainen, saapui minuutilleen oikeaan aikaan paikalle. Hän soitti operaattorille, jonotti kiltisti vuoroaan ja sai kuulla, että homma olikin jo hoidossa edellisen soiton jäljiltä.

Anteeksipyydelleen Francesco lähti kotiin.

Asia ei kuitenkaan korjaantunut. Kohta Francesco oli taas täällä meillä, soittelemassa nettipalvelun tarjoajalle. Hän kertoi jo lähettäneensä heille myös jonkinlaisen kirjelmän asiasta, koska hän oli omien sanojensa mukaan soittanut palveluntarjoajalle jo moneen kertaan ja jättänyt viestejä, mutta kukaan ei ollut lupauksista huolimatta soittanut takaisin.

“Ja minä olen ollut asiakkaana kymmeniä vuosia!” Francesco tilitti närkästyneenä. Hän on jännä tyyppi, juttelee hyvin hitaalla rytmillä ja on erittäin tarkka yksityiskohdista, toisin kuin suurin osa maanmiehistään. Tällä kertaa kun hän soitti, puhelin oli kaiuttimella ja pääsin kuuntelemaan tätä mielenkiintoista asiakaspuhelua. En toki siitä kaikkea ymmärtänyt, mutta sen tajusin, ettei se sujunut kovin jouhevasti. Yksi syy siihen oli se, että langan toisessa päässä oleva nainen ei antanut Francescon sanoa yhtäkään lausetta loppuun. Siitäkös Francescolla meni herne nenään!

“Aspetta, aspetta” (odota, odota), hän hoki, naisen puhua pälättäessä omaa asiaansa.

Lopulta nainen hiljeni hetkeksi – ehkä vetääkseen henkeä? – ja Francesco pääsi väliin. Nyt hän oli kuitenkin jo aika raivostunut ja alkoi tilittämään asiaansa ihan toisella äänensävyllä. Nainen yritti jatkuvasti keskeyttää hänet, mutta Francesco piti itsepintaisesti kiinni sanottavasta asiastaan. Molemmilla alkoi volyymit nousemaan, koska yleensä se voittaa täällä joka puhuu kovimmalla äänellä. Francesco prässäsi päälle itsepintaisesti ja lopulta nainen alistui kuuntelemaan. Sen jälkeen keskustelu sujui kutakuinkin normaalisti ja asia saatiin selvitettyä.

Samanlaista asiakaspalvelua olen nähnyt postissa, jossa postivirkailija saattaa yhtäkkiä keskeyttää asiakkaansa. Viimeksi näin kävi pari viikkoa sitten kun kävin postista hakemassa paketin. Edelläni oleva nainen sai kauheat vihapuheet niskaansa ilmeisesti koska oli hakemassa pakettia jonkun muun puolesta ilman valtakirjaa. En nyt ole ihan varma, koska en kaikkea ymmärtänyt eikä hänkään saanut asiaansa edes kokonaan selitettyä, sillä virkailija ei lopulta antanut hänen puhua lainkaan, huusi vain puheen päälle kovalla äännellä. Paketin hän sai kyllä lopulta mukaansa vaikka kaksi virkailijaa hänelle yhdessä vaiheessa tilitti jotakin. Asiakas vain pyöritteli silmiään ja elehti anteeksipyytävästi.

Itse katselin tätä meininkiä taas huuli pyöreänä ja mietin mitä tapahtuisi, jos Kaliforniassa joku asiakaspalvelussa työskentelevä henkilö näin huutaisi asiakkaalleen. Varmaan saisi potkut siltä istumalta. Tai hyvässä lykyssä haastettaisiin oikeuteen henkisten vammojen tuottamisesta. Täällä se on kuitenkin arkipäivää. Mielenkiintoista miten tässäkin asiassa voidaan olla näin erilaisia eri kulttuureissa.

Tuo toisen ihmisen puheen jatkuva keskeyttäminen on kyllä hyvin italialainen piirre. Olen havainnut, että he eivät myöskään juuri kuuntele toisiaan. Omaa juttua vaan suolleetaan toisen puheen päälle. Jouduin itsekin tämän kokemaan, kun yritin sen erään vinoon menneen salibandymatsin jälkeen puhua vastajoukkueen valmentajan kanssa. Hän kuuntelu mua tasan kolmen sanan verran ja sitten alkoi tilittää omaa asiaansa minun puheeni päälle. Kun jossain vaiheessa sain hänet hiljenemään ja selvitin asiaani hän ei selkeästi edes kuunnellut mitä minulla oli sanottavana, sillä heti kun lopetin, hän alkoi puhua ihan toisesta asiasta kovalla äänellä.  Jos yritin sitten hänen kanssaan keskustella asiasta jonka hän toi esille, hän ei antanut mun taaskaan puhua kahta sanaa pidempään huutamatta päälle. Sivuhuomautuksena vielä se seikka, että samalla tämä valmentaja myös kokoajan tuli lähemmäksi ja lähemmäksi mua, niin että lopulta hänen naamansa oli niin lähellä mun naamaa, että joka hengenvedolla haistoin hänen hengityksensä. Ei auttanut astua taaksepäin, sillä hän työnsi naamaansa aina vain lähemmäksi. Lopulta laitoin torjuvasti käden eteeni, osoittaen näin ihan fyysisesti missä henkilökohtainen rajani kulki. Täytyy sanoa, että tuon valmentajan kanssa puhuminen oli kyllä kaiken kaikkiaan erikoinen kanssakäyminen. Tämä tosin nyt saattoi johtua siitä, että olen nainen ja hän on mies: ehkä hän halusi jotenkin mua tällä käytöksellä uhkailla?

Mutta, takaisin tähän puheen keskeyttämiseen… Italialainen ystäväni Vito, joka on jonkin sortin inrtovertti, kertoi minulle kerran inhoavansa yli kaiken sitä, että kaikki puhuvat toistensa päälle. Hän muisteli ensimmäistä kertaansa suomalaisessa saunassa, jossa hän oli ollut muutaman suomalaismiehen kanssa saunomassa.

“Saunassa oli hienoa, sillä kukaan ei keskeyttänyt kenenkään puheita. Me puhuimme tosi syvällisiäkin ja aina kun joku puhui, kaikki muut olivat hiljaa. Sitten kun puhuja lopetti puhumisen, oli sellainen sekunnin viive ennen kuin joku avasi suunsa. Se oli todella uskomatonta ja hienoa.”

En oikein tiennyt mitä tähän sanoa, olin jotenkin niin liikuttunut Viton tilityksestä. Hän koki selkeästi tulleensa kuulluksi ehkä ensimmäisiä kertoja elämässään juuri Suomessa. Eipä ihme, että Vito fanittaa Suomea aivan täysillä ja usein haaveileekin sinne muuttamisesta. Hän puhuu aina Suomesta kuin se olisi jonkinlainen paratiisi. Mitä se ei kyllä ole, ainakaan talvella! Kysyinkin häneltä kerran, oliko hän käynyt Suomessa vain kesällä, mutta hän kertoi olleensa kerran tammikuussa Tampereella.

“Siellä oli helvetin kylmää ja pimeää”, hän kertoi. “Mutta suomalaiset olivat mukavia ja ystävällisiä!”

No on se hyvä, että jonkun mielestä suomalaiset ovat mukavia ja ystävällisiä, sillä maineemme maailmalla ei ehkä viittaa siihen. Tosin sekin kai riippuu siitä miltä kannalta asiaa katsoo. Viton mielestä on ihan mahtavaa, että hänen suomalaiset kaverinsa eivät puhu, jos ei ole mitään sanottavaa. Miksi jauhaa turhasta, eikö? Joskin hänen italialaiset maanmiehensä varmaan pitäisivät tätä suomalaista tuppisuuperinnettä todella outona, aivan kuten amerikkalaiset. Noh, puheen keskeyttämisestä ei suomalaisia ainkaan noin yleisesti ottaen voi syyttää ja sen luulisi olevan hyväkin asia, ainakin välillä!

 

Kuluttavaa elämää

Olen huomannut, että oma sietokyky Rooman melskeessä asumiseen kulkee sykleissä. Välillä on ihan siedettävää ja sitten yhtäkkiä ei taas jaksaisi tätä meininkiä ollenkaan. En oikein edes osaa sanoa mistä nämä syklit johtuvat, joskus on sietokyky vain korkeammalla ja toisinaan sitten matalammalla. Tietenkin jos kolmatta kertaa aamulenkilläsi joku karjuu sinulle vespansa selästä hävyttömyyksiä kehdatessasi ylittää katua koiriesi kanssa suojatietä pitkin, on haasteellista pysyä positiivisena. Mutta aina ei edes tarvitse tapahtua mitään. Sitä vain herää aamulla ajatukseen, että en nyt vaan tänään jaksaisi olla täällä.

Juttelin erään suomalaisen kanssakärsijän kanssa ja hän sanoi minusta osuvasti, että Roomassa asuminen on kuluttavaa.

Kuluttava on tämän kaiken kuvaamiselle aika täydellinen sana, sillä sitä elämä Roomassa juuri on. Tämäkin suomalainen oli asunut täällä jo muutaman vuosikymmenen. Hän kertoi suhteensa Roomaan olevan viha-rakkaussuhteen. Ymmärrän sen kyllä hyvin, vaikken osaakaan kuvitella kuuna päivänä asuvani täällä useita vuosikymmeniä. Mutta ehkäpä tämä viha-rakkaussuhde on se aika normaalitila, asuitpa sitten missä tahansa. Monet ystäväni Suomessa allekirjoittaisivat tämän saman toteamuksen. Heinäkuussa he rakastavat Suomea, mutta joulukuun vaakassuorassa räntäsateessa eivät ehkä niinkään. Ehkä kuitenkin tämä Rooman viha-rakkaussuhde on sikäli juuri kuluttava, että sen molemmat puolet ovat läsnä elämässäsi päivittäin. Yhdessä hetkessä olet ihan ookoo ja seuraavassa jo manaat täällä asumisen syvimpään helvetttin.

Eräs toinen suomalainen johon törmäsin muutama viikko sitten kertoi haaveilevansa muutosta vähintään kerran viikossa.

“Olen asunut Roomassa yli kymmenen vuotta ja edelleen tulee hetkiä, että ajattelen etten kestä tätä enää. Pelottavaa on se, että näitä hetkiä tulee vähintään joka toinen päivä.”

Hän kertoi, että edelleen jaksaa mennä hermo siihen, että jos on käytävä pankissa, siihen menee puoli päivää. Ja jos asioita lähtee hoitamaan, niin kahta asiaa enempää on turha kuvitella hoitavansa päivässä. Että vanhat naiset kiilaavat kauppajonossa ja sitten huutavat ja sättivät sinua vielä kaupan päälle. Että kaikki huutavat kokoajan kaikille, sillä se on täkäläisten tapa puhua toisilleen. Että ihmiset eivät vastaa sähköposteihin tai puheluihin ja kaikesta pitää sopia kasvotusten, jos ollenkaan.  Se on kuluttavaa.

“Se ei vain oikein sovi tällaiselle suomalaisella tyypille, joka tykkää kaiken suunnitella ja tietää valmiiksi”, hän kiteytti.

Toisaalta asioilla on aina ne kaksi puolta. Joten jos ei italialaista saa sopimaan asioita etukäteen, hän osaa myös olla sen vuoksi joustava ajankäyttönsä kanssa. Samainen suomalainen kertoi hauskan tarinan siitä, kuinka oli järjestänyt vuosia sitten suomalaiselle työporukalle erilaisia tapahtumia ja kiertueita liittyen heidän ammattiinsa. Monikymmenpäinen ryhmä oli toivonut vierailua eräässä tietyssä firmassa ja vaikka suomalainen tuttavani oli yrittänyt soittaa ja meilata sinne jo useita viikkoja, kukaan ei ikinä vastannut hänen viesteihinsä. Lopulta hän oli ottanut riskin ja paukannut pihaan bussilastillisen suomalaisia kanssa. Firman omistaja oli ollut ihastunut ikihyvikseen ja toivottanut tervetulleeksi koko porukan, vaikka se oli keskeyttänyt hänen oman päivänsä totaalisesti. Vierailu oli sujunut mahtavasti, vaikka sitä ei oltu etukäteen suunniteltu tuttavani yrityksistä huolimatta.

“Silloin osasin arvostaa italialaista joustavuutta, vaikka olisihan se ollut kiva sopia asioista ajoissa”, hän sanoi.

Tämä joustavuus on kyllä ehkä se italialaisten paras piirre. Eilen kun juoksimme pojan synttäri-illallisen jälkeen katsomaan olisiko gelato-jätskiä myyvä paikallinen gelateria vielä auki ja se ei ollut, se ei haitannut, sillä kun koputtelimme oveen kävi ilmi, että eräs työntekijä oli vielä paikalla siivoamassa ja viemässä roskia. Kuullessaan pojan synttäreistä hän päästi meidän vielä sisälle ostamaan jätskiä kotiin vietäväksi, vaikka koko lafka oli periaatteessa kiinni. Mutta koska Italiassa käytäntö on todennäköisesti aina eri kuin periaate, voidaan olla joustavia. Mikä välillä ajaa meidät täällä hulluuden partaalle, mutta toisaalta voi joskus olla maailman ihaninta.

Lisäksi aina välillä on niitäkin hetkiä, että tajuaa asuvansa aika ainutlaatuisessa paikassa, paikassa, jonne tuhannet ihmiset matkustavat päivittäin ihmettelemään historiaa. Pelkästään Vatikaanissa on arvioitu käyvän noin 4.2 miljoonaa turistia vuodessa. Eivät he turhaan tänne tule, sillä onhan täällä paljon nähtävää. Se pukkaa vaan helposti unohtumaan tässä kuluttavan arjen keskellä. Siksi on hyvä, että välillä muistaa käydä keskustassa ihmettelemässä vaikkapa Colosseumia tai Pyhän Pietarin kirkkoa tai jotakin muuta todella vanhaa rakennusta. Ettei pääse unohtumaan mitä Rooma voi myös olla, sen kuluttavan lisäksi.

 

 

 

Urheiluhenkeä italialaisittain

Olen mielenkiinnolla taas seurannut paikallisten toimintaa salibandyareenoilla. Se on sikäli avartavaa, että tässä mikroympäristössä tulee vahvasti esille tiettyjä italialaisuuden ilmentymiä.  Olen esimerkiksi havainnut erikoisia piirteitä joukkueiden välissä kemioissa. Italialaisethan ovat tunnetusti hyväntuulisia ja päällisin puolin kavereita ihan kaikkien kanssa. Näin myös salibandyssä, tai ehkä etenkin juuri siinä, koska piirit ovat lajissa tässä maassa suhteellisen pienet.

Olen vissiin jo maininnutkin, että nähdessään toisten salibandyjoukkueiden jäseniä, heitä tervehditään vähintäänkin kättelemällä, mutta joskus jopa halaamalla. Poskisuudelmat ovat tavallisia naisten kesken sekä naisten ja miesten kesken, mutta olenpa muutaman kerran nähnyt sitä myös miesten ja poikien kesken.

Alkuun ajattelin, että onpa mahtavaa, tässä lajissa kaikki ovat yhtä happy familyä täällä Italiassa, mutta ei se nyt ihan niinkään ole. Aika nopeasti selvisi, että nämä etelän joukkueet eivät voi sietää pohjoisen joukkueita. Itseasiassa usean mielestä ihan pohjoisesta (eli Bolognan yläpuolelta, Itävallan rajan tuntumasta) tulevat pelaajat eivät oikeastaan ole edes italialaisia. Onkin totta, että useat näistä pelaajista puhuvat äidinkielenään saksaa, sillä rajan tuntumassa on useita kaksikielisiä kaupunkeja. Tämä on kuulemma jäänne satojen vuosien takaa, ennen Italian yhdistymistä 1860-luvulla. Eräskin roomalainen pelaaja kutsui näitä pelaajia “vuoristokansaksi” lievästi halveksuvaan sävyyn.

Kysyin tästä seuramme päävalmentajalta ja hän selitti, että historiallisesti Italia on jakautunut kolmeen osaan. Aivan etelässä asuvat sivistymättömät  ja pohjoisessa sitten nämä epäaidot italialaiset ja tässä keskellä ne oikeat, sivistyneet italialaiset. Turha varmaan mainita, että tämä näkökanta on esimerkiksi etelästä katsottuna aivan erilainen. He taas pitävät kaikkia Napolista pohjoiseen ylimielisinä. Toisaalta pohjoisessa etelä taas alkaa jo ennen Roomaa ja siellä mikään ei toimi niin kuin pitäisi.

Totta on kyllä se, että Etelä-Italia oli pitkään köyhää aluetta, jo ennen Italian itsenäistymistä ja siksi esim. koulujen taso siellä oli todella huono. Siksi edelleen heitä pidetään kouluttamattomina moukkina. Ja sitten on tietenkin vielä mafia, joka on lähtöisin juuri etelästä, tai tarkalleen ottaen Sisiliasta. Tosin nythän se on levittäytynyt kyllä muuallekin Italiaan ja mitä uutisiin on uskominen, on täällä Roomassakin ihan normisettiä. Mutta kuten sanoin, Roomakin on etelää, jos pohjoisesta katsoo.

Mutta takaisin salibandyyn, sillä haluan vielä avata hieman tätä näkemääni joukkueiden keskeistä”ystävyyttä”. Täällä Roomassahan on periaatteessa kaksi salibandyseuraa, tosin toinen on käytännössä Rooman ulkopuolella. Nämä kaksi seuraa pitävät paljon yhtä ja minullekin on moneen kertaan vakuuteltu, kuinka hyviä ystäviä kaikki ovat keskenään. Noh, jo se, että asiaa pitää vakuutella suureen ääneen haiskahtaa jokseenkin epäilyttävältä. Olenkin huomannut, että vaikka päällisin puolin olemme kaikki yhtä suurta onnellista perhettä, pinnan alla kiehuu – ja paljon.

Tämä ilmenee eritoten joukkueiden keskinäisissä peleissä, jossa meininkin yltyy välillä vaarallisiin mittoihin. Poika on saanut tämän tuntea nahoissaan, hänellä on pysyvät arvet selässäänkin eräästä pelistä, jossa hänet työnnettiin väkivaltaisesti kentän laidan yli erään häntä huomattavasti isomman pojan toimesta. Salibandyhän ei ole kontaktilaji, mutta täällä Italiassa, jossa ei ole yhden yhtäkään koulutettua pelituomaria, laji muistuttaa välillä amerikkalaista jalkapalloa ilman suojia. Eli siis rugbya. Mailat kädessä. Ja välillä vastustajan selässä tai jalkojen välissä. Valehtelematta.

Mielenkiintoista näissä painiottelua muistuttavissa matseissa on se, että jälkeenpäin aina sitten hehkutetaan tätä ystävyyttä ja pyydellään anteeksi omia tekemisiä. Välillä pelin tuoksinnassakin. Ensin runtataan kaveri laitaan, sitten törkeästi työnnetään hänet laidan yli ja jatketaan pelaamista kuin mitään ei olisi tapahtunut. Parin minuutin päästä kuitenkin käydään pelin lomassa kyseistä kundia kättelemässä ja taputtelemassa olkapäähän, jotta voidaan sitten minuutin päästä hänet taas kampata tylysti maahan tai hakataan mailalla jalat verille. Aivan kuin se, että pyytää anteeksi, oikeuttaisi mihin tahansa.

Erikoisin tapahtuma oli viime viikolla, kun menimme pojan alle 17-vuotiaiden liigaa pelaamaan toisen roomalaisen joukkueen kotihallille. Tämän seuran joukkueet ovat kaikkien liigojen fyysisin joukkue, ja juuri se sama, jonka jäljiltä pojalla on jo kertaalleen arvet selässä. Heille olisi kunnia-asia päästä voittamaan meidän seuramme joukkue, saavutus josta he ovat tähän saakka vain päässeet tällä kaudella unelmoimaan.  Siksi osasimme odottaa matsista aikamoista settiä, sillä kun kaikki keinot ovat sallittuja, niitä myös pyritään sumeilematta käyttämään.

Ennen matsia molemmat joukkueet, mutta etenkin kotijoukkue, pistivät pystyyn teatraalisen esityksen, jonka teemana oli joukkueiden keskinäinen ystävyys. Ainahan tätä ystävyyttä hehkutetaan, mutta nyt se meni kyllä monin tavoin överiksi. Ensin käteltiin jokseenkin voimallisesti. Sitten halailtiin ja taputeltiin selkään kovaäänisesti.  Yleisö (eli vanhemmat) jotenkin riemastuivat tästä ja salissa oli eräänlainen hurmoshenki. Tästä huomiosta innostuneena eräs vastajoukkueen (usein kovin dramaattisesti käyttäytyvä) pelaaja vei ystävyyden osoitukset astetta pidemmälle ja tarrasi 16-vuotiaan maalivahtiimme kiinni. Hän otti pojan päästä kiinni kaksin käsin ja yritti suudella suoraan suulle, mutta maalivahtimme käänsi viime hetkellä päänsä sivuun ja varovaisesti pyristeli pois hänen otteestaan.  Tästähän yleisö innostui huutelemaan kommentteja, mikä vuorostaan sai vastajoukkueen riehaantumaan entisestään. He kumartelivat yleisölle ja tuulettivat nyrkit ilmassa välillä lähetellen lentosuudelmia poikani joukkueen pelaajille, jotka vaitonaisina odottivat pelin alkamista.

Itselleni tuli koko farssista jotenkin pahaenteinen olo jo pelkästään siksikin, että näin kyllä pojan pelikavereiden synkistä ilmeistä, ettei tässä nyt enää ollut kyse mistään positiivisesta.  Jännästi muistui mieleen Kummisetä-elokuvan kakkososa, jossa Michael Corleone (Al Pacino) antaa veljelleen Fredo Corleonelle (John Cazale) ns. kuolemansuudelman, il bacio della morten. Tämä kuuluisa kohtaus juontaa juurensa Sisiliasta, jossa mafiapomon suudelma tarkoitti sitä, että seuraavaksi pääset hengestäsi. Jotenkin tässä salibandyjoukkueiden meuhkaamisessa oli jotakin samanhenkistä. Vaikka periaatteessa osoitettiin ystävyyttä, kaiken alla kiehui viha ja aggressio.

Ja näinhän se oli. Pelin ensi minuutista lähtien ei jäänyt epäselväksi miten tämä peli tultaisiin pelaamaan.  Kaikki tämä hypetys ystävyydestä oli muisto vain ja sen tilalla oli pelottavaa raivoa. Valitettavasti peli pelattiin erittäin pienessä hallissa, jonka sementtiseinät olivat vaarallisen lähellä kaukalon laitoja. Oma lapseni sai kerran oikein kunnon tällit joutuessaan työnnetyksi seinää vasten, pelkäsin jo että aivotärähdys tulee. Sanoin pojalle erien välissä, että pelaamisen saa lopettaa milloin tahansa, jos siltä tuntuu, itseään ei kannata loukata. Onneksi poika on nopea ja taitava pelaaja, joten onnistui välttelemään tuon seinäepisodin jälkeen pahimmat tilanteet vaikka jaloille tuli mailoista, niin että paukkui. Joukkuekavereita ei niinkään onnistanut, monet vuosivat verta pelin jälkeen, yksi päästä. Onneksi täällä pelataan vain sen kaksi erää, sillä kolmatta en enää lapseni olisi antanut pelata, ainakaan ilman kypärää.

Seuraavana viikonloppuna meno jatkui aikuisten turnauksessa. Kausi lähenee loppuaan ja viimeisissä peleissä päätetään kuka pääsee play offeihin pelaamaan. Kovasti roomalaiset joukkueet kannustivat toisiaan pohjoisen joukkueita vastaan, mutta jälleen kerran rivien välistä pystyi lukemaan jotakin passivis-aggressiivista. Välillä kannustushuudot yltyivät karjumiseksi ja jännäksi kettuiluksi, jossa yksittäisiä pelaajia ikäänkuin yritettiin häpäistä vitsinä, jonka jälkeen porukalla räkänaurut päälle. Mutta siis kannustuksen merkeissä, tietysti, kavereita kun ollaan. Vai ollaanko? Kaikki jaksavat vakuutta, että ollaan, ollaan, kaikesta huolimatta. Erikoista ystävyyttä, sanon minä.

Vain kerran näiden kuukausien aikana olen kuullut kenenkään sanovan suoraan mitään negatiivista tästä toisesta roomalaisesta joukkueesta. Se tapahtui kun ihmettelin ääneen vastajoukkueen painiotteita. Silloin seuramme päävalmentaja tokaisi, että eipä tuo ole ihme, kun heillä on tuollainen persläpi valmentajana. En ollut uskoa korviani, sillä italialaiset eivät hauku ns. omiaan (pohjoisen tyyppejä kyllä, sujuvasti ja estoitta). Hän kuitenkin huomasi virheensä ja nopeasti korjasi, että mies on ihan mukava (“olemme tunteneet jo vuosia, olemme hyvät ystävät!”).

Ja kuin todisteeksi siitä, seuramme kutsuivat nämä samaiset kaverit ns. ystävyysotteluun omalle hallillemme eilen. Vaikea ymmärtää miksi, kun yleensä matsin jälkeen vähintään pari omaa pelaajaamme on aina lievästi loukkaantuneita. Varsinainen ystävyysottelu. Tai ehkä he vain halusivat näyttää – jälleen kerran – missä kaappi seisoo. Ja niinhän siinä taas kävi, että voitimme pelin 12-1. Voiton jälkeen pidettiin matalaa profiilia mutta jälkeenpäin sitä sitten hekuteltiin kyllä WhatsApp-ryhmissä siihen sävyyn, että siitäs saitte, “ystävät”.

Eipä tässä mitään, olen urheilussa saanut nähdä jos jonkinlaista kilpailuhenkisyyttä. Erikoista tästä kuvaamastani meiningistä tekee nämä ystävyyden osoittamisen ylilyönnit, jotka jo itsessään ovat jotenkin aggressiivisia, vaikka kyseessä olisi niinkin intiimi ele kuin halailu tai pussailu. Se on jotenkin suomalaisesta näkökulmasta kovin outoa ja ehkä vähän epämiellyttävääkin, koska en ymmärrä sen merkitystä täysin. Kulttuurilla on tässäkin varmasti oma osansa, ja perinteillä. Sekä sukupuolirooleilla, sillä en tosiaan tätä vastaavanlaista käytöstä ole havainnut naisjoukkueiden kesken lainkaan.