Asiakaspalvelua italialaisittain

Meidän kotinettimme on alkanut oikuttelemaan viimeisen parin viikon aikana. Kokeilimme ensin muutamaa kotikonstia, mutta lopulta otimme yhteyttä vuokraisäntäämme Francescoon. Hän otti heti asian omakseen ja lähti selvittämään mistä moinen temppuilu johtui. Aluksi hän otti yhteyttä operaattoriin kotoaan, mutta he kertoivat, että hänen on soitettava täältä meiltä, jotta he voivat auttaa häntä. Sovimme tapaamisen ja Francesco, joka ei ole ollenkaan tyypillinen italialainen, saapui minuutilleen oikeaan aikaan paikalle. Hän soitti operaattorille, jonotti kiltisti vuoroaan ja sai kuulla, että homma olikin jo hoidossa edellisen soiton jäljiltä.

Anteeksipyydelleen Francesco lähti kotiin.

Asia ei kuitenkaan korjaantunut. Kohta Francesco oli taas täällä meillä, soittelemassa nettipalvelun tarjoajalle. Hän kertoi jo lähettäneensä heille myös jonkinlaisen kirjelmän asiasta, koska hän oli omien sanojensa mukaan soittanut palveluntarjoajalle jo moneen kertaan ja jättänyt viestejä, mutta kukaan ei ollut lupauksista huolimatta soittanut takaisin.

“Ja minä olen ollut asiakkaana kymmeniä vuosia!” Francesco tilitti närkästyneenä. Hän on jännä tyyppi, juttelee hyvin hitaalla rytmillä ja on erittäin tarkka yksityiskohdista, toisin kuin suurin osa maanmiehistään. Tällä kertaa kun hän soitti, puhelin oli kaiuttimella ja pääsin kuuntelemaan tätä mielenkiintoista asiakaspuhelua. En toki siitä kaikkea ymmärtänyt, mutta sen tajusin, ettei se sujunut kovin jouhevasti. Yksi syy siihen oli se, että langan toisessa päässä oleva nainen ei antanut Francescon sanoa yhtäkään lausetta loppuun. Siitäkös Francescolla meni herne nenään!

“Aspetta, aspetta” (odota, odota), hän hoki, naisen puhua pälättäessä omaa asiaansa.

Lopulta nainen hiljeni hetkeksi – ehkä vetääkseen henkeä? – ja Francesco pääsi väliin. Nyt hän oli kuitenkin jo aika raivostunut ja alkoi tilittämään asiaansa ihan toisella äänensävyllä. Nainen yritti jatkuvasti keskeyttää hänet, mutta Francesco piti itsepintaisesti kiinni sanottavasta asiastaan. Molemmilla alkoi volyymit nousemaan, koska yleensä se voittaa täällä joka puhuu kovimmalla äänellä. Francesco prässäsi päälle itsepintaisesti ja lopulta nainen alistui kuuntelemaan. Sen jälkeen keskustelu sujui kutakuinkin normaalisti ja asia saatiin selvitettyä.

Samanlaista asiakaspalvelua olen nähnyt postissa, jossa postivirkailija saattaa yhtäkkiä keskeyttää asiakkaansa. Viimeksi näin kävi pari viikkoa sitten kun kävin postista hakemassa paketin. Edelläni oleva nainen sai kauheat vihapuheet niskaansa ilmeisesti koska oli hakemassa pakettia jonkun muun puolesta ilman valtakirjaa. En nyt ole ihan varma, koska en kaikkea ymmärtänyt eikä hänkään saanut asiaansa edes kokonaan selitettyä, sillä virkailija ei lopulta antanut hänen puhua lainkaan, huusi vain puheen päälle kovalla äännellä. Paketin hän sai kyllä lopulta mukaansa vaikka kaksi virkailijaa hänelle yhdessä vaiheessa tilitti jotakin. Asiakas vain pyöritteli silmiään ja elehti anteeksipyytävästi.

Itse katselin tätä meininkiä taas huuli pyöreänä ja mietin mitä tapahtuisi, jos Kaliforniassa joku asiakaspalvelussa työskentelevä henkilö näin huutaisi asiakkaalleen. Varmaan saisi potkut siltä istumalta. Tai hyvässä lykyssä haastettaisiin oikeuteen henkisten vammojen tuottamisesta. Täällä se on kuitenkin arkipäivää. Mielenkiintoista miten tässäkin asiassa voidaan olla näin erilaisia eri kulttuureissa.

Tuo toisen ihmisen puheen jatkuva keskeyttäminen on kyllä hyvin italialainen piirre. Olen havainnut, että he eivät myöskään juuri kuuntele toisiaan. Omaa juttua vaan suolleetaan toisen puheen päälle. Jouduin itsekin tämän kokemaan, kun yritin sen erään vinoon menneen salibandymatsin jälkeen puhua vastajoukkueen valmentajan kanssa. Hän kuuntelu mua tasan kolmen sanan verran ja sitten alkoi tilittää omaa asiaansa minun puheeni päälle. Kun jossain vaiheessa sain hänet hiljenemään ja selvitin asiaani hän ei selkeästi edes kuunnellut mitä minulla oli sanottavana, sillä heti kun lopetin, hän alkoi puhua ihan toisesta asiasta kovalla äänellä.  Jos yritin sitten hänen kanssaan keskustella asiasta jonka hän toi esille, hän ei antanut mun taaskaan puhua kahta sanaa pidempään huutamatta päälle. Sivuhuomautuksena vielä se seikka, että samalla tämä valmentaja myös kokoajan tuli lähemmäksi ja lähemmäksi mua, niin että lopulta hänen naamansa oli niin lähellä mun naamaa, että joka hengenvedolla haistoin hänen hengityksensä. Ei auttanut astua taaksepäin, sillä hän työnsi naamaansa aina vain lähemmäksi. Lopulta laitoin torjuvasti käden eteeni, osoittaen näin ihan fyysisesti missä henkilökohtainen rajani kulki. Täytyy sanoa, että tuon valmentajan kanssa puhuminen oli kyllä kaiken kaikkiaan erikoinen kanssakäyminen. Tämä tosin nyt saattoi johtua siitä, että olen nainen ja hän on mies: ehkä hän halusi jotenkin mua tällä käytöksellä uhkailla?

Mutta, takaisin tähän puheen keskeyttämiseen… Italialainen ystäväni Vito, joka on jonkin sortin inrtovertti, kertoi minulle kerran inhoavansa yli kaiken sitä, että kaikki puhuvat toistensa päälle. Hän muisteli ensimmäistä kertaansa suomalaisessa saunassa, jossa hän oli ollut muutaman suomalaismiehen kanssa saunomassa.

“Saunassa oli hienoa, sillä kukaan ei keskeyttänyt kenenkään puheita. Me puhuimme tosi syvällisiäkin ja aina kun joku puhui, kaikki muut olivat hiljaa. Sitten kun puhuja lopetti puhumisen, oli sellainen sekunnin viive ennen kuin joku avasi suunsa. Se oli todella uskomatonta ja hienoa.”

En oikein tiennyt mitä tähän sanoa, olin jotenkin niin liikuttunut Viton tilityksestä. Hän koki selkeästi tulleensa kuulluksi ehkä ensimmäisiä kertoja elämässään juuri Suomessa. Eipä ihme, että Vito fanittaa Suomea aivan täysillä ja usein haaveileekin sinne muuttamisesta. Hän puhuu aina Suomesta kuin se olisi jonkinlainen paratiisi. Mitä se ei kyllä ole, ainakaan talvella! Kysyinkin häneltä kerran, oliko hän käynyt Suomessa vain kesällä, mutta hän kertoi olleensa kerran tammikuussa Tampereella.

“Siellä oli helvetin kylmää ja pimeää”, hän kertoi. “Mutta suomalaiset olivat mukavia ja ystävällisiä!”

No on se hyvä, että jonkun mielestä suomalaiset ovat mukavia ja ystävällisiä, sillä maineemme maailmalla ei ehkä viittaa siihen. Tosin sekin kai riippuu siitä miltä kannalta asiaa katsoo. Viton mielestä on ihan mahtavaa, että hänen suomalaiset kaverinsa eivät puhu, jos ei ole mitään sanottavaa. Miksi jauhaa turhasta, eikö? Joskin hänen italialaiset maanmiehensä varmaan pitäisivät tätä suomalaista tuppisuuperinnettä todella outona, aivan kuten amerikkalaiset. Noh, puheen keskeyttämisestä ei suomalaisia ainkaan noin yleisesti ottaen voi syyttää ja sen luulisi olevan hyväkin asia, ainakin välillä!

 

Amerikkalainen ystävä

Pari päivää sitten törmäsimme kadulla erääseen naiseen, joka välittömästi meidät bongattuaan työntyi luoksemme.

“Oletteko amerikkalaisia?” hän kysyi. Ehdimme tuskin vastaamaan, kun hän alkoi jo suoltaa lisäkysymyksiä ja kommentteja. Hän kertoi olevansa itsekin amerikkalainen ja sen kyllä kuuli myös aksentista, tosin siinä oli jännä sivujuonne, jota en osannut paikantaa ennen kuin hän paljasti olevansa alunperin Minnesotasta. Siellähän tuo murre ja tiettyjen sanojen ääntäminen on aika jännän kuuloista ainakin mun korvaani.

Ensimmäisen viiden minuutin aikana tämä nainen kertoi olevansa 51-vuotias triatlonisti, joka on käynyt 21:ssä maassa ja joka treenaa tällä hetkellä Frankfurtissa pidettävää triatlonia varten. Italialaisia hän haukkui, koska he eivät osaa englantia. Kuulemma kaikissa niissä muissa kahdessakymmenessä maassa puhuttiin nimenomaan englantia. Samaan hengenvetoon hän ilmoitti myös missä salilla käy treenaamassa.  Naisella oli pitkä, blondattu kihara tukkapehko ja hän oli erittäin ruskettunut. Väittäisin myös, että hänelle oli tehty ainakin rintavarustukseen jonkinasteista kirurgiaa. Hänellä oli puhuessaan myös vaikeuksia seistä paikoillaan, hän ikään kuin tepasteli edessämme kuin pieni lapsi, jolla on valtava pissahätä. Jotakin hänen maneereissaan ja puhetavassaan sai sisäiset varoituskelloni soimaan. En ollut varma uskoinko hänen puheistaan puoliakaan. Lisäksi täytyy kyllä sanoa, ettei hän kyllä näyttänyt ulkoisesti siltä, että treenaisi triatlonia varten, tosin kilpaileminen ja osallistuminen ovat tietenkin kaksi eri asiaa. Ainahan sitä voi treenata ja osallistua, ilman että on ihan superkunnossa.

Nainen kertoi laveasti (ja kovaäänisesti) kuinka hän on asunut täällä Italiassa jo puolisen vuotta ja saanut porttikiellon eräälle punttisalille. Samantien hän myös ilmoitti saaneensa kerran porttikiellon punttisalille, joka sijaitsi Beverly Hillsissä ja maksoi 250 taalaa kuussa. Öö, miksi tämä tieto oli tärkeä?  Ja mitä pitää tehdä, että saa porttikiellon punttisalille?

Kohtaamisemme oli tuskin kymmentä minuuttiakaan, mutta sen aikana kävi selväksi, että naisella ei ollut ihan kaikki muumit laaksossa. Vaikea varsinaisesti sanoa mikä hänessä ilmensi tätä asiaa, ehkä kyseessä oli monta pientä yksityiskohtaa. Päästyämme naisesta eroon mies vilkaisi minua:

“Olikohan tuo nainen käyttänyt jotain aineita? Ihan ei ollut kohillaan hänellä kaikki.”

Jep. Spekuloimme hetken sitä miksi nainen oli täällä Roomassa ja millä varoilla, mutta sitten unohdimme asian kokonaan. Kunnes törmäsimme häneen uudelleen tänään, tällä kertaa ruokakaupassa. Hän työnsi ostoskärryjä ja puristi samalla käsissään useita tyhjiä hedelmäosoaston muovipusseja. Meidät nähdessään hän moikkasi meitä pikaisesti ja kiirehti ohitsemme tuskin katsoen meihin päinkään. Hän vaikutti vielä oudommalta kuin edellisellä kerralla.

Menimme miehen kanssa tutkimaan pesuaineita viereiselle käytävälle kun yhtäkkiä kuulimme kassojen luota kovaa huutoa. Tämä amerikkalainen ystävämme siellä huusi suoraa huutoa kassaneidille.

“Minä puhun englantia!!” hän kiljui. “Englantia, kuulitko. Olen amerikkalainen ja puhun englantia!!”

Paikalle juoksi kassan avuksi myymälänhoitaja. Amerikkalainen ystävämme alkoi raivoamaan oikein todenteolla. Emme olleet ihan varmoja mitä asia koski, mutta epäilemme, että hän oli kenties yrittänyt varastaa jotakin. Lisäksi asia liittyi näihin muovipusseihin, joita hän oli kerännyt mukaansa. Hänen kiljumisensa yltyi entisestään.

“Go fuck yourselves, you fucking Italians”, hän raivosi niin että kauppa raikasi. Kauppias yritti saatella häntä ulos, tuloksetta. Hän kiljui ja kiroili ja haukkui kaikkia, jotka olivat näköpiirissä. Minä ja mieheni piilottelimme hyllyjen välissä. Emme todellakaan halunneet osallistua tähän tai assosioitua tuohon naiseen millään tavalla.

“Mahtavaa”, mieheni kommentoi matallalla äänellä. “Tämän jälkeen on tosi hienoa mennä amerikkalaisena tuonne kassalle.”

No älä muuta sano. Poikakaan ei ollut mukana, että olisi voinut esittää olevansa suomalainen. Päätimme antaa tomun laskeutua ja odotella hetken, ennen kuin menimme maksamaan ostoksemme. Lisäksi emme todellakaan halunneet kohdata sekopäistä maanmiestämme kaupan edessä, sillä kuulimme edelleen kuinka hän jatkoi täysin estoitta kiroilua ja ihmisten panttelua vielä kaupan ulkopuolellakin.

Mahtava tuttavuus. Toivottavasti ei tarvitse häntäkään nähdä uudelleen, mutta pahoin pelkään, että se voi olla vaikeaa. Mieheni vielä voi jotankin sulautua joukkoon, hän kun on niin italialaisen näköinen, mutta itse olen blodin pääni kanssa kyllä aika helposti tunnistettavissa. En tiedä kuka tämä nainen on, mutta nyt tiedämme, että hän ei tosiaan voi kovin hyvin. Ei kukaan normaali aikuinen ihminen saa tuollaisia itkupotkuraivareita ihan pienestä. Tietty mies jo alkoi spekuloimaan naisen taustoja. Kuka hän on?

Onneksi kassaneiti oli meille kuitenkin ystävällinen kun sönkötimme huonoa italiaamme. Mutta näin sitä voi kyllä joku yhdestä kerrastakin vetää johtopäätöksiä vaikkapa siitä millaisia amerikkalaiset ovat. Tai somalit. Tai syyrialaiset. Tai italialaiset. Ei siinä paljoa tarvita. Ihmiset kun ovat sellaisia, nopeita johtopäätöksiä tekeviä olentoja.