Edellisestä postauksesta on vierähtänyt yli kuukausi ja se johtuu useastakin syystä, mutta ehkä eniten siitä, etten ole vain yksinkertaisesti halunnut kirjoittaa. Tämä taas johtuu siitä, että meidän koko perheellä on ollut aika paljon työstettävää sekä ajatuksen että käytännön tasolla. Teimme nimittäin jo keväällä yhteisen päätöksen, että poika ja minä muutamme toistaiseksi Suomeen asumaan. Eli, oma Rooman “seikkailuni” jäi aika lyhyeksi, mikä on nyt tässä elämäntilanteessa itseasiassa helpotus.
Suurin syy muuttopäätökseen oli ehkä se, että pojalle on juuri nyt parempi päästä pois Roomasta. Vaikka nettikoulu sujui häneltä loistavasti ja oli se oikea ratkaisu vuoden vaihteessa, kun hän sen aloitti, se on kuitenkin teinille (tai kelle vain) pidemmän päälle aika yksinäistä puuhaa. Lisäksi italialaisessa salibandyssä oli paljon toivomisen varaa ja poika halusi kovasti kokeilla pelaamista korkeammalla tasolla. Kavereitakin, jotka puhuvat suurin piirtein samaa kieltä, oli ikävä. Kun vielä itsellänikin ovat työt kaikki Suomessa, on aika luontevaa lähteä pojan kanssa tänne.
Mies haluaisi myös Suomeen, mutta opiskelijavaihto ei onnistunut, vaikka hän sitä yritti. Nyt on vielä pieni mahdollisuus, että hän pääsisi Aaltoon suorittamaan yksittäisiä kursseja, mutta jos sekään ei käy, niin hän palaa sitten lokakuussa Roomaan yksinään. Turha vaan mainita, että tämä vaihtoehto ei häntä kauheasti innosta, mutta eiköhän hän siitä suoriudu, sitten kuitenkin.
Eli, minusta tuli taas kerran paluumuuttaja. Asuin Suomessa viisi vuotta sitten sen puolitoista vuotta. Muutenhan en ole täällä asunut sitten 90-luvun lopun. Tiedän, että monelle palaaminen on vaikeaa, mutta itse olen tällä hetkellä vain innoissani. Katsotaan sitten marraskuussa uudelleen! No ei, tiedänhän minä nämä Suomen kelit, ettei tule sitten yllätyksenä kun sataa räntää sivusuunnassa kolme kuukautta putkeen ja on vain niin maan prkleen pimeää.
Toistaiseksi olen vain ollut helpottunut kun bussit kulkevat, kadut ovat siistejä ja ihmiset osaavat jonottaa pankkiautomaatille tönimättä. Ja kaupassa on ihan käydä, kun valikoimat ovat ihan huippuluokkaa (ei ihan Amerikan luokkaa, mutta melkein). Raanastakin tulee niin hyvää (ja kylmää) vettä ja saunaan pääsee vaikka joka päivä. Eikä postissa virkailija huuda asiakkaille pää punaisena ja katua ei tarvitse ylittää henkensä uhalla.
Sitä en tiedä mitä tälle blogille käy, fiilispohjalla mennään. Italiastakin jäi paljon kirjoittamatta, asioita jotka vieläkin askarruttavat. Ehkä niitäkin täällä jossain vaiheessa puin, kunhan kerkeän ja tomu laskeutuu. Ja ken tietää, ehkä tästä tuleekin nyt paluumuuttajan päiväkirja? Ensiksi kuitenkin odottelemme, että pääsemme omaan asuntoon ensi kuun alussa ja sitten siitä kolmen viikon päästä saapuvat omat tavaramme Kaliforniasta. Melkein en edes muista mitä kaikkea muuttokuormassa onkaan, koska en ole tavaroitamme nähnyt vuoteen. Voi olla, että ainakin ne vaatteet mitä sieltä tulee, menevät kierrätykseen. Se hyvä puoli tässä matkalaukkuelämässä on, että huomaa kuinka vähällä sitä tulee toimeen. Siihen tottuu niin, että lopulta ei edes enää kaipaa niitä kaikki tavaroita, jotka ennen omisti.
riskinottajat 