Miehellä on sressi viisumista. Amerikkalaisena hän tarvitsee opiskelijaviisumin Italiaan, jos meinaa siellä oleilla ja käydä koulua. Viisumia ei kuitenkaan saa hakea kuin aikasintaan 90 päivää ennen koulun alkua. Ongelma vain on se, että tarkkaa alkamispäivää ei vielä ole, mikä on aika erikoista. Tai ehkä se ei Italiassa ole?
Viisumipaniikki nousi huippuunsa viikko sitten kun mies yritti netistä varata aikaa Italian lähetystöön ja selvisi, että kaikki ajat olivat jo menneet. Olin juuri tullut kotiin viikon reissusta Kanadaan ja kävelytin koiria läheisessä metsässä, kun mieheltä tuli tekstari.
“I’m panicking”, siinä sanottiin. Minä panikoin.
Kun tulin kotiin mies oli jo suurin piirtein psykoosissa.
“En saa aikaa lähetystöön. Se tarkoittaa sitä, etten saa viisumia ajoissa ja he antavat opiskelupaikkani jollekin muulle. Mitäs sitten tehdään kun talokin on jo myyty ja…”
Hän puhui kiihtyneellä äänellä ja näin kuinka hän jo hikoili tuskan hikeä. Istuin pöydän ääreen ja yritin olla sanomatta, että mähän sanoin jo kuukausi sitten, että hanki se perkeleen aika sinne lähetystöön. Kun arvasin, että tässä käy näin. Mutta mitähän hyötyä siitä nyt jälkikäteen olisi, muuta kuin että pääsisin sanomaan, että mähän sanoin. Koska olin tosiaan sanonut sen sata kertaa, että kannattaisi varmaan se aika sinne lähetystöön varata piakkoin.
Mies maalaili kauhuskenaarioita, siinä hän on hyvä. Kuinka hän ei saa viisumia ja kaikki menee sitten helvettiin saman tien. Tajusin, että poissa ollessani hän oli ehtinyt kuvitella vaikka minkälaiset kauhukuvat. Mitä jos kävisikin niin että… tai entä jos sattuisi vielä sellainen juttu että… Apua. Kaavin jostain empatianrippeet (mikä oli aika haasteellista, sillä kuten sanoin, olin jo kuukausi sitten pyytänyt häntä hoitamaan tämän asian…) ja kysyin häneltä, voisinko lukea netistä printatut viisumia koskevat paperit. Hän antoi ne auliisti minulle luettavaksi. Ensimmäiseksi sieltä osui silmiini puhelinnumero, johon saattoi soittaa ja pyytää apua.
“Mikäs numero tämä on?” kysyin.
Mies tempaisi paperit itselleen. “Miten en ole tuollaista numeroa huomannutkaan?” hän ihmetteli. Jaa, et ole huomannut, koska stressissä ihmisen havaintokyky on aikalailla nollan luokkaa… Hän katsoi kelloaan. “Taidanpa soittaa siihen heti.”
Numerossa vastasi italialainen naisihminen, Paola, joka mieheni asian kuultuaan rauhoitteli tätä. “Kyllä kaikki järjestyy, minä autan sinua. Saat kyllä täältä ajan, sillä haluan, että viisumisi järjestyy.”
Luojan kiitos Paolalle, hänen kanssaan on jo muutaman kerran tässä viikon mittaan keskusteltu. Hän on aivan loistava, tosin hän on juuri se virkailija, joka pyysi miestäni vielä harkitsemaan tarkkaan halusiko tämä asua Roomassa, koska Paolan mielestä Rooma on aika paska paikka.
“Menisitte vaikka Milanoon, sekin olisi parempi”, hän sanoi.
Noh, Roomaan tässä ollaan menossa jos ihmettä ei tapahdu ja mies pääse joltain varasijalta johonkin muuhun yliopistoon. Nyt kun nuo viisumiasiatkin alkavat selviämään. Ensi viikolla mieskin olisi varmaan valmis sinne lähetystöön menemään ihan henkilökohtaisesti Paolaa tapaamaan. Sekä viisumihaastatteluun. Suuri helpotus olisi tuon viisumin saaminen passiin mitä pikimiten. Ettei tarvitsisi enää sitäkään stressata. Sitten voisi stressata vaikkapa jotakin muuta. Kuten sitä, että kohta tämä kämppä pitää pakata ja tavarata laittaa säilytykseen. Ja autotkin myydä. Ja lentoliput ostaa. Ja – ja – ja…
riskinottajat 