Kuluttavaa elämää

Olen huomannut, että oma sietokyky Rooman melskeessä asumiseen kulkee sykleissä. Välillä on ihan siedettävää ja sitten yhtäkkiä ei taas jaksaisi tätä meininkiä ollenkaan. En oikein edes osaa sanoa mistä nämä syklit johtuvat, joskus on sietokyky vain korkeammalla ja toisinaan sitten matalammalla. Tietenkin jos kolmatta kertaa aamulenkilläsi joku karjuu sinulle vespansa selästä hävyttömyyksiä kehdatessasi ylittää katua koiriesi kanssa suojatietä pitkin, on haasteellista pysyä positiivisena. Mutta aina ei edes tarvitse tapahtua mitään. Sitä vain herää aamulla ajatukseen, että en nyt vaan tänään jaksaisi olla täällä.

Juttelin erään suomalaisen kanssakärsijän kanssa ja hän sanoi minusta osuvasti, että Roomassa asuminen on kuluttavaa.

Kuluttava on tämän kaiken kuvaamiselle aika täydellinen sana, sillä sitä elämä Roomassa juuri on. Tämäkin suomalainen oli asunut täällä jo muutaman vuosikymmenen. Hän kertoi suhteensa Roomaan olevan viha-rakkaussuhteen. Ymmärrän sen kyllä hyvin, vaikken osaakaan kuvitella kuuna päivänä asuvani täällä useita vuosikymmeniä. Mutta ehkäpä tämä viha-rakkaussuhde on se aika normaalitila, asuitpa sitten missä tahansa. Monet ystäväni Suomessa allekirjoittaisivat tämän saman toteamuksen. Heinäkuussa he rakastavat Suomea, mutta joulukuun vaakassuorassa räntäsateessa eivät ehkä niinkään. Ehkä kuitenkin tämä Rooman viha-rakkaussuhde on sikäli juuri kuluttava, että sen molemmat puolet ovat läsnä elämässäsi päivittäin. Yhdessä hetkessä olet ihan ookoo ja seuraavassa jo manaat täällä asumisen syvimpään helvetttin.

Eräs toinen suomalainen johon törmäsin muutama viikko sitten kertoi haaveilevansa muutosta vähintään kerran viikossa.

“Olen asunut Roomassa yli kymmenen vuotta ja edelleen tulee hetkiä, että ajattelen etten kestä tätä enää. Pelottavaa on se, että näitä hetkiä tulee vähintään joka toinen päivä.”

Hän kertoi, että edelleen jaksaa mennä hermo siihen, että jos on käytävä pankissa, siihen menee puoli päivää. Ja jos asioita lähtee hoitamaan, niin kahta asiaa enempää on turha kuvitella hoitavansa päivässä. Että vanhat naiset kiilaavat kauppajonossa ja sitten huutavat ja sättivät sinua vielä kaupan päälle. Että kaikki huutavat kokoajan kaikille, sillä se on täkäläisten tapa puhua toisilleen. Että ihmiset eivät vastaa sähköposteihin tai puheluihin ja kaikesta pitää sopia kasvotusten, jos ollenkaan.  Se on kuluttavaa.

“Se ei vain oikein sovi tällaiselle suomalaisella tyypille, joka tykkää kaiken suunnitella ja tietää valmiiksi”, hän kiteytti.

Toisaalta asioilla on aina ne kaksi puolta. Joten jos ei italialaista saa sopimaan asioita etukäteen, hän osaa myös olla sen vuoksi joustava ajankäyttönsä kanssa. Samainen suomalainen kertoi hauskan tarinan siitä, kuinka oli järjestänyt vuosia sitten suomalaiselle työporukalle erilaisia tapahtumia ja kiertueita liittyen heidän ammattiinsa. Monikymmenpäinen ryhmä oli toivonut vierailua eräässä tietyssä firmassa ja vaikka suomalainen tuttavani oli yrittänyt soittaa ja meilata sinne jo useita viikkoja, kukaan ei ikinä vastannut hänen viesteihinsä. Lopulta hän oli ottanut riskin ja paukannut pihaan bussilastillisen suomalaisia kanssa. Firman omistaja oli ollut ihastunut ikihyvikseen ja toivottanut tervetulleeksi koko porukan, vaikka se oli keskeyttänyt hänen oman päivänsä totaalisesti. Vierailu oli sujunut mahtavasti, vaikka sitä ei oltu etukäteen suunniteltu tuttavani yrityksistä huolimatta.

“Silloin osasin arvostaa italialaista joustavuutta, vaikka olisihan se ollut kiva sopia asioista ajoissa”, hän sanoi.

Tämä joustavuus on kyllä ehkä se italialaisten paras piirre. Eilen kun juoksimme pojan synttäri-illallisen jälkeen katsomaan olisiko gelato-jätskiä myyvä paikallinen gelateria vielä auki ja se ei ollut, se ei haitannut, sillä kun koputtelimme oveen kävi ilmi, että eräs työntekijä oli vielä paikalla siivoamassa ja viemässä roskia. Kuullessaan pojan synttäreistä hän päästi meidän vielä sisälle ostamaan jätskiä kotiin vietäväksi, vaikka koko lafka oli periaatteessa kiinni. Mutta koska Italiassa käytäntö on todennäköisesti aina eri kuin periaate, voidaan olla joustavia. Mikä välillä ajaa meidät täällä hulluuden partaalle, mutta toisaalta voi joskus olla maailman ihaninta.

Lisäksi aina välillä on niitäkin hetkiä, että tajuaa asuvansa aika ainutlaatuisessa paikassa, paikassa, jonne tuhannet ihmiset matkustavat päivittäin ihmettelemään historiaa. Pelkästään Vatikaanissa on arvioitu käyvän noin 4.2 miljoonaa turistia vuodessa. Eivät he turhaan tänne tule, sillä onhan täällä paljon nähtävää. Se pukkaa vaan helposti unohtumaan tässä kuluttavan arjen keskellä. Siksi on hyvä, että välillä muistaa käydä keskustassa ihmettelemässä vaikkapa Colosseumia tai Pyhän Pietarin kirkkoa tai jotakin muuta todella vanhaa rakennusta. Ettei pääse unohtumaan mitä Rooma voi myös olla, sen kuluttavan lisäksi.

 

 

 

Urheiluhenkeä italialaisittain

Olen mielenkiinnolla taas seurannut paikallisten toimintaa salibandyareenoilla. Se on sikäli avartavaa, että tässä mikroympäristössä tulee vahvasti esille tiettyjä italialaisuuden ilmentymiä.  Olen esimerkiksi havainnut erikoisia piirteitä joukkueiden välissä kemioissa. Italialaisethan ovat tunnetusti hyväntuulisia ja päällisin puolin kavereita ihan kaikkien kanssa. Näin myös salibandyssä, tai ehkä etenkin juuri siinä, koska piirit ovat lajissa tässä maassa suhteellisen pienet.

Olen vissiin jo maininnutkin, että nähdessään toisten salibandyjoukkueiden jäseniä, heitä tervehditään vähintäänkin kättelemällä, mutta joskus jopa halaamalla. Poskisuudelmat ovat tavallisia naisten kesken sekä naisten ja miesten kesken, mutta olenpa muutaman kerran nähnyt sitä myös miesten ja poikien kesken.

Alkuun ajattelin, että onpa mahtavaa, tässä lajissa kaikki ovat yhtä happy familyä täällä Italiassa, mutta ei se nyt ihan niinkään ole. Aika nopeasti selvisi, että nämä etelän joukkueet eivät voi sietää pohjoisen joukkueita. Itseasiassa usean mielestä ihan pohjoisesta (eli Bolognan yläpuolelta, Itävallan rajan tuntumasta) tulevat pelaajat eivät oikeastaan ole edes italialaisia. Onkin totta, että useat näistä pelaajista puhuvat äidinkielenään saksaa, sillä rajan tuntumassa on useita kaksikielisiä kaupunkeja. Tämä on kuulemma jäänne satojen vuosien takaa, ennen Italian yhdistymistä 1860-luvulla. Eräskin roomalainen pelaaja kutsui näitä pelaajia “vuoristokansaksi” lievästi halveksuvaan sävyyn.

Kysyin tästä seuramme päävalmentajalta ja hän selitti, että historiallisesti Italia on jakautunut kolmeen osaan. Aivan etelässä asuvat sivistymättömät  ja pohjoisessa sitten nämä epäaidot italialaiset ja tässä keskellä ne oikeat, sivistyneet italialaiset. Turha varmaan mainita, että tämä näkökanta on esimerkiksi etelästä katsottuna aivan erilainen. He taas pitävät kaikkia Napolista pohjoiseen ylimielisinä. Toisaalta pohjoisessa etelä taas alkaa jo ennen Roomaa ja siellä mikään ei toimi niin kuin pitäisi.

Totta on kyllä se, että Etelä-Italia oli pitkään köyhää aluetta, jo ennen Italian itsenäistymistä ja siksi esim. koulujen taso siellä oli todella huono. Siksi edelleen heitä pidetään kouluttamattomina moukkina. Ja sitten on tietenkin vielä mafia, joka on lähtöisin juuri etelästä, tai tarkalleen ottaen Sisiliasta. Tosin nythän se on levittäytynyt kyllä muuallekin Italiaan ja mitä uutisiin on uskominen, on täällä Roomassakin ihan normisettiä. Mutta kuten sanoin, Roomakin on etelää, jos pohjoisesta katsoo.

Mutta takaisin salibandyyn, sillä haluan vielä avata hieman tätä näkemääni joukkueiden keskeistä”ystävyyttä”. Täällä Roomassahan on periaatteessa kaksi salibandyseuraa, tosin toinen on käytännössä Rooman ulkopuolella. Nämä kaksi seuraa pitävät paljon yhtä ja minullekin on moneen kertaan vakuuteltu, kuinka hyviä ystäviä kaikki ovat keskenään. Noh, jo se, että asiaa pitää vakuutella suureen ääneen haiskahtaa jokseenkin epäilyttävältä. Olenkin huomannut, että vaikka päällisin puolin olemme kaikki yhtä suurta onnellista perhettä, pinnan alla kiehuu – ja paljon.

Tämä ilmenee eritoten joukkueiden keskinäisissä peleissä, jossa meininkin yltyy välillä vaarallisiin mittoihin. Poika on saanut tämän tuntea nahoissaan, hänellä on pysyvät arvet selässäänkin eräästä pelistä, jossa hänet työnnettiin väkivaltaisesti kentän laidan yli erään häntä huomattavasti isomman pojan toimesta. Salibandyhän ei ole kontaktilaji, mutta täällä Italiassa, jossa ei ole yhden yhtäkään koulutettua pelituomaria, laji muistuttaa välillä amerikkalaista jalkapalloa ilman suojia. Eli siis rugbya. Mailat kädessä. Ja välillä vastustajan selässä tai jalkojen välissä. Valehtelematta.

Mielenkiintoista näissä painiottelua muistuttavissa matseissa on se, että jälkeenpäin aina sitten hehkutetaan tätä ystävyyttä ja pyydellään anteeksi omia tekemisiä. Välillä pelin tuoksinnassakin. Ensin runtataan kaveri laitaan, sitten törkeästi työnnetään hänet laidan yli ja jatketaan pelaamista kuin mitään ei olisi tapahtunut. Parin minuutin päästä kuitenkin käydään pelin lomassa kyseistä kundia kättelemässä ja taputtelemassa olkapäähän, jotta voidaan sitten minuutin päästä hänet taas kampata tylysti maahan tai hakataan mailalla jalat verille. Aivan kuin se, että pyytää anteeksi, oikeuttaisi mihin tahansa.

Erikoisin tapahtuma oli viime viikolla, kun menimme pojan alle 17-vuotiaiden liigaa pelaamaan toisen roomalaisen joukkueen kotihallille. Tämän seuran joukkueet ovat kaikkien liigojen fyysisin joukkue, ja juuri se sama, jonka jäljiltä pojalla on jo kertaalleen arvet selässä. Heille olisi kunnia-asia päästä voittamaan meidän seuramme joukkue, saavutus josta he ovat tähän saakka vain päässeet tällä kaudella unelmoimaan.  Siksi osasimme odottaa matsista aikamoista settiä, sillä kun kaikki keinot ovat sallittuja, niitä myös pyritään sumeilematta käyttämään.

Ennen matsia molemmat joukkueet, mutta etenkin kotijoukkue, pistivät pystyyn teatraalisen esityksen, jonka teemana oli joukkueiden keskinäinen ystävyys. Ainahan tätä ystävyyttä hehkutetaan, mutta nyt se meni kyllä monin tavoin överiksi. Ensin käteltiin jokseenkin voimallisesti. Sitten halailtiin ja taputeltiin selkään kovaäänisesti.  Yleisö (eli vanhemmat) jotenkin riemastuivat tästä ja salissa oli eräänlainen hurmoshenki. Tästä huomiosta innostuneena eräs vastajoukkueen (usein kovin dramaattisesti käyttäytyvä) pelaaja vei ystävyyden osoitukset astetta pidemmälle ja tarrasi 16-vuotiaan maalivahtiimme kiinni. Hän otti pojan päästä kiinni kaksin käsin ja yritti suudella suoraan suulle, mutta maalivahtimme käänsi viime hetkellä päänsä sivuun ja varovaisesti pyristeli pois hänen otteestaan.  Tästähän yleisö innostui huutelemaan kommentteja, mikä vuorostaan sai vastajoukkueen riehaantumaan entisestään. He kumartelivat yleisölle ja tuulettivat nyrkit ilmassa välillä lähetellen lentosuudelmia poikani joukkueen pelaajille, jotka vaitonaisina odottivat pelin alkamista.

Itselleni tuli koko farssista jotenkin pahaenteinen olo jo pelkästään siksikin, että näin kyllä pojan pelikavereiden synkistä ilmeistä, ettei tässä nyt enää ollut kyse mistään positiivisesta.  Jännästi muistui mieleen Kummisetä-elokuvan kakkososa, jossa Michael Corleone (Al Pacino) antaa veljelleen Fredo Corleonelle (John Cazale) ns. kuolemansuudelman, il bacio della morten. Tämä kuuluisa kohtaus juontaa juurensa Sisiliasta, jossa mafiapomon suudelma tarkoitti sitä, että seuraavaksi pääset hengestäsi. Jotenkin tässä salibandyjoukkueiden meuhkaamisessa oli jotakin samanhenkistä. Vaikka periaatteessa osoitettiin ystävyyttä, kaiken alla kiehui viha ja aggressio.

Ja näinhän se oli. Pelin ensi minuutista lähtien ei jäänyt epäselväksi miten tämä peli tultaisiin pelaamaan.  Kaikki tämä hypetys ystävyydestä oli muisto vain ja sen tilalla oli pelottavaa raivoa. Valitettavasti peli pelattiin erittäin pienessä hallissa, jonka sementtiseinät olivat vaarallisen lähellä kaukalon laitoja. Oma lapseni sai kerran oikein kunnon tällit joutuessaan työnnetyksi seinää vasten, pelkäsin jo että aivotärähdys tulee. Sanoin pojalle erien välissä, että pelaamisen saa lopettaa milloin tahansa, jos siltä tuntuu, itseään ei kannata loukata. Onneksi poika on nopea ja taitava pelaaja, joten onnistui välttelemään tuon seinäepisodin jälkeen pahimmat tilanteet vaikka jaloille tuli mailoista, niin että paukkui. Joukkuekavereita ei niinkään onnistanut, monet vuosivat verta pelin jälkeen, yksi päästä. Onneksi täällä pelataan vain sen kaksi erää, sillä kolmatta en enää lapseni olisi antanut pelata, ainakaan ilman kypärää.

Seuraavana viikonloppuna meno jatkui aikuisten turnauksessa. Kausi lähenee loppuaan ja viimeisissä peleissä päätetään kuka pääsee play offeihin pelaamaan. Kovasti roomalaiset joukkueet kannustivat toisiaan pohjoisen joukkueita vastaan, mutta jälleen kerran rivien välistä pystyi lukemaan jotakin passivis-aggressiivista. Välillä kannustushuudot yltyivät karjumiseksi ja jännäksi kettuiluksi, jossa yksittäisiä pelaajia ikäänkuin yritettiin häpäistä vitsinä, jonka jälkeen porukalla räkänaurut päälle. Mutta siis kannustuksen merkeissä, tietysti, kavereita kun ollaan. Vai ollaanko? Kaikki jaksavat vakuutta, että ollaan, ollaan, kaikesta huolimatta. Erikoista ystävyyttä, sanon minä.

Vain kerran näiden kuukausien aikana olen kuullut kenenkään sanovan suoraan mitään negatiivista tästä toisesta roomalaisesta joukkueesta. Se tapahtui kun ihmettelin ääneen vastajoukkueen painiotteita. Silloin seuramme päävalmentaja tokaisi, että eipä tuo ole ihme, kun heillä on tuollainen persläpi valmentajana. En ollut uskoa korviani, sillä italialaiset eivät hauku ns. omiaan (pohjoisen tyyppejä kyllä, sujuvasti ja estoitta). Hän kuitenkin huomasi virheensä ja nopeasti korjasi, että mies on ihan mukava (“olemme tunteneet jo vuosia, olemme hyvät ystävät!”).

Ja kuin todisteeksi siitä, seuramme kutsuivat nämä samaiset kaverit ns. ystävyysotteluun omalle hallillemme eilen. Vaikea ymmärtää miksi, kun yleensä matsin jälkeen vähintään pari omaa pelaajaamme on aina lievästi loukkaantuneita. Varsinainen ystävyysottelu. Tai ehkä he vain halusivat näyttää – jälleen kerran – missä kaappi seisoo. Ja niinhän siinä taas kävi, että voitimme pelin 12-1. Voiton jälkeen pidettiin matalaa profiilia mutta jälkeenpäin sitä sitten hekuteltiin kyllä WhatsApp-ryhmissä siihen sävyyn, että siitäs saitte, “ystävät”.

Eipä tässä mitään, olen urheilussa saanut nähdä jos jonkinlaista kilpailuhenkisyyttä. Erikoista tästä kuvaamastani meiningistä tekee nämä ystävyyden osoittamisen ylilyönnit, jotka jo itsessään ovat jotenkin aggressiivisia, vaikka kyseessä olisi niinkin intiimi ele kuin halailu tai pussailu. Se on jotenkin suomalaisesta näkökulmasta kovin outoa ja ehkä vähän epämiellyttävääkin, koska en ymmärrä sen merkitystä täysin. Kulttuurilla on tässäkin varmasti oma osansa, ja perinteillä. Sekä sukupuolirooleilla, sillä en tosiaan tätä vastaavanlaista käytöstä ole havainnut naisjoukkueiden kesken lainkaan.

Kun erakko-geeni iskee

Kuvittele eteesi iso kirkko, jonka edessä on noin 30 metriä leveät portaat. Menet perheesi kanssa portaille istumaan, koska kirkko ei ole vielä auennut ja haluatte hetken nauttia aamuauringosta ennen sen aukeamista. Koska on aikainen aamu, kaupunki on vielä hiljainen, eivätkä turistitkaan ole vielä ehtineet paikalle. Kirkon edusta on perhettäsi lukuunottamatta tyhjä. Katselette maailman menoa kirkon rappusilta kaikessa rauhassa, kun paikalle saapuu noin kaksikymmentäviisipäinen koululaislauma yhden opettajan kanssa. Opettaja ohjaa ryhmänsä kirkon suuntaan ja kehottaa lapsia istumaan portaille kuuntelemaan tietoiskua kirkon historiasta.

Minne luulet lasten istuvan?

Nojaa, riippunee varmaan siitä missä tämä kirkko seisoo. Jos se nimittäin on suomalaisessa kaupungissa, opettaja ohjaa lapsilauman mahdollisimman kauaksi sinusta ja perheestäsi, mielellään aivan toiseen päähän leveitä rappusia. Samaan saumaan hän myös kehottaa lapsia olemaan mahdollisimman hiljaa, jotta he eivät missään tapauksessa häiritse läheisyydessä olevia ihmisiä olemassaolollaan.

Näin myös kävisi todennäköisesti Sveitsissä. Sekä Yhdysvalloissa. Siellä tosin opettaja saattaisi tulla luoksenne ja kysyä teiltä jotakin merkityksetöntä, kuten kirkon aukeamisajankohtaa, vain siksi, että amerikkalaisille on tärkeä ottaa kontaktia, vaikkakin erittäin kohteliaasti ja muut huomioon ottaen.

Aika monessa muussakin maassa tällainen toisen ihmisen tilan kunnioittaminen olisi normaalikäytäntö.

Sitten on tietysti myös se vaihtoehto, että tämä kirkko on Italiassa. Siinä tapauksessa voisitte perheesi kanssa katsoa suu auki kuinka koko parikymmenpäinen lapsilauma suuntaa opettajan kehotuksesta portaille istumaan juuri siihen missä tekin olette. Siis ihan konkreettisesti. Itseasiassa kolme poika istuu aivan teidän viereenne, niin lähelle, että yhden pojan paidanhelma hipoo sinun reittäsi. Loput kasautuvat ympärillenne, osa teidän eteenne ja osa taakse, aivan kuin olisivat tunteneet teidät koko ikänsä.

Tosin lapset eivät välttämättä katso teihin päinkään, eikä myöskään opettaja. He jatkavat pävän ohjelmaa niin kuin  teitä ei olisikaan siinä heidän keskellään. Opettaja alkaa luennoimaan kirkon historiasta samalla kun lapset kihertävät, liikehtivät levottomasti ja tönivät toisiaan, kuunnellen vain puolella korvalla. Kun vihdoin toivutte ihmetyksestä ja nousette siirtyäksenne muualle, kukaan ei katso peräänne tai edes huomaa, että he jollakinlailla ovat loukanneet teidän henkilökohtaista tilaanne. Siksi kun istutte toiselle puolen tyhjiä kirkon rappusia, se jää sekä lapsilta että opettajalta autuaasti huomaamatta.

Mielenkiintoisia nämä kulttuurierot. Täällä Italiassa ihmiset hakeutuvat vaistomaisesti aina muiden ihmisten läheisyyteen kun Suomessa he hakeutuvat aina mahdollisimman kauaksi muista ihmisistä. Se näkyy muun muassa bussipysäkillä. Taannoin Facebookissakin taisi kiertää kuva suomalaisesta bussipysäkistä, jossa seisoi kymmenen ihmistä, joista jokainen piti vähintään parin metrin hajurakoa kanssamatkustajiin.  Täällä Italiassa nämä samaiset bussia odottelevat matkustajat seisovat pienessä rykelmässä ja hengittävät sujuvasti toistensa niskaan. Tai siltä se ainakin minusta tuntuu. Sama toistuu metrossa, jossa voi olla tilaa vaikka muille jakaa, mutta ihmiset tulevat istumaan juuri sinun viereesi istumaan tai seisomaan, kylki kylkeen kiinni.

Tätä tapahtuu usein, jos nyt ei ihan viikottain, mutta ainakin pari kertaa kuussa. Venetsiassa ollessamme matkustimme paikallisella vesibussilla. Seisoskelimme pienen laivan sisäkannella perheen kanssa ja otimme kuvia maisemista kun yllättäen perheemme keskelle änkesi italailainen keski-ikäinen nainen kamera kädessä. Hän jäi tyynen rauhallisesti siihen meidän kylkeen ottamaan kuvia, vaikka tilaa olisi ollut muuallakin. Häntä ei tuntunut pätkääkään häiritsevän se, että puhuimme toisillemme hänen päänsä ylitse englanniksi ja suomeksi tai että minä olin välillä hänen edessään ottamassa kuvia omalla kamerallamme. Lopulta pyysin häntä siirtymään, sillä hän oli todella meidän tiellämme ja kuten sanoin, tilaa olisi ollut muuallakin. Nainen katsoi minua kummissaan eikä siirtynyt.  Seuraavaksi hän ojensi kätensä ja silitti pojan sylissä olevaa koiraamme. Onneksi koira on kiltti, mutta poika katsoi naista vähän pitkään ja sitten loi minuun katseen, joka kertoi kyllä enemmän kuin tuhat sanaa.

Ja turha varmaan edes kertoa millaista on jonottaa vaikkapa kaupan kassajonossa täällä Roomassa. Siellä on usein sellainen fiilis, että ihmiset kiipeävät reppuselkään tai tulevan syliin. Olen kuullut, että Aasiassa on vähän samanlainen meininki. Siellä on tosin niin paljon ihmisiä, että ovat varmaan siksi tottuneet olemaan kuin sillit suolassa. Ehkä italialaisillekin tulee jonkinasteinen aukean paikan kammo, koska aina pyrkivät toisen ihmisen kylkeen, jos siihen saavat tilaisuuden.  Joku geneettinen juttu tässä on varmaan taustalla. Meillä suomalaisilla taitaa olla joku erakko-geeni, joka saa karvat nousemaan pystyyn heti kun joku tulee kolmea metriä lähemmäksi.  Ei ole siksi aina helppoa kestää italiaanojen lähentelyä…

Ps. Kuvan kirkko löytyy Sienasta, jossa tosiaan saimme seuraksemme sen italialaisen alakoululuokan.

 

Aikataulut italialaisittain

Yli viikko ehtinyt taas vierähtää, enkä ole kerennyt tätä blogiakaan ylläpitämään. Se ei kuitenkaan (todellakaan) johdu siitä, että aiheet olisivat loppu – päin vastoin. Alkaa jo olla runsauden pulaa. Eniten harmaita hiuksia on taas tällä(kin) viikolla aiheuttanut italialaisten tapa muuttaa suunnitelmia.

Otetaan esimerkiksi nyt vaikka pojan salibandyottelut. Jokaisen salibandysarjan (poika pelaa neljää eri sarjaa) eri ottelukalenterit annettiin jo syksyllä, mutta en osaa enää edes sanoa miten monta kertaa näihin kalentereihin on tullut muutoksia ja luonnollisesti aina viime tipassa. Tuntuu siltä, että peliaikataulujen muutaminen on jo sääntö eikä poikkeus. Tälläkin viikolla pojan piti lauantaina pelata alle 17-vuotiaiden sarjassa turnaus. Eilen saimme kuitenkin viestin, että pelit pelataankin jo tänään, keskiviikkona. Sunnuntain on sitten vuorossa aikuisten pienen kentän pelit. Ne sentään ovat edelleen sunnuntaina, mutta pelien järjestystä (ja siten myös peliaikoja) on muutettu jo kaksi kertaa. Kerran viime syksynä kävi niin, että pelien alkamisaika muutettiin edellisenä iltana tuntia myöhemmäksi. Valitettavasti meille ei sitä kukaan muistanut kertoa ja siksi olimme aamulla kahdeksan aikaan hallilla itseksemme ihmettelemässä missä kaikki muut ovat. Taisivat olla vielä nukkumassa siinä vaiheessa. Olemme sittemmin viisastuneet ja osaamme jo aina moneen kertaan varmistaa, että onhan se ottelu siihen aikaan sun sovittiin vai jokohan siihen on taas tullut muutoksia.

Miestä tämä aikataulujen vekslaaminen on alkanut hiertää oikein toden teolla.Eikä ihme. On vaikea suunnitella mitään kun jatkuvasti pitää olla valmiusasemissa lähtemään yliopistolle. Kevätlukukausihan alkoi nyt vasta tämän kuun alkupuolella ja vaikka koulua on jo käyty kaksi viikkoa, aikatauluihin ei ole tullut juurikaan selvyyttä. Mies kertoi, että tällä hetkellä mennään päivä kerrallaan, välillä jopa tunti kerrallaan.

Kyllähän opiskelijoille heti aluksi annettiin käteen jonkin sortin lukujärjestys, mutta kuten salibandyssäkin, tähän lukujärjestykseen tuli välittömästi muutoksia. Oikeastaan koko lukujärjestyksen olisi mun mielestä voinut samantien laittaa vaikka roskikseen, sillä toistaiseksi sen mukaan ei ole eletty päivääkään. Viimeisin käänne tapahtui viime torstaina, jolloin mies sai kahden aikaan yöllä proffaltaan tekstarin (Trumpin tapaan), jossa kerrottiin että tulevana maanantaina ei olekaan vapaata, vaan iltapäiväksi on suunniteltu viiden tunnin pituinen luento. Eipä siinä muuta, mutta perheemme oli suunnitellut neljän päivän reissun Pohjois-Italiaan juuri tuolle ajakohdalle. Samoin pari mieheni pari opiskelukaveria olivat niin ikään matkalla kuka mihinkin, yksi Berliiniin ja toinen Amsterdamiin.

Mies ja hänen opiskelijatoverinsa yrittivät käydä proffan kanssa kauppaa tästä maanantain luennosta, mutta se ei auttanut yhtään, päin vastoin. Proffa julisti, että läsnäolo oli pakollista, jos mieli saada kurssista minkäänsortin arvosanaa. Miehen ei auttanut kuin alistua ja palasimme lomaltamme sen verran aikaisemmin kotiin, että mies pääsi luennolle mukaan, joskin vähän myöhässä.

Maanantaina kävi sitten ilmi, että kyseessä olikin uuden opettajan workshop-tyyppinen luentosarja ja koska opettaja oli Venetsiasta kotoisin, hän tulisi Roomaan opettamaan vain kolmesti tämän lukukauden aikana. Näistä kolmesta kerrasta otettaisiin sitten kaikki mahdollinen irti. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että päivät venyvät tällä viikolla valehtelematta kymmentuntisiksi. Eilenkin mieheni oli yliopistolla yhdeksästä aamulla puoli kahdeksaan illalla. Sinä aikana oli yksi pidempi tauko lounasta varten. Ja sama taas tänään. Miten kukaan jaksaa tuollaista settiä, onkin sitten eri asia. Ei siinä ainakaan ihan skarppina voi koko aikaa olla.

Luonnollisesti tämä yllättävä monen päivän workshop sekoittaa sen varsinaisen lukujärjestyksen kokonaan. Sillä nyt ne alkuperäiset luennot, jotka jäävät pitämättä, on työnnettävä johonkin rakoon. Siitä ei kuitenkaan ole toistaiseksi tullut mitään ilmoitusta, eikä varmaan tulekaan ennen kuin ehkä edellisenä iltana, jos sillonkaan. Usein asiasta ei myöskään ilmoiteta kaikille yhdessä, vaan joku opiskelijoista saa sanan opettajalta ja hänen sitten oletetaan kertovan kaikille. Välillä langat käyvätkin iltaisin kuumana kun miehen vuosikurssi keskustelee WhatsAppin välityksellä tulevista tapahtumista, joskus jopa tulevasta päivästä.

– Tietääkö kukaan monelta aloitamme huomenna?

– Tietääkö kukaan monelta huomisen tentti on?

-Mikä tentti, onko meillä tentti?

-Mitäh?

Parin tunnin ja varmaan viidenkymmenen viestin jälkeen joltakin löytyy vastaus. Hän on saanut opettajan vastaamaan sähköpostiinsa ja toimii nyt sanansaattajana. Joskus uutiset ovat hyviäkin, oppilaat saavat nukkua pitkään, sillä proffalla onkin lääkäriaika heti aamusta ja hän saapuu yliopistolle vasta lounasaikaan. Joskus taas ei käy niin hyvin ja syvään huokaisten mies siirtää kännykän herätystä tuntia aikaisemmaksi.

 

 

 

 

Elämänkännit italialaisittain

No olipahan viikonloppu. Sain aimo annoksen italialaista kulttuuria ihan lähietäisyydeltä Milanon liepeillä, jossa sekä roomalaisen salibandyseuramme nais- että miesjoukkue pelasi pari peliä. Joukkueet matkustivat paikan päälle tarkoitusta varten vuokratulla bussilla, joka lähti kohti Milanoa jo varhain lauantaiaamuna. Koska mulla oli muuta menoa lauantaina, olin jo valmiiksi ilmoittanut tulevani perästä junalla, sillä oma – eli naisten – matsini olisi vasta sunnuntaina.

Junalla matkaaminen Roomasta Milanoon oli todella mukava kokemus ja kesti vaivaiset kolme tuntia. Autollahan tuohon matkaan taittuu noin kuusi tuntia, joten voitte kuvitella junan vauhdin. Matka sujui aluksia maisemia katsellen ja pimeän tullen tietokoneella töitä tehden.

Milanossa jouduin vaihtamaan rautatieasemaa, sillä lähijuna Casorate Sempioneen, jossa joukkueeni yöpyi, lähti Porto Garibaldin asemalta, ei päärautatieasemalta. Olisin tuon vajaan parin kilsan matkan voinut kulkea metrolla, mutta koska keli oli hyvä, päätin kävellä. En ole koskaan käynyt Milanossa ja kaupungin näkeminen kiinnosti, vaikka sitten pimeällä.

Täytyy sanoa, että parissakymmenessä minuutissa selvisi ainakin kaksi erittäin suurta eroa Roomaan nähden.

1. Milano on siisti. Okei, olin toki keskustassa, joka on Roomassakin siistimpi kuin esim. kaupunkilähiö, mutta olipas tuo keskustakin huomattavasti siistimpi kuin Roomassa. Ei tupakantumppeja, kodittomia, rikkinäistä lasia tai graffiteja.
2. Milanossa jalankulkijan ei tarvitse ylittää katua henkensä uhalla. Itseasiassa autoilijat jopa pysähtyivät mut nähdessään. Ensimmäisellä kerralla ajattelin sen olevan vanhingon, mutta toinen kerta ei enää voinut olla sattumaa. Ja ehdin tosiaan kävellä kaupungissa sen kaksikymmentä minuuttia.

Vau. Olisi elämä jo ihan vain näiden kahden seikan valossa ihan erilaista Milanossa!

Selvisin hengissä hotellille. Kello oli tässä vaiheessa 21.50. Mitä tekevät italialaiset tähän aikaan? No valmistautuvat syömään tietenkin! Hotellin ravintola oli tupaten täynnä paikallisia, mutta löysin sieltä myös salibandyjoukkueeni. Itse olin syönyt jo junassa aikaa päiviä sitten, mutta istuin heidän seuraksi siitä huolimatta. Iltakymmeneltä he saivat eteensä valtavankokoiset annokset pastaa tomaattikastikkeella. Porukka oli ilmeisen nälkäistä, sillä kaikki tyhjensivät lautasensa ääntäkin nopeammin, annoskoosta huolimatta. Ja puhun nyt siis nuorista ja vähän iäkkäämmistä naisista (ikähaarukka 15-51 jo mua ei lasketa).

Ajattelin, että tässähän tämä nyt oli, illallinen, ja kohta päästään nukkumaan. Eikä mitä! Pasta-annoksen jälkeen pöytään tuotiin jokaiselle pääruoka, joka koostui kolmesta ohuesta pihvistä ja isosta ranskalaisannoksesta. En meinannut uskoa silmiäni. En omasta mielestäni syö mitenkään erityisen pieniä annoksia, mutten silti ole ihan varma olisinko kyennyt syömään kaiken sen pastan minkä he söivät, puhumattakaan sitten liha-peruna annoksesta joka pastaa seurasi. Mutta arvaatte varmaan, ettei tämä ollut mitenkään epätavallista näille naisille. Jokainen söi lautasensa tyhjäksi.

No huhhuh. Ei mun mahaani edes mahtuisi tuollaista ruokaamäärää. Kello oli puoli yksitoista illalla ja seuraavaksi oli sitten kahvin aika. Kyllä, kahvin. Sitä eivät sentään ihan kaikki juoneet, mutta monet kyllä. En itse juo kahvia lainkaan (en tykkää mausta ja lisäksi vatsakaan ei sitä kestä), mutten myöskään tunne kovin montaa henkilöä, jotka sitä juovat ennen nukkumaanmenoa. Kahvihan noin yleisesti ottaen yhdistetään hereilläpysymiseen, ei nukkumiseen. Nämä olivat vielä espressoja, sillä juuri niitä italialaiset juovat ruokailun jälkeen. Täällähän on todella tarkat säännöt siitä milloin juodaan mitäkin kahvia. Esimerkiksi turistin tunnistaa siitä, että he tilaavat cappucinon aamukymmenen jälkeen. Mutta, takaisin tarinaan.

Siirryimme hotellihuoneisiin. Nukkumaan ei kuitenkaan menty, vaikka valmistelut sitä varten tehtiinkin. Mutta onko ihme, jos olet aivan maha täynnä? En itse ainakaan pysty nukkumaan kovin hyvin täydellä vatsalla. Herätys oli kuitenkin jo kello kuusi aamulla, koska matsimme oli päivän ensimmäinen kello kahdeksalta. En ole ihan varma mihin saakka muut kukkuivat, mutta itse nukahdin vihdoin puolenyön jälkeen.

Aamulla oli tosiaan sitten aikainen herätys. Aamiaisella juotiin järkyttävät määrät kahvia pienenpienistä kahvikupeista. Teetäkin oli tarjolla, onneksi, tosin sitäkin sain ryystää niistä samoista todella pienistä kupeista. Itse en ennen urheilua juurikaan kykene syömään, mutta italialaisilla joukkuekavereillani ei näköjään ollut tätä huolta. He pistelivät makeita croissantteja ja suklaatäytteisiä pullannäköisiä leivonnaisia poskeensa kuin viimeistä päivää. Ilmeisesti edellisillan illallinen oli muisto vain.

Matsi pelattiin ja vaikka saimme aika kyytiä vähäisen pelaajamäärämme vuoksi, voitimme sen kuitenkin kahdella maalilla. Tämän jälkeen jännäsimme miesten ottelun katsomossa todella tasaväkistä ottelua, joka miehet valitettavasti hävisivät niukasti. Oli aika lähteä kotimatkalle.

Olin mielessäni arponut junalla matkustamista myös toiseen suuntaan, koska tiesin sen olevan kaksi kertaa nopeampaa kuin autolla. Tosin joutuisin myös maksamaan siitä aika paljon ylimääräistä. Lisäksi en halunnut olla mikään epäsosiaalinen suomalainen, joka ei halua matkustaa joukkeensa kanssa bussilla kotiin. Okei, matka kestäisi vähän pidempään, mutta ehkä ihan kivakin tutustua paremmin italialaisiin joukkue- ja seurakavereihini.

No joo. Jos olisin silloin tiennyt mitä tiedän nyt, olisin kyllä mielusti maksanut muutaman ylimääräisen kympin kotimatkastani ja mennyt sillä pikajunalla ihan suosiolla. Matkanteko bussilla oli nimittäin aika mielenkiintoinen kokemus.

Ensinnäkin, matka kesti kymmenen tuntia. Valehtelematta. Osittain tämä johtui siitä, että ensin meidän piti mennä käymään Milanon lentokentällä, josta joukkueenjohtaja oli vuokrannut auton edellisenä iltana. Hän ei jostain syystä lentänytkään takaisin Roomaan, vaan päätti matkata meidän kanssa bussilla. Hukkasimme hänet kuitenkin kokonaan lentokentällä, jossa ajelimme ristiin rastiin puolisen tuntia. Ja siinä sivussa piti myös käydä vessassa sekä ulkona muuten vaan ottamassa ryhmäselfieitä koko joukkueen voimalla.

Muutenkin matkanteko oli hidasta, koska kuten olen täällä oppinut, italialaiset eivät tykkää aikatauluista. Joten sen mukaan sitten matkustettiin ja pysähdeltiin välillä kahvitauolle ja välillä ihan muuten vaan. Ainiin, ja kuskillekin kuului lakisääteinen 45 minuuttia eräässä välissä ja siitä jopa pidettiin kiinni, mikä oli aika erikoista, kun täällä ei noita sääntöjä yleensä noudateta kovinkaan kärkkäästi. No, eipä siinä mitään, mutta ehkä rankin osuus matkasta oli itse bussissa istuminen kahdenkymmenen yliväsyneen ja kahvista sekaisin olevan italialaisen kanssa.Meteli oli nimittäin korvia huumaava. Desibelit ylittivät takuuvarmasti ihan mitkä tahansa EU-lainsäädännöt, eivätkä vain hetkellisesti, vaan tunti tolkulla putkeen. Mekkala oli viimeiset kolme tuntia niin kova, etten kyennyt enää kuulemaan äänikirjaani, vaikka kuuntelin sitä kuulokkeilla niin kovalla kuin puhelimesta lähti kädet kuppina korvien päällä pahinta mekkalaa vastaan.

Valehtelematta.

Ai mistäkö mekkala johtui. Noh, esimerkiksi takapenkin pojat keksivät laulua laulun perään, joita he hoilottivat kovaan ääneen. Sanat olivat aika hauskoja, vaikken kaikkea ymmärtänytkään ja niille piti kovaan ääneen nauraa. Sitten joku raukka (ja kuuro?) kehtasi nukahtaa, hänestä otettiin kuvia ja jos suu oli auki, työnnettiin sinne vaikkapa hedelmäkarkki kielenpäälle ja otettiin hänen kanssaan selfieitä joita sitten näyteltiin kaikille ja etenkin uhrille itselleen hänen herättyään. Jos ei myös Faceen niitä postattu, en tiedä. Ja taas naurettiin kovaan ääneen ja hartaasti. Sitten kerrottiin vitsejä tai tarinaa siitä mitä kerran oli tapahtunut jollekin kunnes jollekin tuli mieleen joku toinen tarina ja sitä alettiin kertoa huutamalla, jotta kaikki kuuntelisivat. Ja taas naurettiin. Sitten soitettiin musiikkia ja tanssittiin bussin käytävillä ja laulettiin sen laulun sanoja kovaan ääneen kuorossa. Tai mieluiten huutamalla. Ja taas naurettiin. Tähän osallistui kuta kuinkin kaikki bussissa olevat viiskymppisestä äidistä teiniin, lukuunottamatta valmentajakaartia

Aluksi olin itsekin hillitysti mukana, mutta kuka nyt jaksaa riekkua kymmenen tuntia putkeen, en minä ainakaan? Olihan siinä kyllä parin tunnin tauko, kun kaikki ottivat nokosia (paitsi ne jotka ottivat salaa kuvia niistä jotka nukkuivat suu auki), mutta muuten se oli äänekästä hillumista alusta loppuun. Mikä oli kyllä vähän liikaa tällaiselle osittain aika introvertillekin tyypille kuin minä. Ruotsalainen pelaajapoika oli hänkin ihan loppu päästyämme perille. Kävelimme metrolle yhdessä ja hän pudisteli vaan päätään.

“Huh mikä reissu”, hän sanoi. “Ihan oli meno sellaista kuin mun kotijoukkueella Ruotissa kun ne on kaatokännissä.”

No juuri niin. Ei tuota olisi paremmin voinut kuvata. Paitsi, että kukaan ei ollut kännissä. Pelottava ajatuskin nähdä ketään näistä ihmisistä humalassa. Eikohän tämä elämänkänni italialaisittain riitä näin alkajaisiksi! Aika väsynyt olin tuon rupeaman jälkeen. Toisaalta mukaan mahtui kivoja hetkiä, kun pääsin oikein kunnolla juttelemaan parin pelikaverin kanssa. Paras oli keskusteluni maalivahtimme Robertan kanssa. Hän on pari vuotta minuakin vanhempi eikä puhu sanaakaan englantia. Siinä sitten sönkötimme toisillemme vaikka mitä, kerroimme eläimistämme (hänellä on 10 kissaa ja kaksi koiraa!) ja lapsistamme (hänen tyttärensä ja poikansa pelaavat myös seurassa) sekä plarasimme toistemme kännykkäkuvia edellä mainituista. Hyvin taas pärjäsin järkyttävän huonolla ja kieliopillisesti ihan omatekoisella italiallani. Vaikka olisihan se hienoa osata ihan oikeasti puhua. Olen vain ollut aika laiska kielen opiskelun kanssa, kun elämässä on tällä hetkellä kaikennäköistä muuta muka tärkeämpää.

Kissanpäivät Roomassa

Olen huomannut, että Roomassa on valtavasti villikissoja, niitä hengailee siellä täällä, vähän joka kadun kulmassa. Aluksi ajattelin, että nämä ovat ihmisten kissoja, joilla on kodit jossakin lähistöllä, kissat ovat nimittäin aika hyvinvoivan näköisiä. Mitä enemmän olen tätä kissojen touhua nyt seurannut, olen tullut siihen tulokseen, että ne asuvat ja elävät kadulla. Pieni asiaan perehtyminen googlettamalla selvittääkin, että Roomassa asuu noin 300.000 villikissaa, jotka muodostavat noin 2000 yhdyskuntaa. Kuuluisimmat yhdyskunnat asuvat Colosseumissa, Rooman foorumissa sekä Torre Argentinassa, jossa myös Brutus aikoinaan tappoi Cesarin. Nykyään tämä paikka, jossa sijaitsee mm. neljän temppelin sekä Pompeiuksen teatterin rauniot, on kuuluisa kissoistaan, joita on noin kolme sataa.

Tavallaan nämä katukissat eivät ole kuitenkaan täysin villiintyneitä, sillä ihmiset ruokkivat niitä päivittäin. Tässä meidänkin kadulla asustelee neljän kissan kopla, jolle eräs vanhempi herra tuo ruokaa kerran päivässä. Ruuat on yleensä kaadettu kasaan erään kivi aidan päälle tai laitettu paperilautaselle aidan viereen parkissa olevien autojen väliin. Ruoka on kuivamuonaa, aina samaa. Kissat hengailevat ruokintapaikan läheisyydessä autojen alla yleensä aikaisin aamulla ja illan pimetessä ja saavat koirieni tunteet kuumenemaan ohi kulkiessamme.

Viereistä katua hallitsee toinen kissajengi. Se on valloittanut kadulla olevan jalankulkijoille tarkoitetun portaikon. Kissanruokaa ja paperilautasia on yltympärinsä ja läheinen suihkulähde tarjoaa juotavaa samalla kun kissat paistattelevat rappusilla päivää aurinkoisella ilmalla.

Kissoja tuntuu olevan täällä Roomassa ihan joka puolella. Salibandytreenimme ovat toisella puolen kaupunkia erään lukion jumppasalissa. Lukion takana on iso pelto ja sen kyljessä hylätty vaja, jonka läheisyydessä on järkyttävä määrä eri ikäisiä ja -kokoisia kissoja. Parhaimmillaan olen nähnyt niitä yhteensä kolmisenkymmentä, mutta voi niitä olla siellä enemmänkin. Samoin lähipuistossamme elelee myös valtavasti kissoja, joita lähitienoon “kissatäti” eli italiaksi gattara, ruokkii. Kyllä, näille villikissojen ruokkioille on ihan oma terminsä, joka taipuu myös maskuliiniseksi, gattaro. Nämä kulkukissojen ystävät ovat rakentaneet meidän lähipuistoon kissoille ns. turvapaikan, jossa ne voivat yöpyä pedoilta rauhassa. Puistossa nimittäin myös elelee paljon valtavankokoisia kettuja, jotka varmasti tappavat kissoja, jos saavat siihen mahdollisuuden.

Harvemmin menen koirieni kanssa tämän kissojen turvapaikan ohi (sattuneesta syystä… koirani ovat aikalailla kissojen perään), mutta aina silloin tällöin eksyn sille puolen puistoa Tässä pari kuvaa rakennelmasta, joka on kyhätty kasaan erinnäisistä laudoista ja oksanpätkistä.

Kylteissä pyydetään, etteivät ihmiset ruokkisi kissoja vaan ottaisivat yhteyttä henkilöön, joka on “vastuussa” tästä yhdyskunnasta, jos ovat kiinnostuneita osallistumaan ruokintaa. Olen muutaman mieshenkilön (gattaron) nähnyt pariinkin otteeseen tämän “kissakodin” luona tuomassa ruokaa ja tsekkaamassa kissojen vointia.

Roomassa kulkukissojen tappaminen on laitonta, enkä osaa kuvitella sitä tapahtuvan kovin paljoa, sillä paikallisilla tuntuu olevan joko neutraali tai ystävällinen asenne kissoja kohtaan. Kissoista on se hyöty, että ne pitävät roomalaisen rottakannan kurissa. Tai sitä ehkä paikalliset toivovat. Olen nimittäin lukenut, että Roomassa alkaa olla myös jonkinasteinen rottaongelma. Itsekin näin ensimmäisen roomalaisen rottani viime viikolla ollessani koirien kanssa lenkillä, kuinkas muuten. Siinä meinasi kahdelta Jack Russell – terrieriltä katketa verisuoni päästä kun iso rotta yhtäkkiä ampaisi jalkakäytävän poikki. Kun se vielä kääntyi ja kirmasi takaisin, koirieni ulina herätti varmaan kuolleetkin kilometrin säteeltä. Tämä kaikki tapahtui aikaisin aamulla, mutta täydessä päivänvalossa, enkä nyt siitä ollut mitenkään kauhean järkyttynyt, mutta pimeällä voisi olla toiset fiilikset, etenkin jos rottia olisi enemmän kuin yksi. Aika hyvän kokoinenkin tuokin yksilö oli ja miksei olisi, ruokaahan sille riittää Rooman kaduilla, jossa jätteitä on levällään siellä täällä.

Joten on täällä kissoille puuhaa rottien kanssa. Lisäksi se antaa paikkakunnan eläinystävillekin elämäntarkoitusta, kun he päivittäin ruokkivat katteja. Mielenkiintoista olisi kuulla kuinka paljon rahaa heiltä kuluu tähän “harrastukseen”, sillä aika paljonhan kolmesataa tuhatta kissaa ehtii vuodessakin syödä…

 

 

Kampaamokäynti italialaisittain

Hyvän kampaajan löytäminen aiheuttaa usein aikalailla päänvaivaa itsekullekin. Jos olet niin kuin minä ja olet tarkka hiuksistasi, kammoksut uudelle kampaajalle menoa kuin ruttoa. Vaikken olekaan kova meikkaamaan tai käyttämään aikaa itseni laittamiseen, hermot menevät päivittäin jos tukka on jatkuvasti karmean näköinen. Siksi mulle on muuton yhteydessä tärkeää löytää hyvä kampaaja, joka osaa leikata hiukseni kutakuinkin järkevästi.

Helpommin sanottu kuin tehty.

Omat hiukseni ovat lyhyet ja se oli Kaliforniassa haasteellista, sillä suurimmalla osalla naisista on siellä pitkät hiukset. Siksi itsekin ehdin käydä kolmella kampaajalla ja kärsiä pari keskikertaista hiusmallia kunnes minua vihdoin onnisti. Meksikolaissyntyinen Blanca löytyi vähän vahingossa, mutta viime hetkellä. Olin jo alkanut miettiä hiusten kasvattamista pitkäksi. Näinhän tein lopulta Sveitissä asuessani, menetettyäni hermot ainaiseen kampaajaongelmaan. Kuuden vuoden Svetsin vuoden jälkeen hiukseni ulottuivatkin puoleen väliin selkääni!

Okei, kuulostaa ehkä aika turhamaiselta. Tiedän kyllä, että hiukset ovat uusiutuvat luonnonvara, ainakin mun tapauksessani, mutta huono hiusmalli, joka ei millään asetu oikeaan muotoon, on pidemmän päälle todella rasittava. Ja, koska hiukseni ovat lyhyet, mitään ei juuri ole tehtävissä, jos leikkaus on huono. Lisäksi, jos hiuksesi on koskaan leikannut asiansa osaava ja taitava kampaaja, et voi millään unohtaa miten hyvältä näytit sen jälkeen!

Koska hiukseni ovat lyhyet, leikkaus on tarpeen vähintään kuuden viikon välein. Tosin nyt edellisestä kerrasta (ihanan Blancan käsissä Kaliforniassa) oli jo kahdeksan viikkoa ja tukka alkoi olla jo aikalailla silmillä. Apua. Lopulta oli pakko tarttua härkää sarvista.

Kerranhan jo kävin täällä Roomassa kampaajalla. Tutkin nettiä kaksi päivää, lueskelin muiden ulkomaalaisten kommentteja eri kampaamoista ja vihdoin otin yhteyttä erääseen aika keskustassa sijaitsevaan hiussalonkiin. Tätä paikkaa oli kehuttu maasta taivaaseen ja huolimatta sen hieman korkeammista hinnoista, päätin uskaltautua sinne kynittäväksi.

Kokemus oli mielenkiintoinen. Hiukseni leikkasi Massimo, joka onneksi puhui englantia, koska oli asunut amerikkalaisen poikaystävänsä (ja tämän kyseisen kampaamon omistajan) kanssa Los Angelesissa. Massimo oli todella teatraalinen ja ehkä hieman ylimielinenkin. Huiski menemään, saksien tukkaani sieltä täältä kunnes siitä oli tuskin mitään jäljellä. Kun pyysin häntä partaterällä siistimään niskassani “puoleen väliin selkää” kasvavia haituvia, hän katsoi minua kuin mulle olisi kasvanut sarvet päähän.

“Minä en käytä partaterää. Olen taiteilija, en kampaaja.”

Aivan. Anteeksi, että en ymmärtänyt tätä välittömästi ja kehtasin ehdottaa jotakin niinkin järkyttävää, kuin törröttävien niskavillojen poistoa.

Noh, kampaus oli itseasiassa ihan ookoo Massimon jäljiltä. Olihan se ihan helvetin lyhyt ja ohut, mutta kuitenkin kiitettävässä muodossa. Taideteos se ei kuitenkaan mielestäni ollut. Mieheni joutui ne niskavillat ajatelemaan partaterällään kotiin tultuani. Ja koska kampaus oli tosi, tosi lyhyt, kestin pari kuukautta ilman kampaamokäyntiä. Tosin kun Massimon leikkaama tukkani alkoi kasvaa, paljastui kampauksen todellinen laatu. Hyvä leikkaus nimittäin kestää myös kasvun, huono taas ei. Varsinainen totuus leikkauksen laadusta paljastuu yleensä vasta viikolla neljä (ellei kyseessä nyt ole ihan horror- leikkaus, jollainen on osunut mm. poikani kohdalle kerran, silloin asia oli päivän selvä heti leikkauksen jälkeen)

Mutta takaisin tähän hetkeen. Kuten nyt ehkä olet tajunnut, tämä tukkajuttu on aika tärkeä asia mulle. Siksi vitkuttelin asian kanssa luvattoman kauan. Mutta, totuushan on se, että Blancan ylipitkäksi kasvanut malli oli varmasti parempi kuin jonkun muun tuore kampaus.

Tänään sitten päätin että nyt riitti. Tai oikeastaan päätin näin jo keskiviikkona. Tässä talomme vieressä on nimittäin kampaamo, jossa pojan hiukset on kerran leikattu keskikertaista paremmalla menestyksellä. Kampaamossa työskentelee Sonia niminen nuori nainen, joka on järkyttävän suosittu. Parikymppinen tyttö tekee töitä kuusi päivää viikossa yhdeksestä seitsemään (ja joskus ylikin) ja tupa on aina täynnä eri-ikäisiä naisia aamusta iltaan. Olen seuraillut hänen puuhiaan lähes päivittäin ja ihan hyvää jälkeä hän tekee. Ja kuten sanoin, pojan hiukset hän leikkasi ihan hyvin ja se on paljon sanottu, sillä pojalla on aika haasteellinen pää (saanut isänsä haastavat pyörteet ja paksun tukan sekä äitinsä ohuen hiuslaadun, worst of both worlds).

Keskiviikkona menimme pojan kanssa lenkille ja matkalla pysähdyimme juttelemaan Sonian kanssa. Tarkoituksena oli varata hänelle aika, mutta lyhyen keskustelun jälkeen kävi ilmi, että hänelle ei voi varata aikaa, sillä Sonia työskentelee ILMAN AJANVARAUSTA.

Siis täh? Aluksi ajattelin, etten ymmärrä hänen italiaansa ja varmistin vielä Googlen käännösohjelman avulla, että aikoja ei anneta. Ei anneta. Homma toimii niin, että tulet sinne paikan päälle jonottamaan vuoroasi. Jaa. No nyt selittyi sitten sekin, miksi tupa oli aina täynnä jos jonkinlaista italialaista mammaa. Kun miehelleni kerroin tästä, hän ei tietenkään yllättynyt, sillä näinähän täällä näköjään toimii yliopiston tenteistä lähtien kaikki. Mutta että kampaajallekaan ei voisi varata aikaa? Hyvin erikoista. Toisaalta ehkäpä ajanotto ei toimi kovin hyvin italialaisten kanssa. He kun saapuvat aina myöhässä, jos ollenkaan. Ehkäpä Sonia oli tullut siihen tulokseen, että parasta oli vain palvella niitä jotka olivat paikalla juuri silloin? Tai ehkei hän koskaan edes kokeillut mitään muuta tapaa, jos näin on aina toimittu Julius Caesarin ajoista lähtien?

Mutta voi hyvänen aika miten vaikea systeemi sekä asiakkaalle että kampaajalle! Eikö olisi helpompaa tietää milloin asiakkaat tulevat, että voi tulla vaikka jonain aamuna töihin myöhempään sen sijaan että istuu aamupäivän tyhjänpanttina odottelemassa asiakkaita tulevaksi? Sillä olen usein myös ohikulkiessani nähnyt Sonian kirjaa lukemassa kampaamon sohvalla. Puhumattakaan sitten asiakkaista. Saavat varata kampaamokäyntiin monta tuntia siltä varalta, että kampaamossa on edellä useita asiakkaita. Mutta joo, ei ehkä nyt enää hämmästytä ketään tämä toimintatapa. Maassa maan tavalla.

Utelin Sonialta mihin aikaan olisi paras aika saapua paikalle, mutta Sonia kohautteli olkapäitään.

“Ennen kahta?” hän sanoi epävarmana. “Riippuu päivästä.”

Selvä. Päätimme tänään lähteä kokeilemaan onneamme kymmenen aikaan aamulla. Sonialla oli kuitenkin kädet täynnä työtä, sillä hän laittoi juuri eräälle tädille raitoja ja toinen jo odotteli sohvannurkassa. Sonia ehdotti, että tulisimme takaisin tunnin päästä. Mutta hän ei voinut kuitenkaan luvata mitään, sillä väliin saattaisi tulla muita jos emme jäisi odottamaan. Päätimme palata kotiin ja yrittää tunnin päästä uudelleen.

Itse havaitsin tosin ahdistuskäyräni liikahtavan tästä toiminnasta. En osaa sanoa mikä siinä on, mutta selkeästi tällainen epämääräisyys ei sovi luonteelleni ollenkaan. Haluan tietää milloin mulla on kampaaja-aika, en arpoa sitä pitkällä aikavälillä. Mutta, minkäs teet. Aina vain mennään maassa maan tavalla. Ahdistuksesta huolimatta.

Kun palasimme paikalle vajaan tunnin päästä, raitoja saanut täti oli pesupaikalla, toinen sohvannurkassa ollut oli poistunut paikalta ja hänen sijaansa nojatuolissa istuskeli yli 80-kymppinen rouvashenkilö. Sonia sanoi, että ainakin puoli tuntia vielä menee, mutta päätimme jäädä odottamaan. Odottelimme 40 minuuttia, jona aikana Sonia föönasi raitapäisen tädin ja laittoi kasikymppiselle rullat päähän. Pojan vuoro tuli kun rullapää meni rullineen lämpöpuhaltimen alle. Itse odottelin vielä sen jälkeen rullapään hiusmuotoilun ajan ja sitten pääsin vihdoin kampaamotuoliin. Sillä välin oli seuraavakin asiakas ilmestynyt paikalle vähin äänin ja lueskeli lehtiä ja jutteli puhelimeen sohvannurkassa.

Mainitsinko, että Sonia ei puhu sitten sanaakaan muuta kuin italiaa? Mun italiankielen taitoni on kyllä aika alkeellinen. Varmasti se olisi paljon, paljon parempi, jos joutuisin vaikkapa istumaan kerran päivässä kampaamotuolissa ja keskustelemaan melkein tunnin italiaksi. Huh, meinasi aivot poksahtaa päästä kun sain hakea sanoja, mutta jotenkin me Sonian kanssa selvittiin. Sillä välin hän leikkasi tukkani. Pari kertaa sain neuvoa ja pyytää häntä vielä lyhentämään jotakin kohtaa, mutta ihan kohtalaisesti hän selvisi. Paremmin hän leikkasi hiukseni kuin miten minä puhuin italiaa!

Kotiin tultuani tutkiskelin tosin kampausta hieman lähemmin peilistä ja päätin kaivaa esiin ohennussakset. Niillä sitten pistelin aika reippaasti menemään ja ohentelin hiuksiani sieltä täältä. Sillä vaikka Sonian kampaus olikin suht ookoo juuri tällä hetkellä, näin heti että about kuukauden päästä viimeistään olisin hiuksineni varsinainen pallopää. Poika tuli vessaan katselemaan mun touhuja.

“Äiti, voitsä ohentaa munkin tukkaa. Tässä on kauhea pahkura.” Hän näytti otsaansa. Ja niinhän siinä olikin. Joten pojankin tukka ohennettiin sujuvasti samaan syssyyn.

Että nyt on tukka lyhyt ja sen annetaan kasvaa siihen saakka kunnes lähden Suomeen vierailulle, vaikka se olisi minkä näköinen sitä ennen tai siinä vaiheessa. Suomessa nimittäin odottelee Marja-kampaaja, joka myös osaa leikata tukkani juuri sillälailla kuin haluan.

Kaduttaako, että menin Sonian kynittäväksi? No ei kaduta, mutta kysy uudelleen kuukauden päästä. Täytyy tosin sanoa, että hintaansa nähden hän on taikuri, sillä voi olla ettet usko paljonko maksoi yhteensä poikani ja minun tukanleikkuut, itse en nimittäin meinannut uskoa.

Kolmekymmentä euroa.

Jep. Valehtelematta.

Yritin antaa Sonialle vähän ylimääräistä, sillä esimerkiksi USAssa on ihan tavallista antaa “tippiä”. Sonia ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa vaan palautti rahani minulle tiukasti. En nyt tiedä loukkasinko häntä tällä tippiyrityksellä, mutta jos niin tein, ehkä se meni ulkomaalaisuuteni piikkiin.  Sitä en tiedä miten Sonia oikein elantonsa tekee noilla hinnoilla, sillä esimerkiksi tilavuokrathan ovat tässä kaupungissa taivaissa. Eipä ihme, että hän raataa noin kuusikymmentuntista viikkoa. Miehenikin sanoi, että hänen (minun mielestäni järkyttävä) parturinsa  – parturin nimi on “Machete” eli viidakkoveitsi, mikä on aika kuvaava, kieltämättä – ottaa miesten hiustenleikkuusta 24 euroa. En tiedä mikä on Sonian motiivi tällaisia hintoja pidellä, ehkä hänellä ei ole esimerkiksi minkään valtakunnan koulutusta? Vai eikö hän maksa veroja? Käteinenhän tuolla aina vain kelpaa ja siihenkään hänellä ei ole varsinaista kassaa. Täti, jolle leikkauksen lisäksi laitettiin raidat, maksoi palvelustaan huimaavat neljäkymmentä euroa.

Että huh. Tässä viidentoista euron viitekehyksessä tämä kampaukseni on aivan huikea. Taiteilija-Massimon hiustenleikkaushintoihin Sonialla on 55 euron matka, vaikka laatu on suurinpiirtein samaa luokkaa.

 

Torikokous

Jos italialaiselle aukeaa tilaisuus keskusteluun naapurin kanssa, hän käyttää sen. Eikä vain naapurin kanssa, vaan oikeastaan ihan kenen kanssa tahansa. Tämä näkyy katukuvassa täällä Roomassakin. Muistan jo aivan ensimmäisinä viikkoina kiinnittäneeni huomiota siihen, kuinka joka kadunkulmassa ohittelin torikokouksia, jotka syntyivät kun tutut ja tutun tutut törmäsivät kauppareissulla toisiinsa. Tuntuu, ettei tässä maassa introverttejä olekaan, vaan jokaiselle on annettu äidinmaidossa haastamisen taito ja-halu.

Otetaanpa esimerkiksi aamuinen lenkkini koirien kanssa. Tänä aamuna, matkalla koirapuistoon, ohitin kulmakahvilan, joka oli täpötäynnä paikallisia teinistä vaariin. Teinit olivat valloittaneet kahvilan takaosan ja istuivat siellä suurinpiirtein päällekäin. Yksi teki läksyjä, toinen selosti jotain suurieleisesti viiden muun kuunnellessa. Samassa tilassa työikäiset tilailivat aamiaiskahvejaan ja kyselivät toisiltaan kuulumisia. Eläkelläismiehet hengailivat kahvilan ulkopuolella olevissa pöydissä tai sisällä kahvilan etuosassa ja katselivat maailman menoa ikkunan läpi tai lähietäisyydeltä. Kahvila oli siis täynnä väkeä ja yhteistä heille oli se, että kenelläkään ei vaikuttanut olevan kiire ja kaikki puhuivat. Siksi kahvilasta lähti valtava melu, joka kuului helposti myös minun korviini ennen kuin olin lähelläkään kahvilaa.

Pääsin puistoon ja se vaikutti aika tyhjältä, mikä ilahdutti minua, sillä toinen koirani ei tykkää isojen koiralaumojen kohtaamisesta. Ja itsekin nautin näistä aikaisen aamun lenkeissä, kun saa rauhassa kävellä omissa ajatuksissaan näkemättä muita ihmisiä. Olen siis keskivertoitalialaisen vastakohta, yksinäisyyttä ja hiljaisuutta kaipaava suomalainen. Noh, tänä aamuna minua ei kuitenkaan onnistanut, sillä kohta puistoon alkoi valua eri suunnista jos jonkinlaista koirantaluttajaa, joilla selkeästi oli jokaisella tavoite päästä juttelemaan jonkun kanssa. Eipä aikaakaan kun keskellä puiston isoa nurmea oli koossa noin kymmenen hengen torikokous.

Tämä on mielenkiintoinen ilmiö näin suomalaisittain. Kyllähän sielläkin (ja kokemukseni rajoittuu nyt kyllä Helsinkiin) koiranulkoiluttajat silloin tällöin pysähtyvät ja juttelevat keskenään sillä aikaa kun koirat tervehtivät toisiaan. Tämä, joskus ehkä hieman väkinäinenkin, sananvaihto kestää sen minuutin tai maksimissaan kaksi, jonka jälkeen molemmat osapuolet jatkavat matkaansa, kumpainenkin omaan suuntaansa. Ei tulisi mieleenkään jäädä haastelemaan pidemmäksi aikaa, puhumattakaan sitten siitä, että joukkoon liittyisi vielä lisää porukkaa tai että jatkaisimme yhdessä matkaa!

Mutta miksipä ei? Joskus toivoisin, että italiankieleni olisi hieman paremmalla tasolla, että voisin selviytyä keskustelusta isossa ryhmässä, mutta tällä hetkellä kahdenvälisetkin vuorovaikutustilanteet asettavat valtavia haasteita. Etenkin vanhempien ihmisten kanssa, sillä jostain syystä en ymmärrä heidän italiaansa läheskään niin hyvin kuin nuoremman sukupolven. Puhuvat ehkä jonkinlaista murretta tai nielaisevat puolet sanoista, en tiedä.

Poistuessani puistosta ryhmä oli kasvanut jo viisitoista henkiseksi. Suurin osa oli keski-ikäisiä miehiä ja naisia, jotka juttelivat kovaäänisesti samalla kun heidän erikokoiset ja -näköiset koiransa kirmailivat pitkin puistoa. Kotimatkalla ohitin mopokorjaamon, jonka edessä hengaili neljä miestä. Heillä oli meneillään leppoisa keskustelu, mutta minut nähdessään he hiljentyivät hetkeksi ja sanoivat päivää kuten tapoihin täällä kuuluu. Ja ehkä se onkin tämän kaiken ydin. Jos kanssaihmistä noin pääsääntöisesti tervehditään, ei matka keskustelunaloittamiseen ole kovin pitkä. Suomalainen kun ei tervehti edes naapureitaan hississä, puhumattakaan sitten tuntemattomasta ihmisestä kadulla. Johan sen tehdessään leimautuisi kylähulluksi tai vähintäänkin humalaiseksi. Tämä onkin joskus minusta suorastaan kiusallista, sillä vuodet ulkomailla on juurruttanut minuunkin tavan tervehtiä melkeinpä ketä vain. Siksi usein kesällä Suomessa ollessani ihan vaistomaisesti avaan suuni kohdatessani kanssa ihmisen vaikkapa lenkkipolulla. Kaikki eivät vastaa tervehdykseen. Pääsääntöisesti voi sanoa, että vastaamisen todennäköisyys kasvaa, mitä enemmän vastaantulijalla on ikää, ja jos hän on nainen.

Miksi suomalaiset eivät tervehdi vieraita? Jopa Sveitsissä, jossa on mielestäni hyvin sisäänpäinlämpiävä ja ajoittain suorastaan töykeäkin kulttuuri, ihmiset tervehtivät toisiaan – aina. Okei, ei nyt ihan suurkaupungin vilinässä, mutta jos olet kävelyllä ja vastaasi kävelee toinen henkilö, tervehtiminen on paikallaan. Jopa vastaantulevat teinit mutisivat “bonjour” jos sattuvat naamatusten. Mietin joskus, että voisiko yhteys olla myös siinä, että sekä Italiassa että Sveitsissä tuttuja tervehditään poskisuudelmilla? Yhdysvalloissa tämä ei ole tavallista, mutta siellä on vahva halaamisen kulttuuri. Koska tuttavia tervehditään kosketuksen kautta, vieraita tervehditään sanoin. Suomessahan vastaavasti tuttuja tervehditään ennemminkin sanallisesti kuin kosketuksen kautta (tosin halaaminen on sielläkin yleistynyt) joten vieraita ei sitten tervehditä ollenkaan. Joku erotushan tuttujen ja tuntemattomien välille on tehtävä, eikö?

Noh, spekulaatiotahan tämä on ja ehkä hirvittävää yleistystäkin. Jokaisessa kulttuurissa on varmasti olemassa poikkeuksiakin, jotka vahvistavat säännön.

Toivoisin suomalaiseen kulttuuriin enemmän avoimuutta tervehtiä sekä avata keskusteluyhteys puolitutun naapurin tai jopa tuntemattoman kanssa. Yhteenkuulumisen tunne itää juuri näistä arkisista kohtaamisista ja kasvattaa yhteisöllisyyttä. Toisen ihmisen kohtaaminen, vaikkapa vain sanomalla päivää, tuo ihmiset samalle kartalle, ymmärtämään ja hyväksymään toisiaan. Se myös lisää turvallisuuden tunnetta, puoliin ja toisiin. Niin, että mitä jos sanoisi huomenta sille naiselle, jonka kanssa olet odottanut bussia, joka aamu klo 7.10 viiden vuoden ajan. Mitä siitä, ettet tiedä hänen nimeään tai mihin hän on menossa. Ja jospa sen sijaan, että kyräilet naapuria epäluuloisena verhojen välistä, avaisitkin ensi kerralla etuoven ja moikkaisit rohkeasti, silläkin uhalla, että naapuri pitää sua hulluna ja ei vastaa. Se on hänelle suurempi menetys kuin sinulle.

En ehdota, että suomalaisten olisi opittava jenkkiläisten järkyttävän pinnallista small talkia, jota jauhetaan kaupankassasta lähtien kaikkien kanssa tai, että meidän olisi väkisi tuotava poskisuudelmakulttuuri Suomeen, siitä ei ole kyse. Maassa maan tavalla, ainakin tiettyyn rajaan saakka. Mutta miksi ei voisi pyrkiä kohteliaisuuteen ja avoimuuteen? Kun se ei ole sinulta eikä minulta pois, päin vastoin, sen avulla voisimme molemmat voittaa.

 

Urheilusäännöt italialaisittain

Eilen olimme jälleen pojan salibandyturnauksessa Rooman lähellä sijaitsevassa pikkukaupungissa, Ciampinossa. Matsi oli tiukka ja poikani joukkue oli pelin loppua kohden 2-3 häviöllä. Kolme minuuttia ennen pelin loppua eräs poikani pelikavereista teki kuitenkin maalin ja tilanne olikin yhtäkkiä tasan. Peli oli tähän saakka ollut aikamoista vääntöä, mutta nyt siitä sitten tulikin mieheni sanojen mukaan rugbyottelu.

Täytyy tähän alustukseksi sanoa, että seurattuani nyt puolen vuoden ajan läheltä neljää eri italialista salibandysarjaa (U17, U19, Aikuiset CP – pieni kenttä eli 3 vs 3 sekä Aikuiset CG – iso kenttä eli 5 vs 5), tämän maan ehkä suurin ongelma tämän lajin suhteen on tuomareiden taso. Se on nimittäin aikalailla olematon ja totaalisesti kiinni siitä, kuka sattuu pilliin viheltämään. Tarkoittaen siis sitä, että tuomareilla ei ole yhteistä linjaa eikä kuulemma juurikaan mitään koulutusta. En oikein ole vielä saanut selville miksi tuomareita ei kouluteta. Kun olen asiaa kysellyt, olen saanut vastaukseksi vain olankohautuksia. Sellaista se on, sillä ei voi mitään. Kuulostaapa tutulta. Tämä taitaa olla se yleinen suhtautuminen asioihin, joihin ei muka voi vaikuttaa mitenkään.

Koska oikeita tuomareita ei ole olemassakaan, homma toimii turnauksissa siten, että joka joukkueesta kahden pelaajan on tuomaroitava ainakin yksi matsi, jossa he eivät ole itse pelaamassa. Noin pääsääntöisesti näyttävät olevan aika kahvilla nuo pelaajat pelisäännöistä. Kerran poikani alle 19-vuotiaiden poikien joukkue pelasi matsin, jossa tuomari vihelsi pilliin vain silloin kun pallo meni kentän ulkopuolelle. Enpä tiedä paljonko teistä kukaan on seuraillut salibandya, mutta voin kertoa, että jos kahden kilpailevan joukkueen teinipojat pistää pelaamaan matsia ilman minkään valtakunnan erotuomaria, siitä on salibandy kaukana. Meidänkin poika lensi kerran laitojen yli sellaisella rytinällä, että selkään aukesi iso ventti ja paita oli veressä. Sen jäljiltä on selässä vieläkin arvet, vaikka tapauksesta on nyt kaksi kuukautta. Ja tiedoksi vain, että salibandy ei periaatteessa ole kontaktilaji niin kuin esimerkiksi jääkiekko.

Silloin kävin muutaman valitun sanan vaihtamassa tämän ns. tuomarin kanssa ja ilokseni voin kertoa, että hän on sittemmin ryhdistäytynyt. Viimeksi pääsin oikein kiittelemään häntä aktiivisesta ja sääntöjen mukaisesta (tai ainakin sinne päin) tuomaroinnista. Jos ei italialaiset osaa tuomareitaan kouluttaa, täytyy näköjään suomalaisen tiikeriäidin se tehdä!

Mutta takaisin eiliseen matsiin. Olimme siis tasatilanteessa ja pojat lähinnä painivat salibandykentällä samalla kun pallo poukkoili sinne tänne. Vastustaja sai vapaalyönnin muutamaa sekuntia ennen loppua, mutta siitä ei syntynyt mitään. Meidän joukkue sai pallon ja eräs pojista, hän on erittäin nopea, juoksi sananmukaisesti kellon kanssa kilpaa toiseen päähän ja… teki maalin.

Joukkeemme sekosi täysin. Kaikki juoksivat kentälle kauheaan pinoon riemuiten voitosta. Vastustaja oli kuin maansa myynyt. Pelikello näytti, että aikaa matsissa oli jäljellä 0.1 sekuntia. Homma selvä, vai mitä?

No katsos kun ei. Toinen tuomareista, se vanhempi, näyttikin yhtäkkiä pelipöydän edessä käsimerkkiä: maalia ei hyväksytä.

MITÄH?

About sekunnissa koko meidän joukkue ympäröi tuomarin ja alkoi huutamaan suoraa huutoa hänelle. Toinen joukkue ryntäsi toivorikkaana paikalle, ehkä he eivät olleetkaan hävinneet vaan tämä olikin tasapeli. Alkoi järkyttävä huuto ja meuhkaaminen. Noin parikymmentä kundia huusi suoraa huutoa toisilleen, kukaan ei kuunnellut ketään, kukaan ei varmaan edes helvetti hengittänyt. En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa, missään, koskaan. Ainakaan livenä.

Pelipöytä, jossa kyseisen kellon käyttäjä istui toisen ns. pelinvalvojan kanssa, levitteli käsiään. Tuomari meni edes takaisin joukkueiden välillä. Sitten hän yritti puhua toisen tuomarin kanssa, mutta ei pystynyt, koska meidän joukkueen kapteeni huusi pää punaisena hänen vasempaan korvaansa samalla kuin toisen joukkueen kapteeni karjui oikeaan. Joukkueiden pelaajat syyttelivät toisiaan. Koko kenttä oli aivan sekaisin, melu oli korvia huumaava. Meidän poika istui penkillä ja katseli tätä kaikkea silmät lautasen kokoisina. Viikko sitten Italiaan opiskelijavaihtoon tullut ruotsalaispelaaja tuli luokseni päätään pudistelleen ja kysyi:

“Mitä helvettiä täällä tapahtuu? Miten se ei nyt muka ollut maali, jos kerran pelikello ei ole vielä edes käynyt loppuun?”

Welcome to Italy.

Multakin oli tässä vaiheessa kysytty usean henkilön toimesta mitä mieltä minä olin tästä maalista. Jaa, no olen sitä mieltä, että jos maali tehtiin peliajan puitteissa, se on maali. Summeri ei ollut vielä soinut. Itseasiassa peli ei ollut vieläkään virallisesti päättynyt. Etten nyt oikein ymmärtänyt mikä tässä mättää. Yritin kysyä, että miksi tuomarin mielestä maalia ei voi hyväksyä, mutta eihän mua kukaan enää kuunnellut.

Jossain vaiheessa mulle selvisi, että jonkun mielestä kellonkäyttäjä ei pistänyt kelloa juoksemaan heti vastajoukkeen viimeisen vaparin jälkeen, että siinä oli parin sekunnin viive ja siksi oikeasti pelin pitäisi olla ohi. Tai olisi pitänyt olla ennen viimeistä maalia. Aha. No jos näin oli ettei kelloa laitettu heti päälle, olisi ollut tuomarin asia se huomata ja viheltää peli poikki. Ja kun hän ei sitä tehnyt, niin peliaika oli se mikä se oli. Ei voi lähteä peliaikaa muuttamaan jälkikäteen sen nojalla, että joku oli muka huomannut, että kellon päälle laittamisessa oli kahden sekunnin viive. Tai väittää huomanneensa. Ja voihan olla, että kellonkäyttäjällä on ollut sama viive myös kellon pysäyttämisessä aikaisemmin. Ei voi tietää. Emme ole kokoajan kytänneet kelloa. Kellonkäyttäjäkin on vain ihminen.

Seuraavaksi tapahtui sitten todella mielenkiintoinen käänne. Kaiken huutamisen ja meuhkaamisen keskellä tuomari yhtäkkiä päättikin, että maali hyväksytään. No siitähän sitten riemu repesi toisen joukkueen keskuudessa. Nyt alkoivat jo mailat lentämään ja melkein oli itku joltain tulla. Olin jo varma, että joukkonyrkkitappelukihan tämä äityy, mutta mielenkiintoista kyllä, kaikki pysyi verbaalisella tasolla. Yksi vastajoukkueen pelaaja toivotti kaikki alimpaan helvettiin ja vähän ehkä pidemmällekin (ihan kaikkea en ymmärtänyt) ja lähti kentältä pois julistaen, ettei koskaan enää tulisi pelaamaan tässä paskakaupungissa. Tuomareista nuorempi juoksi hänen peräänsä ja puhui hänet takaisin kentälle. Sitten taas huudettiin ja solvattiin toisia. Sekä tuomaria. Nyt hänellä oli taas molemmat joukkueet kimpussaan.

Tähän draamaan oli mennyt tässä vaiheessa 15 minuuttia. Tuonkin ajan olisi varmaan voinut käyttää muuten. En vieläkään ole perillä siitä miksi tuomari alun alkaen päätti hylätä tuon poikani joukkueen maalin. Enkä tiedä miksi hän muutti mielensä. Ehkä koska joukkueemme kapteeni huusi kovempaa kuin toisen joukkueen kapteeni?

Lopulta peli pelattiin ns. loppuun. Eli kaikki menivät kiltisti aloitusasemiin, tuomari vihelsi pelin käyntiin ja siinä samassa summeri soi pelin päättymisen merkiksi. Sitten käteltiin ja kiitettiin sivistyneesti vastustajia. Niin kuin normaalissakin pelissä. Välikohtaus oli ohi ja unohdettu yhtä nopeasti kuin se alkoikin. Vain ruotsalainen pelaaja oli edelleen ymmällään.

“Mitä järkeä tuossa oli? Ihan turhaa draamaa saatiin aikaiseksi. Jos tuomari ei olisi alunperin tuota maalia hylännyt, oltaisiin päästy vähemmällä.”

Niin. Mutta italialaiset eivät ehkä ajattele niin. Jotenkin näitä dramaattisia hetkiä hakemalla haetaan tai sitten jopa järjestetään. Mieheni oli sitä mieltä (seurattuaan tätä katsomosta, itse olin kentän laidalla valmentajan apuna), että tuomari teki sen tahallaan. Ukko on nimittäin seuramme naapuriseurasta ja seuroillamme on tunnetusti paljon kilpailua keskenään. Ehkäpä hän ei halunnut joukkeemme saavan tuota ylimääräistä pistettä sarjataulukossa? Vaikea sanoa. Italialaiset osaavat kyllä vehkeillä tällaisissa asioissa.

Mutta olipa tapaus, ei voi muuta sanoa. En ihan vastaavaa osaisi kuvitella Suomessa. Siellä kyllä olisi ehkä jo nyrkitkin tulleet esiin, mutta se ei näissä tilanteissa kuulu italialisten tyyliin. Ehkä siksi, että muutenhan tässä vedettäisi toista turpaan lähes päivittäin, kun näitä kahinoita täällä nimittäin riittää näköjään kaikissa mittakaavoissa. Säännot kun ovat olemassa rikkomista varten. Tai vähintäänkin neuvottelemista, jos ei muuta.

 

Vanhanaikaiset käytännöt

Mies tuli eilen kotiin kuudelta, odotettuaan omaa kuulusteluaan seitsemän tuntia ja kymmenen minuuttia. Kuulustelu oli kestänyt noin tunnin ja sen perusteella mieheni ja kaksi muuta ryhmän jäsentä olivat saaneet arvosanansa. Neljäs ryhmän jäsen ei ollut läpäissyt koetta ja hänen kohtalonsa on nyt tämän kurssin suhteen auki. Mies oli tyytyväinen omaan suoritukseensa, mutta helvetillisen väsynyt roikuttuaan tyhjän panttina yliopistolla koko päivän.

“Puolen päivän aikaan kysyimme proffalta milloin olisi meidän vuoromme ja hän sanoi, että edellämme oli vielä neljä ryhmää. Päätimme lähteä syömään, mutta tämän kuultuaan proffa varoitteli, että kannattaisi olla takaisin kahden tunnin sisällä. Palasimme siksi takaisin jo kahdelta, mutta silti jouduimme odottamaan vielä kaksi tuntia.”

No on tämä touhua. Kyselin mieheltäni miten italialaiset opiskelukaveri reagoivat tähän.

“No olihan nekin ihan kypsiä, mutta sanoivat että tämmöstä tämä aina on, eikä sille voi mitään.”

Mielenkiintoista. Kun taivastelin kotona ääneen tätä touhua ja mietin mikä ihme voisi olla tällaisen käytännön takana, neljätoistavuotiaallani oli tähän teoria. Hänhän on lukenut koulutehtävänä Sean Coveyn kirjaa, joka on eräänlainen elämänhallinnan opas teineille. Sieltä on tarttunut mukaan kaikennäköistä ajatusta, jota teini nyt viljelee meille aikuisille.

“Tiedätkö, kuinka elämässä olisi viisainta pyrkiä sellaiseen win-win tilanteeseen, jossa kaikki osapuolet “voittavat” ja ovat tyytyväisiä? No sen vastakohta on sitten lose-lose, jossa kaikki häviävät. Sen takana on yleensä sellainen ajattelu, että jos mun kerran pitää kärsiä, pidän huolta, että muutkin kärsivät. Ehkä isin opettaja tekee just niin.”

Hyvä pointti. Voisiko taustalla todella olla jokin alitajuinen itsekkyys? Täytyy sanoa, että italialaiset ovat kyllä mestareita oman edun tavoittelijoita. Kauhea yleistys, mutta tämä näkyy juuri kaupassa ja postissa ja liikenteessä törkeänä jonojen ohi kiilaamisena. Toisaalta olen melko varma, että tässä yliopiston käytännössä on takana joku historiallinenkin selitys. Kun näin on aina tehty. Tätä nuo mieheni italialaiset yliopistokaverit hokevat kuulemma joka asian kohdalla.

Eräs italialainen ystäväni täällä Roomassa tilitti kerran minulle sitä, miten huonosti italialaiset kestävät muutosta. Ja mitä etelämmäksi mennään, sen enemmän tämä kuulemma pitää paikkansa. Ovat siellä etelässä kuulemma monessa asiassa 30 vuotta jäljessä. Mikä on vaikea kuvitella, sillä ovat jo täällä Roomassa mielestäni jäljessä monessa asiassa sen melkein kolkytä vuotta. Toisaalta erikoista tässä on se, että tämä samainen henkilö on itse todella muutosvastainen, vaikka itse jaksaa valittaa siitä kuinka muutosvastaisia muut ovat. Mutta ehkä tämä itsekritiikin puute on aika universaali ilmiö, me varmasti syyllistymme siihen jokainen joskus.

Italialaiset kyllä rakastavat (ja samalla salaa inhoavat) vanhanaikaisia käytäntöjään. Tuntuu, ettei mitään voi tehdä helposti ja vaivattomasti, vaikka siihen olisi tekniikan myötä mahdollisuus. Niinkin yksinkertainen asia kuin arvosanan saaminen seuraa yliopistolla edelleen historiallista kaavaa. Muistelen, kuinka aikoinaan, pari kymmentä vuotta ja risat sitten, Helsingin yliopistolla kannoimme pientä opintokirjaa mukanamme. Siihen merkattiin kurssin alku- ja loppumerkinnät sekä arvosanat. Samat arvosanat löytyivät kuitenkin 90-luvulla tietokannasta, josta ne sai kätevästi tulostettua aa neloselle tai kahdelle. Nykyään voisin kuvitella, että nämä opintokirjat ovat historiaa. Toivottavasti.

Rooman yliopisto  opiskelijat printtaavat arvosanaa varten kotona tai koululla erillisen arvosanalomakkeen. Tämä lomake täytetään ja viedään aineopettajalle. Hän merkitsee arvosanan lomakkeeseen, sekä allekirjottaa sen. Opiskelija säilyttää tämän lomakkeen ja kaikki ne muutkin lomakkeet, jotka hän opintojensa aikana saa, itsellään. Kun hän on lopulta käynyt kaikki kurssinsa ja saanut lopputyönsä valmiiksi, hän menee näiden lomakkeiden kanssa yliopiston rekisteritoimistoon, jossa he vertaavat näitä paperilla olevia arvosanoja niihin, jotka on laitettu tietokantaan.

Voiko arvosanan käydä jo nyt tarkistamassa tietokannassa?

No eipä tietenkään. Tärkeää tässä prosessissa on kuulemma se, että on odotettava aivan opintojen loppuun saakka, ennen kuin menee lomakkeiden kanssa rekisteritoimistoon.

Tosaalta, miksi edes kerätä näitä papereita?

Koska usein tietokannassa on virheitä ja vain konkreettisen paperin avulla  voit todistaa tuon virheen virheeksi. Tosin mieheni opiskelukaveri Luca kertoi ystävästään, jonka erään aineen arvosanaksi oli merkattu 22/30 vaikka hän oli paperin mukaan saanut 28/30. Kun hän oli valittanut asiasta, proffa oli sanonut, että arvosanan muuttaminen tietokannassa oli äärimmäisen vaikeaa ja vaati usean lomakkeen täytön ja leimojen saannin. Että kannattiko se? Että kävisikö opiskelijalle, että arvosana olisi 22 eikä 28?  Opiskelija oli muutosprosessin kuultuaan tyytynyt huonompaan arvosanaan.

Että ehkäpä näillä papereilla ei sitten olekaan mitään tekoa. Tosin mies epäili, ettet voi valmistua, jos sinulla ei ole joka ikistä paprua tallessa. Että nämä paperit olisivat niin ehdottoman tärkeitä. Tällaisen kuvan hän oli saanut eräältä opettajaltaan. Mene ja tiedä. Mies nyt kumminkin uskollisesti niitä printtaa ja täyttää ja kantaa kokeisiin ja arvosanan jakotilaisuuksiin mukanaan. Varmuuden vuoksi.